Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.