Juna sanoo zuguzugu

Juna keikkuu, hyppii ja pomppii. Mietin, onko tämä tuubi jotain sukua kengurulle. Maisemat vilisevät ohitse ja aurinko porottaa ikkunasta suoraan silmiini. Olen äärettömän väsynyt ja mieleni tekisi vain laittaa unimaski naamalle, sulkea silmät ja siirtyä tästä todellisudesta unien Sinimaahan. Sen sijaan päätän käyttää tämän kaksituntisen kengurumatkan hyödykseni ja teen positiivisen psykologian kurssien tehtäviä Courseraan.

Tämä koulutusviikonloppu on ollut aivan ihana. Liian ihana. Minusta on haikea palata takaisin kotiin. Haluan Pipsa-possun luokse Särkänniemeen! Haluan silittää aaseja. Haluan lässyttää siellä asuville koiranpennuille. Ehkä minä haen ensi kesäksi töihin Särkänniemen Koiramäkeen eläintenhoitajaksi.

Tänään emme enää menneet takaisin Särkänniemeen, vaan pidimme tavallisen koulutuspäivän Tampereen yliopiston päärakennuksessa. Siellä vanhassa tutussa luentosalissa, missä olemme olleet aina ennenkin. Aiheena oli etiikka eläinten koulutuksessa. Ja tästä aiheesta minä pidän erityisen paljon! Minusta etiikka ja eläimet ovat erottamaton asia toisistaan, puhutaan sitten tuotantoeläinten hyvinvoinnista tai lemmikkien kouluttamisesta. Eläimiä ei voi kohdata ilman etiikkaa. Tai no, voi, mutta sen jälkeen Satu tulee ja alkaa saarnata. Ja sitä ei halua kuunnella kukaan!

Käymme koulutuspäivän aikana läpi monta hyvää kirjaa aiheesta. Minulla on Adlibriksessä kaksi kilometriä pitkä toivelista niistä kirjoista, mitä haluan ostaa liittyen opintoihini. Siis liittyen kaikkiin niihin opintoihin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään. Etsin myös nämä uudet etiikka-aiheiset kirjat Adlibriksen sivuilta, ja painan sydämen kuvaa kirjan vieressä. "Lisätty toivelistalle". Kiitos! Palaamme asiaan heti, kun saan ylimääräistä rahaa jostain.

Luennoitsija kertoo aiheista, mistä ei ole vielä tehty kunnolla tutkimusta, mutta pitäisi tehdä. Sisäinen tutkija minussa herää heti. MINÄ haluan tehdä tuota tutkimusta! MINÄ teen sen vielä joku päivä! MINÄ! TUTKIMUS! Kysykää nyt vaikka meidän laitoksen proffalta, minä olen ihan mukiin menevä tutkija, kun kerran gradun teoriaosaakin kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjoitan ylös nämä tutkimusaiheet, mitä pitäisi tutkia. Kyllä minä vielä joskus! Ehkä sitten, kun lakkaan opiskelemasta ja minulla on aikaa muille harrastuksille, kuten vaikka sille tutkimuksen tekemiselle.

"Seuraavana Loimaa". Ihanaa, Turku lähestyy! Selkäni on ollut eilisen possupäivän jälkeen niin kipeä, että pystyn tuskin kävelemään. Enää hetken aikaa istumista tässä kuumassa junassa, ja sen jälkeen pääsen halimaan, pusuttamaan ja rapsuttamaan omaa, rakasta Kaunoa. Ai niin, onhan minulla mieskin... No, pääsen pussailemaan MYÖS sen minun mieheni kanssa, vaikka koira nyt yleensä pruukaa olemaan se, ketä pussataan ja tervehditään ensin. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut.

Mutta koska tässä on vielä puolisen tuntia aikaa, ehdin vielä hyvin tehdä jonkun positiivisen itsetutkimustehtävän. Kunhan sävellän jotain kökkökakkaa, mikä menee helposti läpi kenelle tahansa. Siinä minä olen mestari!

Kerrassaan sikamaista!

