Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Pään seinään hakkaamista ja harjoitustöitä

Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.

Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen. 

Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!

Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.

Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.

Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.

Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.

Raivohulluutta, neljän tunnin seksisessio ja NÄLKÄ!

“Voi vitun tunarit! Koittakaa nyt saatana painaa kaasua!”

Istun kello kahdeksan iltaruuhkassa, ja yritän raivopäisesti päästä kotiin. Jostain kumman syystä keskustassa on kuitenkin hirveä määrä ihmisiä ja kaikki haluavat mennä samaan suuntaan kuin minä. Eivätkä ne “muut” osaa, tietenkään, ajaa! Ihmisistä tulee täysin idiootteja, kun he istuvat ratin taakse. Paitsi minusta. Minusta ei tule idioottia, vaan raivopäinen hullu.

Olen raivopäinen siksi, että olen ollut koko päivän syömättä, ja minulla on tuhoton nälkä. Pelkääjän paikalla istuu kiinalaisesta ravintolasta pikaisesti noudettu take-out-päivällinen, ja minä haluan päästä tuon päivällisen kimppuun. En ole ehtinyt syödä, koska päivä on ollut, taas kerran, mitä mainioin. Ja minulla on jo paha olo, koska olen joutunut pärjäämään koko päivän pelkällä kupillisella kaakaota.

Aamuni alkoi klo 11, kun minulla oli varattu aika talvirenkaiden vaihtoon. Istuin huoltamolla mummeleiden seassa, ryystäen sitä päivän ainoaa kaakaokupillista ja odottaen, milloin saan autoni takaisin. Kun sain avaimet, säntäsin täyttä häkää yliopistolle. Edessä olisi riemukas neljän tunnin seksisessio.

Ei, meillä ei ole evolutiivisen seksuaalivalinnan kurssilla mitään käytännön ryhmätyöpajoja, vaan keskitymme lähinnä luentojen kautta lajien seksielämään ja seksuaalivalintaan. Kuuntelin neljä tuntia tiukkaa asiaa Westermarck-efektistä ja siitä, miten Freud on “fraud”. No, kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta tänään olen saanut asiaan neljä tuntia kestäneen selostuksen kera empiirisen tutkimusaineiston.

Neljän tunnin aikana meillä oli yksi tauko. Sen tauon käytin siihen, että luennoitsijamme pyysi minua osallistumaan erään meksikolaisen tutkijamiehen väitöstutkimukseen. Väkisin hymyillen suostuin ja vastasin hänen kyselyynsä. Enhän minä olisi halunnut syödä tai käydä vessassa, vaan nimenomaan haluan osallistua tutkimukseen, juuri nyt tällä sekunnilla! Meksikolainen mies oli erittäin kiitollinen osallisuudestani ja ylitsevuotavaisen kohtelias. Joko minä olen niin turkulainen, etten tiedä, mitä on kohteliaisuus, tai sitten kasvoiltani heijastui niin suunnaton turhautuneisuus ja stressi, että tämä meksikolaismies päätti ottaa kanssani varovaisesti.

Kun seksisessio oli takana, siirryin Educariumilta Sirkkalaan. Päiväni ei todellakaan ollut vielä ohitse! Edessä olisi vielä ratkiriemukas kaksituntinen Asklepios-kurssin palauteseminaaria.

Odotellessani seminaarin alkamista, lueskelin paksua artikkelinivaskaa, minkä olin tulostanut. Nämä artikkelit liittyvät ADHD-korkeakouluopiskelijoihin, ja niistä pitäisi saada hyvä teoriapohja graduuni. Ensimmäisessä artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on suuria vaikeuksia itsehillinnän ja aikataulujen kanssa. Toisessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on ongelmia saada aikataulutettua opiskelunsa järkevästi eivätkä he osaa hillitä itseään. Kolmannessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on valtavan vaikeaa löytää itselle sopiva opiskeluaikataulu ja heillä on myös ongelmia itsensä hillitsemisen kanssa. Teki mieli alkaa huutaa ja heittää nuo artikkelit päin seinää. Koska en viitsinyt alkaa huutaa keskellä Turun yliopiston taidehistorian laitoksen käytävää, päätin huutaa mielessäni: “ASIA TULI JO SELVÄKSI, PERKELE!”

Se ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että minulla on suuria vaikeuksia pitää kalenterini, aikatauluni ja itseni edes jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä. En osaa sanoa ei, ja ajattelen, että jos kalenterissani on tunti ylimääräistä aikaa, sen voi ihan hyvin täyttää ilman, että minä mitenkään kärsisin siitä. Minua kiinnostaa kaikki, haluan opiskella kaikkea ja koen, etten ole pätevä mihinkään, ellen ole opiskellut kaikkea. Minusta ei voi tulla hyvä tutkija, ellen hallitse erityispedagogiikan lisäksi sukupuolentutkimusta, oikeustiedettä, kirjallisuustiedettä ja germaanista filologiaa.

Tiedän, että minulla on tässä valtavan suuri suo edessäni rämmittävänä, kun yritän saada tätä kalenteriani edes jotenkuten hallintaan. Tiedän, etten tule onnistumaan tässä ajankäytön hallinnassa yhden kuukauden pienillä harjoituksilla. Minun pitäisi tehdä totaalinen elämäntaparemontti, jotta kalenterini alkaisi näyttää inhimmillisemmältä.

Miten sen teen? Se onkin näppärämpi kysymys. Nyt en vastaa siihen, vaan menen mättämään suuhuni kiinalaista ruokaa.

NÄLKÄ!!!!!

Unien ihmeellinen maailma, osa 27

Miten onkaan “yllättävää”, että olen viime aikoina nähnyt paljon unia muuttamisesta! Kuten viime yönäkin. Tosin, tällä kertaa olin muuttamassa Turusta Jyväskylään, eikä päinvastoin.

Olin unessa tekemässä väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle, ja minun piti rahoittaa jotenkin sen tekeminen. Koska töitä ei ollut missään, ehdotti Jyväskylän yliopisto, että tulisin heille siivoamaan. Työtä se on sekin, siitä saa rahaa ja voin kustantaa sillä pienellä rahalla väitöskirjani.

Toin muuttokuormani Jyväskylään ja lähdin töihin. Rakennus ei näyttänyt miltään sen aikaiselta Jyväskylän yliopiston rakennukselta kuin missä itse opiskelin silloin, kun olin kyseisen opinahjon tutkinto-opiskelija. Lähdin kuitenkin reippaasti siivoamaan.

Pääsin ison rakennuksen alakertaan, missä oli iso aula, ja sinne oltiin järjestämässä jotain isoa vastaanottoa. Tarjolla oli sen seitsemää sorttia herkkua, ja minulla oli karmea nälkä. Päätin varastaa muutaman herkun siivousessuni taskuun, ja viedä ne kotiin.

Kun heräsin, minulla soi päässäni, jostain käsittämättömästä syystä Hurtsin Sunday. Ellen ole ihan väärässä, tänään on keskiviikko, biisi ei sopinut uneeni mitenkään teemaltaan enkä ole kuullut tuotakaan renkutusta ties kuinka moneen vuoteen.

PS. Todellisuudessa siivoaminen olisi minulta ammattina täysin poissuljettu, sillä paskan selkäni takia en pystyisi kyseistä työtä tekemään. Hyvä, kun pystyn kotona imuroimaan yhden huoneen, ja silloinkin selkä sanoo poks.