Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutuksessa pitäisi valita oma voimakuva niistä kuvista, mitkä otimme maanantaina. Tehtävä on vaikea. Minulla on kaksi kuvaa, enkä osaa päättää, kumpi niistä on minun voimakuvani. Ensimmäisessä hymyilen kahden kallion välissä. Toisessa kuvassa istun onton puun sisällä, kynttilä kädessäni. Kumpikin kuva puhuttelee minua omalla tavallaan. Kummassakin on “sitä jotain”.
Ensimmäisessä kuvassa on iloa ja väriä. Se kertoo siitä, kuka minä olen nyt. Toisessa kuvassa on surua ja hiljaisuutta, mutta myös toivoa. Se kertoo kasvutarinani.
Vaikka tavallaan pidän enemmän kuvasta, missä hymyilen, en siltikään voi irrottaa katsettani tuosta kuvasta, missä istun puun sisällä. Tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Tuijotan sitä kauemmin kuin mitä tuijotan hymykuvaa. Se saa enemmän tunteita aikaiseksi sisälläni. Enkä olisi minä, ellen olisi käynyt läpi välillä kipeääkin kasvutarinaani.
Valitsen voimakuvakseni tuon puunrunkokuvan. Näen siinä sen pienen tytön, joka joutui yksin kohtaamaan liian julman maailman, joka sulkeutui kuoreensa välttääkseen suurimman iskut ja joka jaksoi kaikki ne pitkät vuodet kuitenkin pitää liekkiä elossa, antamatta sen sammua. Toivoen, että tulisi se päivä, joka muuttaisi kaiken.
Voimakuvatehtävään kuuluu, että kuvasta pitää kirjoittaa teksti. Minulta lähtee tällaisia sanoja tällä kertaa:
“Hämärä metsä ei ollut hänestä laisinkaan pelottava. Se tarjosi turvan ja suojan. Lehtipeiton, mihin kääriytyä. Sammaltyynyn, mihin painaa päänsä. Tähtikaton, minkä alla nukahtaa ja nähdä unta maailmasta ilman kipua. Hän tuijotti pienen kynttilän valoa ja tunsi, miten valo tunkeutui hänen sisimpäänsä, hyväili ja helli rikkinäistä sielua. Hymyillen hän painoi päänsä sammaltyynylle, ja nosti katseensa kohti tähtikattoa. Hän tunsi sielunsa sirpaleissa, että huomenna tuuli kääntyy. Ja niin hän nukahti onnelliseen uneen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti