Unien ihmeellinen maailma, osa 32

Muistan tämän unen vain hämärästi. Näin sen keskellä yötä, heräsin vessahätään ja jatkoin sen jälkeen nukkumista unohtaen unen tarkat yksityiskohdat. Uni oli kuitenkin sen verran outo, että muistan siitä sen idean.

Olimme jossain (en muista enää, missä) opiskelemassa leopardeista. Kouluttajamme kysyi meiltä, miksi leopardi on täplikäs. Emme tienneet, joten kouluttajamme alkoi kertoa.

Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että täplä olisi eri värinen kuin leopardin muu turkki. Kyse on siitä, että juuri ne kohdat, missä täplät sijaitsevat, ovat hapertumassa. Ne eivät ole, itse asiassa, täpliä, vaan niissä kohti leopardin turkki on olematonta ja hapertunutta.

Saimme katsoa mikroskoopin läpi leopardin “täplää”, ja toden totta, täplä oli hapertunutta ja huonoa karvaa. Siksi se oli musta. Leopardin keltaiset karvat olivat paksuja, terveitä ja hyvinvoivia. Ja koska hapertumista tapahtui iän kuluessa, leopardin lapset syntyivät täplättöminä ja täpliä tuli iän myötä koko ajan lisää.

Miksi ihmeessä näen unta jostain leopardin täplistä? Ensimmäisenä tulee ehkä mieleen Rudyard Kiplingin novelli How the leopard got his spots. En ole lukenut novellia pitkään aikaan, joten siitä ei ole kyse. Ehkä vain olen niin kissamainen nainen, että näen unta suurista kissaeläimistä aina silloin tällöin.

Röh röh

Tuijotan Puuilon loputtomia käytäviä. Sulhaseni kiertelee ja etsii jotain. Minä seison paikoillani, paskajäykkänä, tumput suorina, vaikkei minulla ole edes tumppuja. Olemme tulleet etsimään täältä jotain, muttemme löydä mitään. Emme ainakaan sitä, mitä me olimme tulleet etsimään. Sulhaseni ehdottaa, että käymme Biltemassa. Katson häntä väsyneesti: “Onko ihan pakko?” Sulhaseni katsoo innostuneena takaisin: “Olemme nyt liikenteessä, niin samallahan se tässä hoituu.”

Äh. Minua eivät voisi vähempää kiinnostaa jotkut helkutin hyllynkannattimet tai koukut.

Suoriudun autoon, ja ajan sinne perhanan Biltemaan. Lisää loputtoman pitkiä käytäviä, loputon määrä hyllyrivejä, loputtomasti turhaa tavaraa, mitä kukaan ei oikeasti tarvitse. Haluamme vain kuluttaa ja luulemme tarvitsevamme. Tuhahdan, ja ajattelen olevani parempi henkilö, koska tarvitsen vähemmän, enkä osta mitään turhaa.

En jaksa kierrellä mitään typeriä työkaluhyllyjä. Minua ei kiinnosta. Menen vapaa-ajan osastolle etsimään jotain katseltavaa. En aio ostaa mitään, sillä olen parempi ihminen, enkä tarvitse mitään turhaa. Kunhan vain ajan kulukseni kiertelen ja katselen kaikkea, mistä voin tällä kertaa kieltäytyä.

Urheiluvälinehyllyillä näen tasapainotyynyn. Rally-tokossa käytämme tasapainotyynyä yhtenä treenivälineenä, eikä minulla ole sellaista. Hintakaan ei ole erityisen korkea. Parempi ihminen minussa empii. Onko tämä nyt täysin välttämätön? On se. En voi mitenkään treenata Kaunon kanssa rally-tokoa ilman tasapainotyynyä. Se on saatava.

Käytävän keskellä on isoja koreja, täynnä koirien tavaroita. Huomaan sähkökäyttöisen koiran pedin, ja ihmettelen, kuka hitto tuollaista tarvitsee. Hölmön touhua ostaa koiralle sähkökäyttöinen peti.