Oletko koskaan kokenut täydellistä koulupäivää? Sellaista, minkä haluaisit jatkuvan aina ja ikuisesti. Ellet ole, minä ymmärrän. Enpä minäkään niitä kovin montaa ole elämäni aikana kokenut. Peruskoulussa ja lukiossa ollessa en kertaakaan. Mutta tänään minä koin! Minulla oli varmaankin paras koulupäivä, mikä minulla on ikinä elämässäni ollut.

Tulin Tampereelle jo eilen, ja yövyin vanhassa, tutussa Scandic Tampere Stationissa. Ihan vain siksi, että minulla ei olisi tänään, suoraan junasta tullessa, tuhat ja sata laukkua käsissäni, mitä joutuisin raahaamaan perässäni koko päivän. Meillä ei nimittäin ollutkaan tänään koulutuspäivää siellä vanhassa, tutussa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, vaan sen sijaan suuntasimmekin Särkänniemen Koiramäkeen, mikä on kotieläinpuisto. Saimme kokeilla käytännössä erilaisten eläinten kouluttamista.

Meidän kolmen hengen ryhmämme sai koulutettavaksi minipossun nimeltä Pipsa. Pipsa oli vallan hurmaava pieni possu! Hän oli sosiaalinen, motivoitunut ja kouluttaminen sujui kuin itsestään. Me kaikki kolme naista olimme aivan rakastuneita Pipsaan.

Tehtävänämme oli saada Pipsa menemään kuljetusboksiin. Vaikka eläimiä ei nyt ihan joka ikinen päivä siirrellä kuljetusboksissa paikasta toiseen, kuljetus on joskus kuitenkin välttämätöntä, ja Pipsa piti saada koulutettua boksiin. Haimme Pipsalle palkkioiksi popcorneja, omenoita ja leivänpaloja. Ja Pipsa maiskutteli namipalojaan erittäin äänekkäästi ja ihanan possumaisella tavalla.

Koska Pipsa oppi niin nopeasti, oli koko possu todella nopeasti boksissa, ja meillä jäi vielä aikaa tehdä ylimääräinen koulutus: boksiin meno toisessa ympäristössä. Olimme erittäin tyytyväisiä päivän koulutussaldoon ja ihanaan Pipsa-possuun. Kaiken huipuksi, saimme taluttaa Pipsaa valjaissa! Oletko sinä saanut taluttaa possua? Et taatusti ole saanut! Mutta minäpäs olenkin. Lällislää.

Muut ryhmät saivat koulutettavakseen aaseja, alpakoita, poneja, pupuja, kyyhkyjä ja vuohia. Olisin voinut laittaa jokaisen näistä ihanista eläimistä käsilaukkuuni ja viedä ne mukanani kotiin. Varsinkin Pipsan! Ja Pipsan kaverin, Maisan. 

Meidän koulutussessioitamme oli, tietenkin, seuraamassa kiinnostunut yleisö, eli lapset vanhempineen ja koululaisryhmät. Pikkulapset olivat todella kiinnostuneita possusta ja he katsoivat kiinnostuneena, kun possu meni boksiin, maiskutti poppareita boksissa hetken ja tuli sen jälkeen ulos. Sen lisäksi, että minulla itselläni oli hyvä mieli onnistuneesta koulutustuokiosta, oli hauska nähdä pienten lasten iloiset kasvot. Eläimet ovat parasta!

Selkäni ja jalkani olivat koulutuspäivän jälkeen kipeät, ja hikinen ruumiini suorastaan huusi suihkua. Viileän suihkun jälkeen oli ihana heittäytyä hotellin leveälle kaksoisvuoteelle ja laittaa telkkari päälle. Huomenna taas jatkuu käyttäytymisanalyysi ja eläinkouluttajien opinnot. Mutta tänään muistelen tätä ihanaa päivää hymyissä suin ja ihailen ihanan Pipsan valokuvia.

Ympäristöasioita, salaattiongelmia ja hikeä

Suklaakeksiä naamariin, sensuellisti. Terveellisyys on vanhanaikaista.

X-asento, Happy Joe, Tears of the Sun ja melkein kilon pussi nannaa. Rasittuneen erityislapsen äidin perjantai-illan unelma. Olen ottanut mukaani vamuuden vuoksi muutaman esseekirjan, jos vaikka alkaisin kirjoittaa esseetä feministisestä tieteenkritiikistä. En jaksa. X-asento hotellisängyllä, alastomana, on paljon parempi vaihtoehto kuin joku essee. 

Elokuva loppuu. Kirjoitan muutaman runon ja odotan unta. Uni on takkuista ja heräilen pitkin yötä. En tiedä, miksi. Sänky on mukava, hotellihuoneeni rauhallinen. Ehkä söin liikaa nannaa.

Herätyskello pärähtää. Juuri, kun alkoi olla sellainen olo, että nyt voisi vaikka nukkua. Pakko nousta, jos haluaa ehtiä hotelliaamiaiselle. Ilmainen hotelliaamiainen on syötävä, vaikka olen vielä paisunut eilisistä nannoista. Yritän paikata tilannetta syömällä aamiaiselle todella superterveellisesti. Aamiaisen jälkeen pikaisesti huoneeseen hakemaan tavarat, avain respaan ja kohti Tampereen yliopistoa. Tänään jatkamme käyttäytymisanalyyttistä eläintenkouluttajien koulutusta. 

Päivän pääaiheena on ympäristö ja sen vaikutus koulutukseen. Pohdimme, miten me voimme ympäristöä muuttamalla saamaan erilaisen tuloksen. "Ylläri-pylläri", ympäristö tosiaan vaikuttaa koulutuksen lopputulokseen! Ihan meillä ihmisilläkin, ei pelkästään eläimillä. Koulutoimessa voitaisiin hetken aikaa miettiä tätä asiaa, kun kerran annetaan tulevaisuuden toivojemme opiskella homeisissa tiloissa.

Tampereen yliopiston päärakennuksen toisen kerroksen käytävä.

Saamme myös perusteellisen selvityksen siitä, miten ongelmakäyttäytymistä voidaan analysoida. Tai no, käyttäytymistä yleensäkin, ei sen välttämättä ongelmakäyttäytymistä tarvitse olla. Käymme läpi erilaisia analyysitapoja ja tutkimusasetelmia. Sivuamme myös hieman ammattietiikkaa. Hyvä! Ammattietiikka on eläinten kanssa työskennellessä aivan ehdoton asia! Siitä pitäisi antaa oikein kunnon kurssi kaikille sellaisille henkilöille, joilla on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että he ehkä joskus mahdollisesti tulisivat poimimaan jonkun kissan karvan työnsä puolesta vaatteistaan. Eläimet ansaitsevat eettisen kohtaamisen ja eettisen kohtelun. Ne ovat tuntevia olentoja, niillä on oma persoonallisuus. Ne rakastavat, ne pelkäävät, ne vihaavat. Ja kuten ihmisten, myös eläinten luottamuksen voittaminen vaatii työtä ja erityisesti luottamuksen ylläpitoa. Luottamus on helppo menettää, eikä sitä välttämättä saa enää ikinä takaisin. Eläimet muistavat. Ja pirun pitkään muistavatkin!

Lounaaksi olen ostanut valmissalaatin. Ihan vain siksi, että sitä nannaa tuli vedettyä oikein urakalla illalla. Valmissalaatin mukana ei olekaan pientä muovihaarukkaa, minkä siellä pitäisi olla mukana. Kahvila on kiinni, lounaspaikka on kiinni. Mistä hemmetistä minä saan haarukan? Pitääkö tässä syödä sormin? Pieni ekskursio yliopiston päärakennuksen kahvilaan auttaa tilanteessa. Siellä on eiliseltä jääneitä likaisia astioita pöydissä, ja siellä on yksi pikkulusikka. Käyn pesemässä lusikan hyvin vessan altaassa. Toimii! Salaatin syöminen onnistuu oikein hyvin pikkulusikalla. En tiedä, minkä hyppykupan minä siitä lusikasta sain, mutta toivottavasti nykyaikainen lääketiede on kehittänyt siihen tautiin jonkun parannuskeinon edes.

Loppupäivästä suunnittelemme ensi kerran eläinkoulutussessiota. Menemme Särkänniemen kotieläinpuistoon kouluttamaan eläimiä. Meidän kolmen hengen ryhmämme saa koulutettavakseen minipossun. Suunnittelemme alustavasti, millaisin keinoin yritämme saada possun tekemään halutun asian. Yritämme myös miettiä kaikkia ympäristöön liittyviä asioita, mitä meidän tulee ottaa koulutuspäivänä huomioon.

Päivä päättyy. Ulkona on niin kuuma, etten voi pitää rotsia päälläni, kun kävelen rautatieasemalle. Kun pääse Taco Houseen, tuttuun odotuspaikkaani, haisen niin muhkeasti hielle, että paikka tyhjenee tehokkaasti, kun minä saavun paikalle. Tilaan saman kasvisburrito-annoksen, minkä tilaan aina. Miksi sitä luopua hyvistä, vanhoista tavoista?

Junan lähtöön on vielä reilu tunti, ja minä nuokun väsymyksestä jo ennen kuin saan annoksen eteeni. Ja Taco Housessa on nopea palvelu! Ruokaa ei tosiaan tarvitse kauaa odottaa. Yritän pysyä väkisin hereillä junan lähtöön asti. Saan nukkua sitten junassa. Ja herätä Turun satamassa...

Rakkaani, me tarvitsemme vauvoja!

Rakas mieheni,

Tiedän, että olet suhteellisen kyllästynyt jatkuvaan nalkutukseeni siitä, että me tarvitsemme tuon ja tuon merkkisen eläinvauvan. Haluan nyt kuitenkin kertoa sinulle, miksi me tarvitsemme kaikki nämä eläinvauvat, ja miksi nämä eläinvauvat ovat nimenomaan sinulle hyödyksi.

Ihan ensiksi, me tarvitsemme toisen koiran. Kun Kaunolla on kaveri, sillä ei ole tylsää eikä se varasta koko ajan sukkiasi. Sukkasi jäävät rauhaan ja pysyvät ehjinä pidempään.

Toiseksi, me tarvitsemme aasivauvan. Sinulla kun ei ole ajokorttia, niin sinun on hankala käydä kaupassa tekemässä isompia ostoksia ilman minua ja pinkkiä Yaristani. Kun meillä on aasi, sinulla on juhta, joka kantaa painavammat ostokset selässään. Sinun ei siis tarvitse odottaa aina minun kotiintuloani kaupassakäyntiä varten.

Kolmanneksi, me tarvitsemme kissavauvan. Ihan vain siltä varalta, jos tänne meidän Aurajokirannan kerrostalokolmioon joskus eksyy hiiriä tai rottia. Kissasta hyötyy koko perhe!

Neljänneksi, me tarvitsemme pandavauvan. Siksi, että... Ööööö... Tota... Koska kaikki nyt vain tarvitsevat pandavauvan! Tarvitseeko tätä edes perustella? Jokaisella pitäisi olla oma panda.

Viidenneksi, me tarvitsemme kolmannen koiran, joka vahtii meidän laumaamme sillä aikaa, kun Kauno leikkii koiran numero kaksi kanssa.

Kuudenneksi, me tarvitsemme ihan välttämättä alpakan, jotta minä pääsen harrastamaan alpakka-agilityä. Miten sinä tästä hyödyt? No siten, että minä en nalkuta jatkuvasti, ja sinun korvasi säästyvät.

Seitsemänneksi, me tarvitsemme possuvauvan. Possuvauva syö kaiken sen, mikä menisi muuten bioskaan. Sinä säästyt bioskan ylläpidolta, kun meillä on possu.

Kahdeksanneksi, me tarvitsemme apinavauvan, koska apina voi syödä ne banaanit, mitkä jäävät aina teiniltä syömättä. Possu ei syö banaania kuitenkaan, joten tarvitsemme sitä varten apinan. Ja sinä säästyt taas siltä bioskan ylläpidolta.

Yhdeksänneksi, me tarvitsemme oravavauvan. Oravat ovat erinomaisia kadonneiden tavaroiden metsästäjiä, joten se löytää kaikki Kaunon piilottamat luut. Sinun ei siis enää tarvitse huutaa tuskasta, kun istut sohvalle ja Kaunon piilottama luu tunkeutuu persvakoosi. Orava ehtii löytää sen ennen kuin istut sen päälle.

Ja viimeisenä, muttei mitenkään vähäisimpänä... Sinä käyt jatkuvasti kirppareilla ostamassa käytettyjä DVD-elokuvia, joten jos sinä saat nämä elokuvat, niin minä olen oikeutettu saamaan kaikki haluamani eläinvauvat.

Rakastan sinua! Pus.

Yksisoluinen pasianssianalyysi: SPSS:n ihanuudet

Vuoden loppu on ainakin omalla kohdallani yhtä kuin voimien loppu. En jaksaisi tehdä enää mitään järkevää tämän vuoden puolella. Minusta tuntuu, että olen antanut kaikkeni ja vielä enemmänkin Turun yliopiston eteen. Suurin osa kursseista on jo onnellisesti takana ja arvioituna. Tänään olen ihaillut NettiOpsussa saamiani vitosia, jopa sellaisista kursseista, mistä en olisi vitosta ansainnut. Mutta vielä puuttuu pari kurssia, minkä jälkeen voin vasta huokaista helpotuksesta ja ottaa täysin iisisti.

Eilisiltana meillä oli “äiti ja Kauno”-ilta. Minulla oli kone kiinni, kirjat kiinni, en opiskellut enkä tehnyt mitään. Leikin ja peuhasin koirani kanssa, ja annoin hänelle aikaani ja huomiotani. Se oli tärkeää. Ja se auttoi myös minua valmistautumaan tähän päivään ja siihen projektiin, mikä minun pitää aloittaa seuraavaksi. SPSS-kurssi vaatii kotona tehtävän harjoitustyön. Se on kaksiosainen, muttei mitenkään hirveän pitkä kuitenkaan. Ajattelin, että selviän tuosta harjoitustyöstä parissa illassa.

Ensimmäinen kysymys: Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerroin ja siitä seuraavat tiedot. Millaisiin tutkimuskysymyksiin testillä voi vastata? Mitä hypoteesia testi testaa? Mitä testin käyttöehdot ovat? Mikä on testin epäparametrinen vastine eli mitä testiä käytetään, jos tämän testin käyttöehdot eivät täyty? Mitä arvoja tulee raportoida varsinaisen testituloksen lisäksi? Mitä ovat testin muut oleelliset piirteet tai sen yhteydessä huomioitavat asiat?

Ööööö, niin siis mikämikä? Mikä hiton Pierren momenttiavaintulokerroin ja mitä siitä niin kuin pitää nyt kertoa tästä Pieraisun monaliisakorrelointituloksesta? Mikä hemmetin epäparametrinen vastine ja mitkä käyttöehdot? Täh?

Toinen kysymys: Toistettujen mittausten t-testi. Ja siitä pitäisi selvittää samat asiat kuin tuosta Pierutulomenoarviomiimikkokertoimesta.

Kolmas kysymys: Yksisuuntainen varianssianalyysi. Ja tästä yksisoluisesta pasianssianalyysistä myöskin samat selvitykset.

Minulla on kaksi lähdekirjaa, mitkä olen suurella vaivalla noutanut Turun kaupunginkirjastosta. Niissä on kyllä selitetty kaikki kysytyt asiat, mutta tilastomatemaattisin termein, joten en ymmärrä siitä tavuakaan. Tuijotan vain tyhmä ilme pärställäni noita kirjoja, tajuamatta yhtään mitään ja osaamatta vastata yhtään mihinkään. Olen kyllä harvinaisen humanisti, etten sanoisi!

Tässä on vielä pari viikkoa aikaa noiden tehtävien palautuksen kanssa. Jospa minä pitäisin tänäänkin riehuillan Kaunon kanssa. En usko, että vinkupossun heittäminen ja koiran korvan rapsuttelu saa näitä asioita minulle yhtään sen selkeämmiksi. Mutta vinkupossuen heittäessäni en sentään tunne itseäni näin tuhottoman ja toivottoman tyhmäksi!

Samba, Rumba, Bueno

Ensi viikolla on persoonallisuuspsykologian etätentti. Viimeksi, kun kirjoitin aiheesta tänne blogiini, olin siinä vaiheessa, että luennot olin katsonut ja tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa oli vielä avaamatta. Nyt, viikon päässä tentistä, olen edelleen tasan samassa pisteessä. En ole edes vilkaissut kumpaakaan tenttikirjaa.

Toinen tenttikirjoista, Mikä meitä liikuttaa, pitää lukea kokonaan. Ajattelin syventyä tuohon kirjaan paremmalla ajalla. En kyllä tiedä, mikä se parempi aika olisi, sillä minulla ei ole aikaa. Olen joka päivä jossain menossa. Ehkä se parempi aika löytyy jostain kivenkolosta, kun tarpeeksi kauan kivenkoloja kaivelee.

Tai sitten laitan koiran kaivelemaan niitä kivenkoloja puolestani. Koirani on erittäin hyvä näissä kaivuuhommissa!

Tenttikirjoista toinen, The Science of Personality, ei tule tenttiin koko komeudessaan. Kirjasta pitää lukea vain muutama luku. Pyhä tarkoitukseni oli, että aloittaisin tämän kirjan lukemisen tänään illalla, sen jälkeen, kun tulen kotiin teinin saksofonikonsertista. Minulla on sitä varten jemmassa iso ja herkullinen naudan nilkkaluu koiralle, jotta saisin keskittyä lukemiseen ilman, että koira jatkuvasti kiikuttaa minulle palloa, röhkivää possua tai jotain muuta, mitä pitäisi heittää.

Mutta me asumme Turussa, kaukana Strömsöstä.

Kun tulin tänään kotiin, minua tuli kotiovelle vastaan iloisen karvakuonon lisäksi aivan jumalaton koiranpaskan lemahdus. Rakas Kaunomme oli päättänyt päivän aikana ripuloida eteisen matolle. No, tätä sattuu paremmissakin piireissä, eikä se ole koiran syy, jos vatsaa vääntää, eikä isäntäväki ole kotona viemässä pikkuista ulos. Ja meillä on eteisessä matot, mitkä on helppo puhdistaa. Mutta kuten ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki!

Riemu repesi siinä vaiheessa, kun tajusin koiran vetäneen kunnon samba-rumba-buenot siinä ripulipaskan päällä, minkä jälkeen karvainen pikkumies oli päättänyt lähteä hepuloimaan ympäri kämppää. Niitä paskanruskeita tassunjälkiä löytyi ihan joka paikasta! Tyttäreni lakanat menivät vaihtoon, koska koiruli oli päättänyt mennä pyyhkimään villahousunsa puuvillaan. Sohva pääsi pesuun ja hinkkaukseen, sillä sieltä löytyi parit mukavat tassuprintit. Ja lattiat piti tietenkin pestä, matoista puhumattakaan!

Myös tyttäreni lenkkarit menivät pesuun, sillä hän oli kotiin tullessaan astunut koiranpaskakasaan, ja ne kengät olivat täynnä sitä ihanaa itseään.

Nyt, yhdeksän jälkeen illalla, alkaa paskanhaju pikkuhiljaa hälvetä asunnostamme. Pyykit ovat kuivumassa, lattiat on pesty ja sohva tuoksuu tahranpoistoaineelle. Ja huomenna kasiksi töihin!

Ei, en taida enää tänään avata sitä tenttikirjaa, minkä suunnittelin avaavani. Tämä päivä meni siinä, kun tanssin paskarumbaa. Huomenna uusi yritys. Jos on aikaa.

Röh röh

Tuijotan Puuilon loputtomia käytäviä. Sulhaseni kiertelee ja etsii jotain. Minä seison paikoillani, paskajäykkänä, tumput suorina, vaikkei minulla ole edes tumppuja. Olemme tulleet etsimään täältä jotain, muttemme löydä mitään. Emme ainakaan sitä, mitä me olimme tulleet etsimään. Sulhaseni ehdottaa, että käymme Biltemassa. Katson häntä väsyneesti: “Onko ihan pakko?” Sulhaseni katsoo innostuneena takaisin: “Olemme nyt liikenteessä, niin samallahan se tässä hoituu.”

