Aamuvirkkujen tyrannia

“Herää! Nouse ylös, senkin laiska paska! Makaat vain siinä ketarat ojossa. Nouse!”

Yritän avata silmiäni. Ne muljahtelevat eri suuntiin, enkä saa kohdistettua katsettani mihinkään.

“Herää, saatana!”

Yöpöydälläni on kännykkä. Saan sen verran käännettyä ruhoani, että pysty katsomaan, mitä se näyttää. 13.11. Olen nukkunut yli 12 tuntia, kiitos vahvan unilääkityksen. Ja kiitos tämän samaisen lääkityksen, olen edelleen ihan tokkurainen.

Avomieheni tulee makuuhuoneeseen, ja toivottaa hyvät huomenet. Hän kysyy, jaksanko nousta jo ylös. Mutisen, etten jaksaisi millään, mutta kun on pakko. “Onks sulla jotain tekemistä, vai?”, hän kysyy. Ei, ei minulla ole mitään tekemistä. Tämän päivän kalenteri on täysin tyhjä, niin kuin sen kuuluukin sairauslomalaisella olla. Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä minun pidä olla missään.

“No, miks sun sit pitäis herätä ja nousta, ellei sun tartte missään olla eikä mitään tehdä?”

Hyvä kysymys! Eihän minun tarvitse nousta. Minä voisin jäädä makaamaan sänkyyn vaikka elokuuhun asti, jos siltä tuntuu. Ääni pääni sisällä on kuitenkin armoton, ja se jatkaa möykkäämistään:

“Herää! Nouse ylös! Tee! Suorita! Makaat vain siinä, etkä saa mitään aikaiseksi. Laiska paska!”

Mieleeni muistui kuva eräästä lastenkirjasta. Miksi juuri tuo kuva on syöpynyt mieleeni, en osaa sanoa. Mutta muistan tuon kuvan hyvin terävästi. Kuvassa lapsi nukkuu sängyssä, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyy, miten lauma lapsia leikkii ulkona aurinkoisena päivänä. Runomuodossa kirjoitettu teksti sanoi, että jos ei herää aikaisin, menettää kaiken kivan. Pitäisi siis nousta ylös aikaisin joka aamu.

Tokkuraisissa aivoissani aivosolu huutaa toista. Sen verran ne taitavat nähdä toisensa sankan aivosumun keskeltä, että pystyn juuri ja juuri pohtimaan tätä lastenkirjan kuvaa.

Meille jankutetaan lapsesta asti, että aamuvirkkuus on hyve. Meitä suorastaan pelotellaan sillä, miten kaikki kiva jää tekemättä ja koko elämä elämättä, jos nukumme myöhään. Jopa nyt, sairauslomalla, joka on kirjoitettu minulle nimenomaan siksi, että saisin nukkua, aivoissani huutaa ääni, joka on sitä mieltä, että minun pitää nousta ylös ja toimia. En saa nukkua enempää, vaikka sitä lääkäri minun juuri käski tehdä: Nukkua, ja nimenomaan silloin, kun nukuttaa, kelloon katsomatta.

Tässä aamuvirkkujen tyranniassa unohdetaan se, että ihmiset ovat myös nukkumisen suhteen erilaisia. Iltavirkkuudelle ei juurikaan anneta kiitosta, yökukkumisesta puhumattakaan. Oletetaan, että kaikki ihmiset ovat virkeinä ponkaisemassa sängystä ylös jo ennen kuin naapurin kukko päästää ensimmäisen pieraisunsa. Kuitenkin tässä maailmassa hyvin moni ammatti vaatii illalla ja myös yöllä tehtävää työtä: Missä on se lastenkirjan sivu, missä on heitä varten tehty piirros ja runo?

Minä ja aivosoluni olemme yhtä mieltä siitä, että iltavirkkuutta pitäisi arvostaa paljon enemmän tässä yhteiskunnassa. Päätän myös sen, että jos minusta ikinä tulee valokuvaaja, teen valokuvasarjan yötyötä tekevistä ihmisistä.

“Herää! Nouse ylös! Laiska paska!”

Ääni ei ole vieläkään hiljentynyt. Kysyn, hiljentyisikö ääni, jos nousisin sen verran, että siirryn sängyltä sohvalle. Ääni ei vastaa. Se on hiljaa. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Kerään siis runsaan ruhoni, nousen ja siirryn sohvalle. Olen edelleen ihan tokkurassa, en pysty tekemään tai suorittamaan mitään. Mutta olen noussut sängystä ylös! Ja ääni päässäni on hiljaa. Luulen sen olevan tyytyväinen tähän pieneen kompromissiin.