Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.
Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.
Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.
Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!
En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.
Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.
Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.
Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.
PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti