lauantai 7. lokakuuta 2017

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.


Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.


Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!


Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.


Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.


Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti