Hyvä paha neurokirjo

Kun olen tässä opiskellut nepsy-valmentajan koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, olen väkisinkin kiinnittänyt huomiota yhteen, mielestäni aika ikävään seikkaan. Neuropsykiatristen häiriöiden kohdalla käytetään usein negatiivissävytteisiä sanoja ja ilmaisuja: Oppimisvaikeudet, vammaisuus, käytöshäiriöt, sosiaalinen kömpelyys, keskittymiskyvyttömyys, kärsimättömyys, muistivaikeudet jne. Lähestulkoon kaikki aiheesta kirjoitettu kirjallisuus korostaa nimenomaan niitä ongelmia, mitä neurokirjolaisuus tuo elämään. Tämä alkoi häiritä pientä mieltäni hyvin paljon, ja tästä alkoi pitkä itsereflektiosessio kera ruusunmarjateen. Olemmeko me tosiaan niin kamalan pahoja ihmisiä, jotka tietävät pelkkiä ongelmia?

Erään addiystäväni muokkaama kuva:
Kivenlahti Rockissa vuonna "jotain".

Kuulun itse ”kirjolaisiin”, sillä minulla on diagnosoitu ADHD. Tuntuu kovin hassulta ajatella, että olisin henkilö, jolla on oppimisvaikeuksia: Olen saanut hyvät ylioppilaspaperit, olen filosofian maisteri, aineenopettaja, erityisopettaja ja koulutan itseäni jatkuvasti lisää. Tällä hetkellä opiskelen sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. En sanoisi olevani maailman älykkäin ja viisain ihminen, mutta en myöskään koe, että asioiden oppiminen olisi minulle mitenkään vaikeaa. Päinvastoin, asioiden oppiminen on minulle todella helppoa silloin, kun saan opiskella tavalla, mikä sopii itselleni.

Ylivoimaisesti suurin osa niistä ADHD-aikuisista, jotka tunnen, ovat älykkäitä, kyvykkäitä, omalla alallaan erinomaisia työntekijöitä ja he ovat ihmisinä mielenkiintoisia ja värikkäitä persoonia, joiden kanssa ei tule koskaan tylsää. En voisi edes kuvitella parisuhdetta nentti-miehen (tai – naisen) kanssa, sillä kyllästyisin tämän nentin hitauteen ja tylsyyteen alta aikayksikön. Ja teille, jotka ette vielä tunne ”nepsyslangia” kovin hyvin, suomennettakoon termi nentti: Se tarkoittaa neuronormaalia ihmistä, eli sellaista henkilöä, kenellä ei ole mitään neurokirjon diagnoosia.

En myöskään koe itseäni sosiaalisesti kömpelöksi. Olen toiminut opettajan ammatissa vuodesta 2005, olen yhdistysaktiivi ja ADHD-vertaistukiohjaaja. En kykenisi näihin toimiin, jos olisin sosiaalisesti todella kömpelö. Sitä paitsi, myös nenttien joukkoon mahtuu sosiaalisesti kömpelöitä tapauksia! Eivät kaikki nentit ole mitään über-sosiaalisia hymytyttöjä ja – poikia. Ja voin kokemuksen karvaisella rintaäänellä sanoa, että nenttien sekaan mahtuu paljon enemmän älykkäitä nollatauluja kuin mitä neurokirjolaisten.

Aina, kun puhutaan neurokirjosta, puhutaan nimenomaan niistä haasteista ja ongelmista, mitä ”kirjolaisuus” tuo mukanaan. Enkä väitä, etteikö niistä asioista pitäisi puhua. Totta kai, pitää! Mutta voitaisiinko edes joskus tehdä asioihin poikkeus ja puhua niistä hyvistä asioista, mitä ”kirjolaisuus” tuo? Jostain kumman syystä, keskustelu käy aina niiden ongelmien ympärillä, ja unohdetaan tyystin se, että neurokirjossa on myös hyviä puolia. Ja PALJON!

Tehdäänpä oikein selkokielinen listaus siitä, mitä kaikkea hyvää löytyy meistä neurokirjolaisista.

-        Aitous. En tunne ketään teeskentelevää ”kirjolaista”, vaan kaikki ovat aitoja, juuri sellaisia kuin ovat. Kukaan ei yritä esittää jotain, mitä ei ole. Ja mikä meissä vielä on hyvää, on se, että meillä on erinomainen hevonpaskatutka: Tunnistamme oitis teeskentelevän ihmisen, ja joskus, ihan vahingossa, saatamme jopa sanoa sen ääneen. Hupsista keikkaa!