Petien vieressä on kori täynnä koirien vinkuleluja. On kumikanaa, kumihanhea ja röhkiviä possuja. Ne pitävät kamalaa ääntä. Olen päättänyt jo Kaunon ollessa vielä pentu, että meille ei sitten tule mitään typeriä vinkuleluja. Röhkivä possu on precis samanlainen kuin mitä meidän rally-tokon kouluttajalla on. Kauno rakastaa sitä possua yli kaiken. Parempi ihminen minussa on sitä mieltä, että röhkijä saa jäädä. Emme tarvitse sitä.

Kuulen mielessäni Kaunon pienen äänen: “Possuuuuuuuuu, possuuuuuuuuu…” Näen silmieni edessä Kaunon anovan katseen. Hän pitää possusta. En kestä katsella Kaunon anovia silmiä ja luovutan. Otan possun mukaani. Luovun paremmuudestani ja periaatteistani siksi, että minulla on koira, jolla on anovat silmät. Ja joka ei edes tiedä, että olen Biltemassa koiranlelukorin vieressä.

Sulhaseni on löytänyt etsimänsä. Hän katselee sylissäni olevia tavaroita kysyvä ilme kasvoillaan. Kerron, että nämä ovat aivan täysin ehdottoman tarpeellisia tavaroita. Elämämme ei voi jatkua eteenpäin, ellemme juuri nyt tällä punaisella minuutilla osta näitä tuotteita. Sulhaseni kysyy, mihin tarvitsen tasapainotyynyä ja röhkivää possua. “No, rally-tokoa ja koiraa varten, tietenkin!” Saan vastaukseksi syvän huokaisun.

Kun pääsemme ulos, muistan, että treeninamit ovat lopussa. Kaunokaisemme on nirso koira, ja syö vain parasta. Onneksi Musti ja Mirri on lähellä, ja sieltä saa jäniksenmaksanameja. Kauno rakastaa niitä. Mustissa ja Mirrissä on alennus: Kolme namipussia yhden hinnalla. Näin hyvä alennus pitää käyttää! Ostan saman tien kuusi pussia.

Autossa mietin, että tähän on tultu. Olen luopunut pyhistä periaatteistani, ja perheeseemme on tullut röhkivä possu. En osta itselleni sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta koiralle ostan kaikkea. Koira saa, vaikkei tarvitsisikaan. Minusta on tullut koirashoppaaja.

Sähkökäyttöinen peti jäi sentään kauppaan. Vaikken olekaan enää muita parempi ihminen, sen verran sentään minulla on vielä aivosoluja tallella, etten ostanut sitä.

Kotona vastaan tulee iloinen Kauno häntä heiluen. Kokeilemme heti tasapainotyynyä. Koska Kaunokaiseni on äärimmäisen fiksu koira, hän hoksaa heti, mitä sillä tehdään. Ja mikä riemu siitä syntyykään, kun kaivan laukun uumenista röhkivän, vaaleanpunaisen possun! Koko loppu viikonloppu menee siinä, kun possu röhkii Kaunon suussa.

Olipa erittäin fiksua minulta ostaa se possu! Olisiko pitänyt vielä ostaa itseä varten korvatulpat?

Kun sinun allergiasi on maailman napa

Törmäsin ihan sattumoisin vanhaan, mutta äärimmäiseen tyrmistyttävään keskusteluun. En voinut uskoa silmiäni, ja jouduinkin hieraisemaan niitä pariin otteeseen. Koska olen tämän keskustelun lukemisen jäljiltä aivan täydellisen tyrmistynyt, lähinnä ihmisten tyhmyydestä johtuen, minun on nyt aivan pakko avautua aiheesta.

Ennen kuin avaudun, haluan sanoa, että ymmärrän täysin allergikkoja ja astmaatikkoja. En millään tavoin väheksy heidän oireitaan ja ymmärrän heidän halunsa saada olla ympäristössä, missä on mahdollisimman vähän voimakkaita tuoksuja ja eläinten karvoja. Tämän minun avautumiseni pointti ei ole se, että jotenkin väheksyisin, vaan avautumiseni pointti on se, miten juuri TÄSSÄ nimenomaisessa keskustelussa tuodaan asiat esille äärimmäisen itsekeskeisesti, omaan napaan tuijottaen ja vaatien, että koko maailma muuttuu juuri näiden keskustelijoiden mielen mukaiseksi. Jos siis olet itse allergikko tai astmaatikko, älä siis vedä hernettä nenääsi. Tarkoitukseni on kritisoida VAIN tätä kyseessä olevaa, äärimmäisyyksiin vietyä keskustelua ja juuri TÄSSÄ keskustelussa esitettyjä äärimmäisiä vaatimuksia, eikä muuta.

Keskustelun löydät täältä: https://www.allergia.fi/keskustelut/allergia-ja-astma/yleista/koulukoirat/

Koulukoira Kauno penaali suussaan.

Ihan ensiksi, kommentoijilla ei ole tasan mitään käsitystä siitä, mikä on koulukoiran rooli. Koulukoira ei ole luokassa siksi, ettei opettaja ole keksinyt koiralle päiväksi hoitopaikkaa, vaan siksi, että koirasta on luokassa monenlaista iloa ja se auttaa mm. työrauhan ylläpitämisessä. Palaan tähän asiaan myöhemmin, seuraavassa blogitekstissäni (mitä aloitin jo kirjoittamaan ja mikä keskeytyi, kun tämä löytämäni keskustelu sai verenpaineeni nousemaan).

Tietämättömyydestä kertoo esim. tämä kommentti: “Lukukoira-sehän olisi kunnille uusi mahtava keino säästää rahaa. Vähennetään opettajien virkoja radikaalisti, kouluavustajia ei tarvita ollenkaan. Yksi johtajaopettaja per koulu voidaan ehkä pitää selvittelemässä koulukoirien omistajien välisiä kiistoja kenen rekku on paras ja kaunein. Koirat ovat ihanteellisia opettajia, eivät arvostele eivätkä vaadi oppilailta mitään, makaavat flegmaattisina pöydän alla vain ja ovat paijattavan suloisia.”

En tiedä yhtään opettajaa, jolta olisi mennyt virka sen takia, että kirjastossa käy kerran viikossa tunnin ajan lukukoira. Minun käsitykseni mukaan opettajien virat ovat kouluissa ja kirjastoissa on lähinnä kirjastonhoitajien virkoja, ei opettajien. Koulukoirat eivät myöskään opeta itse, vaan se on edelleenkin sen opettajan tehtävä opettaa koulukoiran toimiessa opetuksen tukena ja työrauhan ylläpitäjänä. Voin vain pudistella päätäni ja tuntea järjetöntä myötähäpeää tämän kommentoijan puolesta.

Toiseksi, kommenteissa tunnutaan vaativan koko maailman muuttamista, jos vaikka jossain vaiheessa joku vähän allerginen ihminen sattuisikin tulemaan samaan tilaan. Tässä esimerkki: “Ei tietenkään koululuokkaan saa tuoda koiria tai kissoja tai muita eläimiä, koska joku lapsi tai opettaja voi olla allerginen. Ei myöskään saisi koululuokassa olla homeita tms, jolle koko luokan/koulun oppilaat ja opettajat altistuvat ja monet sairastuvat siitä. Ei myöskään kouluissa saisi käyttää hajusteita, koska niin moni on herkistynyt niille. Myös pesuaineissa, joilla koulua pestään tulisi kiinnittää huomio, niiden turvallisuuteen, ettei niistä haihdu ilmaan hajusteita, myrkyllisiä pienhiukkasia tai että suorastaan itse kemikaali olisi myrkyllinen. Täytyisi siis ottaa huomioon monenlaiset allergiat ja sairaudet miettiessämme koulujen, päiväkotien ja työpaikkojemme ympäristöjä. Pitäisi panostaa enemmän ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin, että me kaikki voisimme elää pitkän terveen elämän huolimatta rajoituksistamme.”