Äh. Minua eivät voisi vähempää kiinnostaa jotkut helkutin hyllynkannattimet tai koukut.

Suoriudun autoon, ja ajan sinne perhanan Biltemaan. Lisää loputtoman pitkiä käytäviä, loputon määrä hyllyrivejä, loputtomasti turhaa tavaraa, mitä kukaan ei oikeasti tarvitse. Haluamme vain kuluttaa ja luulemme tarvitsevamme. Tuhahdan, ja ajattelen olevani parempi henkilö, koska tarvitsen vähemmän, enkä osta mitään turhaa.

En jaksa kierrellä mitään typeriä työkaluhyllyjä. Minua ei kiinnosta. Menen vapaa-ajan osastolle etsimään jotain katseltavaa. En aio ostaa mitään, sillä olen parempi ihminen, enkä tarvitse mitään turhaa. Kunhan vain ajan kulukseni kiertelen ja katselen kaikkea, mistä voin tällä kertaa kieltäytyä.

Urheiluvälinehyllyillä näen tasapainotyynyn. Rally-tokossa käytämme tasapainotyynyä yhtenä treenivälineenä, eikä minulla ole sellaista. Hintakaan ei ole erityisen korkea. Parempi ihminen minussa empii. Onko tämä nyt täysin välttämätön? On se. En voi mitenkään treenata Kaunon kanssa rally-tokoa ilman tasapainotyynyä. Se on saatava.

Käytävän keskellä on isoja koreja, täynnä koirien tavaroita. Huomaan sähkökäyttöisen koiran pedin, ja ihmettelen, kuka hitto tuollaista tarvitsee. Hölmön touhua ostaa koiralle sähkökäyttöinen peti.

Petien vieressä on kori täynnä koirien vinkuleluja. On kumikanaa, kumihanhea ja röhkiviä possuja. Ne pitävät kamalaa ääntä. Olen päättänyt jo Kaunon ollessa vielä pentu, että meille ei sitten tule mitään typeriä vinkuleluja. Röhkivä possu on precis samanlainen kuin mitä meidän rally-tokon kouluttajalla on. Kauno rakastaa sitä possua yli kaiken. Parempi ihminen minussa on sitä mieltä, että röhkijä saa jäädä. Emme tarvitse sitä.

Kuulen mielessäni Kaunon pienen äänen: “Possuuuuuuuuu, possuuuuuuuuu…” Näen silmieni edessä Kaunon anovan katseen. Hän pitää possusta. En kestä katsella Kaunon anovia silmiä ja luovutan. Otan possun mukaani. Luovun paremmuudestani ja periaatteistani siksi, että minulla on koira, jolla on anovat silmät. Ja joka ei edes tiedä, että olen Biltemassa koiranlelukorin vieressä.

Sulhaseni on löytänyt etsimänsä. Hän katselee sylissäni olevia tavaroita kysyvä ilme kasvoillaan. Kerron, että nämä ovat aivan täysin ehdottoman tarpeellisia tavaroita. Elämämme ei voi jatkua eteenpäin, ellemme juuri nyt tällä punaisella minuutilla osta näitä tuotteita. Sulhaseni kysyy, mihin tarvitsen tasapainotyynyä ja röhkivää possua. “No, rally-tokoa ja koiraa varten, tietenkin!” Saan vastaukseksi syvän huokaisun.

Kun pääsemme ulos, muistan, että treeninamit ovat lopussa. Kaunokaisemme on nirso koira, ja syö vain parasta. Onneksi Musti ja Mirri on lähellä, ja sieltä saa jäniksenmaksanameja. Kauno rakastaa niitä. Mustissa ja Mirrissä on alennus: Kolme namipussia yhden hinnalla. Näin hyvä alennus pitää käyttää! Ostan saman tien kuusi pussia.

Autossa mietin, että tähän on tultu. Olen luopunut pyhistä periaatteistani, ja perheeseemme on tullut röhkivä possu. En osta itselleni sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta koiralle ostan kaikkea. Koira saa, vaikkei tarvitsisikaan. Minusta on tullut koirashoppaaja.

Sähkökäyttöinen peti jäi sentään kauppaan. Vaikken olekaan enää muita parempi ihminen, sen verran sentään minulla on vielä aivosoluja tallella, etten ostanut sitä.

Kotona vastaan tulee iloinen Kauno häntä heiluen. Kokeilemme heti tasapainotyynyä. Koska Kaunokaiseni on äärimmäisen fiksu koira, hän hoksaa heti, mitä sillä tehdään. Ja mikä riemu siitä syntyykään, kun kaivan laukun uumenista röhkivän, vaaleanpunaisen possun! Koko loppu viikonloppu menee siinä, kun possu röhkii Kaunon suussa.

Olipa erittäin fiksua minulta ostaa se possu! Olisiko pitänyt vielä ostaa itseä varten korvatulpat?

Iso pähkinä purtavaksi

Elän parhaillani jonkinlaisessa kriisissä. Mikä lie identiteettikriisi. Joku kriisi nyt kumminkin! Kriisi kuin kriisi.

Vaikken ole vielä edes neljääkymmentä, fakta on kuitenkin se, etten tästä enää nuorru. Ja kysymys siitä, mitä haluan tehdä isona tyttönä, on alkanut kalvaa minua yhä enemmän ja enemmän. Minua kiinnostaa moni asia ja moni ala. Olen myös hyvä opiskelija, joten opinnot, olivat ne minkä tahansa alan opintoja, eivät tule tuottamaan vaikeuksia. Suurin kysymys tässä nyt on se, mikä on se ala, mistä jään tulevaisuudessa eläkkeelle. Olettaen, että sitten joskus 25 vuoden päästä on enää olemassa sellaista kuin eläkejärjestelmä.

Eilen löysin Internetin ihmeellisestä maailmasta erään yksityiskoulun. Siellä olisi tutkintolinja, mikä todella kiinnostaisi! Olen perehtynyt alaan jonkin verran, ja osaan alalta jotain, mutten ole mitenkään erityisen hyvä. Ainakaan vielä. Toki harjoittelemalla oppii. Kyseistä koulua voisi käydä monimuotona, joten edes töitä ei tarvitsisi lopettaa sen vuoksi. Se oli täydellinen alanvaihdos, ja kaikki se, mitä olen tähän asti opiskellut, tulisi turhaksi.

Toisaalta, pidän nykyisestä alastani, ja haluaisin oppia lisää, kuten olen parhaillani tekemässä. Olen kehittymässä paremmaksi ammattilaiseksi siinä, missä olen. Minua kiinnostaisi myös sellaiset tutkinto-opinnot, jotka tukisivat nykyistä työtäni, ja samalla näitä täydennyskoulutuksia, mitä käyn parhaillani.

Eli… Jatkaako nykyistä linjaa ja täydentää nykyistä osaamista? Lähteäkö tutkintolinjalle, mikä sivuaisi jonkin verran vanhoja opintoja ja missä voisin hyödyntää entistä koulutusta ja nykyistä osaamista? Lähteäkö täysin kokonaan uusille urille, unohtaen kaiken tämän, mitä olen tähän mennessä opiskellut, ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä?

Tässäpä iso pussi pähkinöitä purtavaksi väsyneelle oravalle. Mitä tehdä, kun kaikki kiinnostaisi, mutta ihan kaikkea ei yksi ihminen voi kuitenkaan tehdä?

Tai sitten unohdan kaikki yllä olevat vaihtoehdot, muutan maalle, perustan aasifarmin, ostan pari possua ja muutaman kanan. Ja tietenkin hankin lisää suomenlapinkoiria, sillä elämä ei olisi elämää ilman koiraa! Sen jälkeen elän lopun elämääni aaseja, possuja, kanoja ja koiria hoitaen.

En usko, että Kaunoa maalle muutto, koirakaverit, possut, kanat ja aasia paljoa haittaisi.