-        Värikkyys. Me addit emme ole ikinä tylsiä, kanssamme on aina hauskaa. Se johtuu hyvin pitkälti impulsiivisuudesta ja siitä, että kehitämme itsellemme koko ajan kaikenlaisia virikkeitä. Tylsistymme, jos elämä on koko ajan samanlaista puurtamista.

Värikäs, aito, luova, hassu.
En haluaisi olla toisenlainen.

-        Tehokkuus. Kun innostumme tekemään jotain, me sitten todellakin teemme! Menetämme kokonaan ajantajun, kun vain teemme. Teemme hyvin, teemme tarkkaan, teemme huolellisesti, teemme nopeasti. Tämän asian huono puoli on se, että yleensä tämä hyperfokusaatioksi kutsuttu ilmiö tapahtuu vain silloin, kun käsillä on joku itseämme hyvin paljon kiinnostava ja inspiroiva tehtävä. Jos joudumme tekemään jotain tylsää, kuten vaikka siivoamaan, niin silloin alkaa jumitus, tekosyiden keksiminen ja ”mañana, mañana”. Hyperfokusaatio tarkoittaa niin syvää keskittymisen tilaa, ettei ihminen näe eikä kuule ympärillään tapahtuvia asioita. Ja sitten meitä vielä sanotaan keskittymiskyvyttömiksi!

-        Luovuus. Koska aivomme ja mielikuvituksemme eivät tunne rajoja, pystymme keksimään ihan mitä vain! Siis todellakin ihan mitä vain. Pystymme katsomaan maailmaa myös laatikon ulkopuolelle ja näkemään pintaa syvemmälle. Jokainen addi, kenet tunnet, on myös jossain taiteellisessa mielessä luova. Ja tiesitkö muuten, että Salvador Dali ja Vincent van Gogh olivat addeja? Nyt tiedät!

-        Uskollisuus. Me olemme heimo! Me autamme toisiamme ja pidämme toistemme puolia. Kun tässä taannoin eräälle addiperheelle tapahtui onnettomuuksista suurin, addit ympäri Suomenniemen keräsivät kasaan kolehdin auttamaan perhettä, ja lähellä asuvat kävivät fyysisesti paikan päällä auttamassa. Osallistuin kolehtiin myös itse. Kun reilu vuosi sitten ostin oman osakkeen ja remontoin sen, minulla oli jono addeja oven takana odottamassa remonttivehkeet mukanaan. Pystyn aina luottamaan heimoveljiini ja – sisariini.

-        Avarakatseisuus. Olemme huomattavan paljon suvaitsevaisempia kuin nentit. Osaamme katsoa erilaisuutta useammalta kantilta, hyväksymme erilaisuuden paremmin, emmekä anna ihmisten pikkuvikojen häiritä. Kaikkihan me, loppujen lopuksi, olemme jossain määrin valuvikaisia. Ei täydellistä ihmistä olekaan.

-        Uskallus. Emme pelkää ottaa haasteita vastaan, vaan lähdemme seikkailuun mukaan avoimin mielin, mitään pelkäämättä.

Koenko itseni vammaiseksi? En koe. Häpeänkö diagnoosiani? En häpeä. Piiloudunko sen taakse? Ainoastaan silloin, kun en ole silkkaa laiskuuttani viitsinyt tehdä jotain pikkuasiaa, minkä tekemiseen menisi 20 sekuntia. Muuten en. Päinvastoin, voisinpa melkein sanoa olevani ylpeä siitä, että saan kuulua neurokirjolaisten värikkääseen joukkoon. Ei elämäni ongelmatonta ole, ei kenenkään elämä ole, mutta ainakin se on huomattavasti hauskempaa ja värikkäämpää kuin mitä monella ikäiselläni nenttinaisella on. Vaihtaisinko addiaivoni pois, jos saisin nenttiaivot tilalle? En vaihtaisi. Ikinä! Olen ylpeä itsestäni juuri tällaisena, valuvikaisena, pinkkitukkaisena peikkotyttönä, joka unohtaa aamulla ottaa kotiavaimensa mukaan, kun lähtee töihin, löytää kaukosäätimen pakastimesta ja heittää likaiset pyykit vessanpyttyyn. Minä olen minä, enkä haluaisi olla kukaan muu. Ole siis sinäkin ylpeä itsestäsi, sillä valuvikasi tekevät sinusta juuri sinut, eikä kukaan toinen voisi korvata sinua.

Selfie Kaunon ja kumikanan kanssa.