Tuohon home-kommenttiin yhdyn täysin. Home sairastuttaa kenet tahansa. Loppu onkin täyttä huuhaata. Tästä kommentista minä teen seuraavanlaisen tulkinnan: Kaikki pitää kieltää, koska joku saattaa olla allerginen. Jokaisen ihmisen tässä maailmassa pitää lakata käyttämästä hajusteita, koska saatat bussissa vahingossa törmätä hajusteyliherkkään ihmiseen. Tai mikä vielä parempi, palkataan busseihin ja julkisiin tiloihin hajuvahdit, jotka mittaavat sen hajumäärän, mikä kustakin yksilöstä lähtee. Mikäli hajusteita on liikaa, vaatteet on pesty vääränlaisella pesuaineella tai vaatteissa on eläinten karvoja, tällä ihmisellä ei ole mitään tulemista ovista sisään. Lemmikit pitää kieltää, koska saatat olla samassa koululuokassa sellaisen ihmisen kanssa, joka saattaa saada oireita. Myös näkövammaisten opaskoirat pitää kieltää, sillä tämä opaskoira saattaa tulla samaan tilaan, missä on joku allergikko. On reilumpaa sulkea näkövammaiset sisätiloihin ja rajoittaa heidän elämäänsä.

Koko maailman pitää pyöriä sen mukaan, että joku allerginen saattaa ehkä joskus mahdollisesti saada oireita pesuaineesta, eläimestä tai hajuvedestä. Allergisten itse ei tarvitse tehdä mitään, vaan meidän muiden pitää sopeutua ja muuttaa omia tapojamme. Tätä keskustelussa vaaditaan.

Ei se nyt vain näin mene. Minä en luovu lemmikistäni siksi, että naapuriimme saattaa muuttaa koiralle allerginen ihminen. Mikäli ihminen ei pysty asumaan kerrostalossa, missä asuu koiria, hän saa itse muuttaa pois. Hän ei voi vaatia meitä koiranomistajia muuttamaan.

Näistä mielipiteistä huolimatta aion myös viedä eteenpäin koulukoira-projektiani, sillä uskon eläinavusteisuuden voimaan. En, TIETENKÄÄN, veisi koiraa samaan tilaan vaikeasti allergisen ihmisen kanssa: Tätä varten on olemassa ennakkokysely siitä, kuka mahdollisesti on allerginen koirille. Ennakkokyselyn jälkeen tehdään suunnitelma siitä, milloin koira tuodaan kouluun ja mihin tiloihin. Allergisten ei tarvitse olla koiran kanssa edes samalla käytävällä missään vaiheessa.

Ihmiset, joilla on rajoituksia (millaisia tahansa rajoituksia), voivat vaatia itselleen tiettyjä oikeuksia ja helpotuksia, jotta heidän elämästään poistuisi hankaloittavia tekijöitä. Minulla on myös omat rajoitukseni, ja olen myös vaatinut tiettyjä asioita, jotta minun olisi helpompi suoriutua. En voi kuitenkaan vaatia koko maailmaa muuttumaan juuri minun takiani. Vaikka olisihan se vallan ihanaa, jos minä olisin koko maailman napa.

Jumi

Tuntuu, että olen jonkinasteisessa jumitilassa, enkä tiedä, miten pääsisin tästä pois. En ole saanut mitään päätöksiä tehtyä suuntaan enkä toiseen, en ole saanut aloitettua mitään ja kaikki asiat ovat hajallaan ja levällään.

Pitäisi päättää, haenko nyt sitten johonkin opiskelemaan jotain tutkintoa vai en. Ja jos haen, minne haen. Se pitäisi päättää aika pian, minne haen ja mitä opiskelemaan. Olen vain tuijottanut Opintopolku-sivustoa, enkä tehnyt elettäkään asian suhteen, että jotain varsinaista päätöstä tekisin. Korkeakoulujen hakuaika alkaa ihan kohta, ja siinä menee oma aikansa, kun metsästän kaikkia todistuksia, mitä hakupapereihin pitää liittää mukaan. Aikani loppuu kohta kesken, kun en saa mitään päätöksiä tehtyä.

Persoonallisuuspsykologian tenttipäivä on parin viikon päästä. Tentti suoritetaan etätenttinä, omalla kotikoneella. Tentissä lähdekirjallisuutena olevat luennot olen kuunnellut, ja olen tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa pitäisi vielä lukea, enkä ole avannut kumpaakaan. Sen sijaan istun sohvalla ja märehdin sitä, kun asiat eivät valmistu ajoissa, ja aina tulee kiire.

Pitäisi pikkuhiljaa sopia opinnäytetyön “uhrini” kanssa valokuvaus-aikatauluista. Toisaalta taas, tänne Turkuun iski oikein kunnon talvikelit, ja lunta on satanut vaakatasossa. Tällaisilla keleillä ei oikein lähdetä luontoon pitkäksi aikaa kuvailemaan. Tai ainakaan minä ja minun kermaperseeni ei lähdetä. Minä haluan kauniin ja aurinkoisen sään, ja edes vähän lämmintä.

Minulla on myös muista osapuolista johtuvia jumeja. En ole, vieläkään, saanut ohjeistusta siitä, miten suorittaa viimeinen puuttuva lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssi. Siitä piti tulla ohjeistus tämän kevään aikana, eikä mitään ohjeistusta ole tullut. Kun asiaa tiedustelin, sain erittäin epäselvän vastauksen, mikä ei edes vastannut kysymykseeni. Saan kohta itkupotkuraivarit, kun en saa tuota opintokokonaisuutta suoritettua puuttuvien ohjeiden takia. Kerrassaan ärsyttävää!

En oikein osaa selittää sitä, miksi nyt jumittaa, ja näin pahasti jumittaakin. Eihän sitä aina voi, tietenkään, olla reipas ja aikaansaava, mutta tällainen totaalijumitus ei sovi minun tyyliini ollenkaan. Miksi minusta tuntuu, että sen lisäksi, että olen loman tarpeessa (juuri oltuani ensin viikon talvilomalla ja sitten viikon sairauslomalla), olen myös sihteerin tarpeessa? Jos minulla olisi ihan ikioma sihteeri, joka hoitaisi tällaiset asiat kuin valokuvaus-aikataulut ja opintoihin hakeutumiset, olisi elämäni ihan hirvittävän paljon helpompaa!

Kaunon 10 käskyä

1. Minä olen Kauno, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita Jumalia.
2. Älä käytä väärin naksutinta, namin merkkiääntä.
3. Pyhitä rapsutushetkemme.
4. Kunnioita kynsiäni ja perskarvojani.
5. Älä säästele nameissa.
6. Älä tee huonoa ruokaa.
7. Älä jätä palloa heittämättä.
8. Älä lausu nimeäni, ellei sinulla ole tarjota ruokaa tai rapsutusta.
9. Älä tavoittele koiravapaita lomia.
10. Älä tavoittele lintuja, pupuja, kissoja, myyriä, äläkä mitään muuta, minkä perässä minun kuuluu juosta.
    

AIKA kumma juttu

Tämä on taas niitä päiviä, kun kiroan nämä ADHD-aivoni alimpaan helvettiin! Enkä tiedä, milloin oikein opin, kun en tunnu monenkaan mokan jälkeen oppivan, en sitten mitään. Ehkä olen toivoton tapaus.

Minusta alkaa vahvasti tuntua, etten tule ikinä hallitsemaan sellaista pikkaraista asiaa kuin aikaa ja ajankäyttöä. Minulla on kyllä kalenteri, itse asiassa, useampikin, mutta näistä kalentereista huolimatta minusta tuntuu siltä, ettei aika ole ystäväni. Unohdan tehdä tärkeitä kalenterimerkintöjä, minkä vuoksi minulla on päällekkäisiä tapaamisia vaikka kuinka paljon. Unohdan tärkeitä palavereja, minkä vuoksi minun pitäisi järjestellä työjuttujani uusiksi, ja sitten tuleekin paniikki, kun pitäisi sijaiset saada tunneille. Ja sitten, kun päivää ennen tajuan, että hei, huomennahan oli tämä järjestelyä vaativa asia, alan tuskahiki ohimolla soitella puheluita toivoen, ettei vielä olisi liian myöhäistä. Ja tämä tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan!

Muistin tänään myös, että ah-niin-armaan tyttäreni eräs konsertti on ihan jo parin viikon päästä, ja harjoitukset pidetään erään toisen harrastuksen kanssa päällekkäin. Luulin, että aikaa selvitellä taksijuttuja sun muita asioita olisi kuin rosvopäälliköllä, mutta kappas, kun se aika meneekin kuin siivillä, etenkin silloin, kun asiat unohtaa, ja sitten ne ovatkin käsillä ihan yhtäkkiä. Huomenna olisi harjoituskonsertti. Olenko muistanut ilmoittaa asiasta vapaa-ajan taksille, että mennäänkin eri osoitteeseen ja eri aikaan? No en tietenkään! En ole ehtinyt. Olenko muistanut ilmoittaa toiseen harrastukseen, minkä kanssa harkat menevät päällekkäin, ettei tyttäreni osallistukaan, koska menee konserttiharkkoihin? En, sillä aika menee liian nopeasti.

Tämän kaiken lisäksi tajusin, että minulla on ensi viikolla erittäin tärkeä palaveri, mikä osuu keskelle työpäivääni. Esimiehelle ilmoitettu? Sijainen hankittu vetämään se tunti, minkä joudun olemaan palaverin takia pois? Älkää kuvitelkokaan! Tuohon palaveriinhan on vielä vaikka miten paljon aikaa. Kyllä aikaa on!

Olenko muistanut ilmoittautua erääseen tapahtumaan, mihin minun pitäisi osallistua? En, sillä siihen on vielä “niin pitkä aika” ja ilmoittautumisaikaa on “vaikka kuinka paljon”. Olenko muistanut kirjoittaa erään lyhyen kirjoitelman, mikä minulta pyydettiin? Miksi olisin kirjoittanut sitä, sillä onhan minulla vielä kaksi päivää aikaa tehdä se!

En ole ehtinyt tehdä yhtään mitään!

Huomenna töiden jälkeen (oletan, että olen tämän keuhkoruton jäljiltä taas työkykyinen) minua odottaakin erittäin mukava puheluiden ja sähköpostien rumba, kun pitää ilmoitella asioita, selvitellä juttuja ja kaikkea muuta mukavaa. Ja kaikki tämä ihan vain siksi, koska “siihen on vielä niin pitkä aika, ei sitä vielä tarvitse hoitaa”.

Ja koska aina JOTAKUTA tarvitsee syyttää, etteivät hommat onnistu, ja itseään ei, tietenkään, voi ikinä syyttää, niin syytetäänpä tästä kaikesta aikaa. Aika menee aivan liian nopeasti! Se menee paljon nopeammin kuin mitä sen kuuluisi mennä, ja siksi en ole saanut mitään tehdyksi. Kaikki on siis ajan syytä, ei minun. Eikös juu?

Unien ihmeellinen maailma, osa 31

Viime yö oli suhteellisen vilkas uniyö. Aika raakakin sellainen. Heräilin jatkuvasti, näin monia eri unia, todella intensiivisiä sellaisia, ja heräämisen jälkeen kesti kauan tajuta, millaisessa todellisuudessa minä oikeasti olen. Vaikka heräilinkin usein ja näin unia suhteellisen paljon, muistan niistä vain kaksi viimeisintä.

Ensimmäisessä unessa olin jossain isossa monta päivää kestävässä tapahtumassa sulhaseni kanssa. Meidän kämppämme oli erään lapsuudenystäväni kämppä (en ole ollut tekemisissä tämän ihmisen kanssa varmaankaan 25 vuoteen, eikä häntä kyllä näkynyt unessakaan). Meille tuli riitaa juuri ennen nukkumaan menoa (makuuhuoneessa oli puiset kerrossängyt, missä meidän oli tarkoitus nukkua), otin tyynyn ja peiton, ja lähdin lätkimään. Juoksin lähellä olevaan Muumitaloon, kapusin kierreportaat ylös ja tuulettelin ajatuksiani ja kiukkua pois hiukan aikaa tornissa.

