Hullu mikä hullu

Ei viikkoa ilman uutta kirjaa! Tässä vähään aikaan ei ole tainnut olla edes yhtä kokonaista päivää ilman uutta kirjaa. Tänään meidän ahkera ja aina yhtä iloinen postitätimme toi minulle Helena Telkänrannan teoksen Millaista on olla eläin. Ensimmäinen teokseni, mikä liittyy millään tapaa eläinavusteiseen valmennukseen.

Kirja näyttää hyvältä, se tuoksuu hyvältä (kyllä, kirjoissa on ihana tuoksu) ja tuntuu käteen hyvältä. Sisällysluettelo on lyhyt, mutta mielenkiintoinen: Eläinten aistimaailma, tietoisuus, oppiminen, kulttuuri, tunteet, sosiaalinen elämä… Pelkän sisällysluettelon perusteella alkaa tuntua, että näissä yksissä kansissa on kaikki se perustieto, mitä tarvitsen eläinten ”pääkopan maailmasta”. Onneksi (?) minulla on lääkäriaika taas tänään, joten pääsen (?) istumaan odotushuoneeseen ja saan tutustua kirjaan lääkärille pääsyä odottaessa.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pidän kirjoitustyylistä. Se on täyttä asiaa, muttei kuitenkaan kuivakkaa kökköä, mitä olisi raskas lukea. Olen mielissäni siitä, että maailmassa on vielä olemassa tutkijoita, jotka osaavat myös luovan kirjoittamisen jalon taidon. Läheskään kaikki sitä eivät hallitse. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta…

Voisi jopa sanoa, että minulle on jäänyt traumat tieteellisen tekstin kirjoittamisesta: Opiskellessani erityispedagogiikan aineopintoja, sain erään seminaarin pitäjältä haukut siitä, että kirjoitan liian mielenkiintoista ja värikästä tekstiä, koska tieteellisen tekstin ei kuulu olla sellaista. Tieteellisen tekstin pitää olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Itse olen eri mieltä tästä, sillä mielestäni minkään tekstin ei tarvitse olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Ja koska olen jästipäinen pässi, pidin pääni enkä suostunut väkisinkään korjaamaan tekstiäni kuivemmaksi, sain seminaarista arvosanaksi kakkosen. Olen tästä vieläkin erittäin katkera.

VIRVE, MINÄ MUISTAN TÄMÄN!!!!!!! Vaikken todennäköisesti ikinä enää tulekaan käymään yhdelläkään seminaarilla, minkä juuri sinä vedät.

Lääkärin ovi käy. Minun vuoroni. Kirja on pakko pistää sivuun hetkeksi.

Kun pääsen kurvaamaan apteekin kautta kotiin, vilkaisen vahingossa kirjan takakantta. Siinä on maininta siitä, että Telkänranta on evoluutiobiologi. Hyvä ystäväni jäi juuri opintovapaalle, ja yksi niistä asioista, mitä hän aikoo opintovuotensa aikana opiskella, on evoluutiopsykologia, mitä Turun yliopisto tarjoaa ainoana pohjoismaisena yliopistona. Ei tule varmaan mitenkään yllätyksenä, että innostun, kiinnostun, otan läppärin käteen ja alan HETI googlettaa. Jos jostain löytyy mahdollisuus suorittaa evoluutiopsykologian kursseja avoimessa yliopistossa, ilmoittaudun sinne heti, siitä huolimatta, että minulla on tällä hetkellä meneillään viidet eri opinnot. No, eipä löydy. Pah! Minun on siis aivan pakko päästä jollain ilveellä Turun yliopiston pääaineopiskelijaksi ensi vuonna, jotta pääsen suorittamaan evoluutiopsykologian opinnot sivuaineena. Tässä on vielä aikaa miettiä, mitä voisi lähteä opiskelemaan. Hullu mikä hullu, mutta mitäs sitä ihminen omalle hulluudelleen voi.

Ellen pääse heti opiskelemaan evoluutiopsykologiaa, niin eläinavusteista valmennusta ainakin pääsen. Ihan jo tässä parin päivän päästä. Voin rehellisesti sanoa, etten ole varmaankaan ikinä odottanut minkään koulutuksen alkamista yhtä innokkaana kuin tämän. Lääkäri jatkoi sairauslomaani, sillä erittäin paha yskä estää työnteon sellaisessa ammatissa, missä ääni ja puhe on ensisijainen työkalu. Päätän viettää seuraavat kaksi päivää ihan hiljaa ja hissukseen, että pääsen lauantaipäiväksi opiskelemaan eläinavusteisen valmennuksen perusteita.

Onko sinusta outoa, että odotan koulunpenkille pääsyä näin innoissani? Kuten sanottua, hullu mikä hullu. Siis minä. Enkä edes aio yrittää parantua tästä hulluuden lajista.