Lähdin takaisin alas, ja palasin kämpillemme. Sulhaseni oli laittanut makuuhuoneen oven lukkoon. Aloin hakata ovea täysillä ja huutaa: “Jos se akka on siellä, mä tapan teidät kummatkin.” En varsinaisesti tarkoittanut ketään tiettyä naista, ainakaan ketään sellaista, kenet tuntisin.

Heräsin kesken unen pissahätään. Onko tämä nyt sitten sellainen uni, minkä takia voi kiukutella miehelleen viikon verran? “Koska näin unen, missä sinulla ehkä oli ajatuksissa joku toinen nainen ja olit laittanut ovenkin lukkoon!” Hehheh.

Kävin vessassa, kapusin takaisin sänkyyn, sulhaseni viereen, ja koitin yrittää siinä unenpöpperössä ymmärtää, ettei hän oikeasti ollut tehnyt mitään pahaa koko yönä. Nukahdin uudestaan.

Tällä kertaa olin pieni juutalaistyttö natsien valta-aikana. Olin ala-asteikäinen. Asuin muistaakseni Bratislavassa, vaikken ole Bratislavassa sellaisia rakennuksia ja maisemia nähnytkään. Hengailin paljon eräässä isossa ostoskeskuksessa ja juttelin siellä olevan elokuvateatterin kassan kanssa. Yhtäkkiä sisään ryntäsi valtava määrä sotilaita, ja tunki meidät juutalaiset isoon kuorma-autoihin ja sen jälkeen juniin. Matkustin kauan pienessä junavaunussa, kunnes saavuimme Treblinkaan, mikä on siis Puolassa, ihan helvetin kaukana Slovakiasta. Meidät lastattiin ulos, ja jouduimme kävelemään hiljaista, mutta todella kaunista pientä metsätietä pitkin. Metsätie näytti täysin samanlaiselta kuin mitä sen näin silloin, kun kävin Treblinkan kuolemanleirin rippeitä katsomassa.

Kaikki rakennukset on Treblinkassa revitty aikoja sitten alas, mutta unessa ne olivat pystyssä, ja rakennusten torneista tuli paksua, tummanharmaata savua. Meidän piti jättää kaikki kantamuksemme erään rakennuksen eteen ja riisuutua siinä samalla. Tein työtä käskettyä. Kun lähdimme kävelemään “taivaspolkua” pitkin rakennukseen, missä meidät kaasutettaisiin kuoliaaksi, onnistuin pienikokoisena lapsena jotenkin livahtamaan vartijan silmien ohitse, ja pusikkoon piiloon. Kukaan ei huomannut minua. Olin alaston ja oli kylmä. Juoksin pakoon, minkä jaloistani pääsin. Puolalaisen pikkukylän pihoilla oli puhtaita vaatteita kuivumassa, ja varastin itselleni vaatteita.

Juoksin niin kauan, kunnes pääsin takaisin Bratislavaan (aika pirun kauan olenkin saanut juosta), ja juoksin heti ensimmäisenä ostoskeskukseen ja elokuvateatterin kassan luokse. Hän ihmetteli, kun näki minut. Luuli minun jo kuolleen. Sanoi, että kaikki perheenjäseneni on myös viety johonkin, muttei hän tiedä, mihin. Hän puhui hyvin rauhallisessa äänellä, ja luki koko ajan sanomalehteä samalla, kun puhui.

Heräsin hirveässä paniikissa, ja kesti kauan tajuta, että olen turvallisesti kotona, Turussa, vuodessa 2017, ja olen täysin tavallinen, kirkkoon lähinnä tavan takia kuuluva evlutti.

PS. En ole katsonut Schindlerin listaa viime aikoina. Katsoin kyllä Yksi lensi yli käenpesän eilen illalla. Taisiko minullakin lentää vähän yli käenpesän?