Syksy täynnä kulttuuria ja koulutuksia

Katselin tuossa tulevan syksyn kalenteriani. Oli pakko todeta, että eipä ainakaan tule tylsää! Sen verran on ohjelmaa tiedossa sekä kulttuurin että koulutuksen saralta, että hyvä, jos töitä ehtii tehdä välissä.

Minä - en mitenkään erikoisen taitava taidemaalari - ilmoittauduin Aboa Vetuksen Satumaisia eläimiä-maalauskurssille! Tämä oli suhteellisen rohkea veto minulta, joka ostin elämäni ensimmäiset vesivärit tämän vuoden kesäkuussa. Otan kuitenkin asenteen, että kerran sitä tässä vain eletään, ja jokainen asia on ainakin kerran koettava. Myös Aboa Vetuksen maalauskurssi. Sitä paitsi, saatan ehkä oppiakin jotain sillä maalauskurssilla!

Logomossa on tiedossa syksyllä kaikkea kivaa. Hardcore Superstar tulee esiintymään tänne rakkaaseen kotikaupunkiimme, ja totta kai, minun pitää olla mukana keikalla. Ilmoitin miehelleni, että tänne sitten mennään ja hän saa tulla mukaan, koska kyseessä ei ole mitenkään erityisen paha örinäbändi. Keikasta tulee taatusti hauska!

Samassa paikassa esiintyy myöhemmin tänä vuonna, ja vielä minun nimipäivänäni, minun kaikkien aikojen lempparibändini, Children of Bodom! Saan siis erityisen ihanan nimpparilahjan. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt COB:n keikalla.

Ja koska rakas mieheni ei ole ikinä käynyt baletissa, täytyy tämäkin aukko sivistyksessä paikata. Eli marraskuussa on tiedossa Joutsenlampea koko meidän porukalle (koiraa lukuun ottamatta). Minä olen nähnyt kyseisen baletin monen monta kertaa, mutta se saa silti joka kerta kyynelet silmiin ja ihon kananlihalle. Minun lempibalettini.

Turun filharmonisen orkesterin kausikortti tuli - ties kuinka monetta kertaa - lunastettua, joten pääsen kuuntelemaan syksyn aikana seitsemän mielenkiintoista klassista konserttia. Tai ainakin toivon niiden olevan mielenkiintoisia. Näiden klassisten konserttien lisäksi ostin koko meidän perheellemme liput The Horror-teemakonserttiin, mikä on TFO:n esittämä. Koira joutuu taaskin jäämään kotiin, mutta ehkä hän kestää tämän.

Flame Jazz-risteily järjestetään taas kerran, ja minä ilmoitin - taas kerran - koko porukan mukaan. Varasin meille jopa vähän paremman hytin, jospa teini ei vaikka tällä kertaa murjottaisi naama norsunvitulla koko reissua. Viking Grace siis odottaa.

Ensi vuoden alussa on luvassa toinenkin musiikkipainotteinen risteily samalla paatilla, kun lähdemme mieheni kanssa heviristeilylle, Nordic Metal Cruiselle! Mutta se on siis ensi vuoden puolella. 

Ja marraskuussa on tietenkin tiedossa vuosittainen Oravat laineilla-risteily, jolloin ADHD-aikuiset ympäri Suomen kokoontuvat keinuttamaan paattia ja pitämään hauskaa.

Eikä tässä tietenkään vielä kaikki! Eihän elämä olisi mitään ilman koulutuksia. Sain kutsun valokuvaterapiakoulutuksen haastatteluun, joten katsotaan, alkaako sellainenkin koulutus tässä vielä myöhemmin tänä vuonna.

Mielenterveyden ensiapu-koulutukset saavat jatkoa, sillä ilmoittauduin mielenterveyden ensiavun kakkoskurssille sekä sen lisäksi myös ohjaajakoulutukseen! Marraskuun jälkeen pystyn antamaan koulutusta sekä MTEA1- että 2-kursseista. Lisäksi ilmoittauduin nuoren mielen ensiapukoulutukseen. Tarkoituksenani olisi käydä myös tämän ohjaajakoulutus, mutta niistä ei ole vielä ilmoittautumiset avattu, joten en tiedä, saanko sitä koulutusta tämän vuoden puolella.

Turun yliopisto aloittaa tänä vuonna ensimmäistä kertaa sellaisen sivuaineen kuin sote-akatemia. Tarkoituksena on tutustua tähän uuteen järjestelmään, jos ja kun se nyt joskus saadaan toteutettua. Ei kuulosta ihan hirveän mielenkiintoiselta, mutta on varmasti sitäkin hyödyllisempi. Eli sotea on tulossa tänä syksynä ja myöskin ensi keväänä!

Taisin myös - ainakin muistaakseni - ilmoittautua ADHD-liiton strategiakoulutukseen, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, että pääsisin ohjaamaan strategia-juttuja ADHD-perheille. Mitä se käytännössä tarkoittaa? En minä vain tiedä! Mutta kuulosti niin kivalta, että oli pakko mennä ilmoittautumaan. 

Olen minä ehkä jonnekin muuallekin ilmoittautunut. En vain kuolemaksenikaan muista enää, mihin kaikkeen olen saanut itseni sotkettua tämän syksyn aikana. Eipähän ainakaan tule tylsää!

Syksyn sato: Pettymys

Opinnot alkavat tämän syksyn osalta olla ohitse. Kursseista on napsahtanut arvosanoja opintorekisteriin reippaaseen tahtiin. Olen tämän syksyn aikana suorittanut seuraavat kurssit:

• Johdatus evoluutiopsykologiaan 
• Evolutiivinen seksuaalivalinta ja seksuaalipsykologia 
• Genetiikan perusteet 
• Kasvatustieteen metodologia ja tutkimusmenetelmät 
• Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä 
• Verkostotyö 
• Johdatus SPSS-ohjelman käyttöön 
• Asklepios I: Terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus 
• Asklepios II: Terveyden eriarvoinen historia 
• Näkökulmia tyttötutkimukseen

Tämän lisäksi olen suorittanut nuorisotutkimuksen perusopinnot, mistä olen saanut 25 noppaa ja yhden sivuainekokonaisuuden. Olen järjestänyt pienet häät, harrastanut koiran kanssa, käynyt pitämässä luentoja ja kokemusosaajapuheenvuoroja, hoitanut teinin asioita, yrittänyt hoitaa omia asioitani ja jaksaa jotenkin tämän pitkän syksyn ajan. Olenko tyytyväinen kurssisaavutukseeni? No en todellakaan!

Asklepios, terveyden ja hyvinvoinnin jumala

Kaiken tämän kiireen keskellä en ole saanut suoritettua ensimmäistäkään psykologian aineopintojen kurssia. Olen todella pettynyt itseeni. Kaiken lisäksi hirveän kiireen keskellä tehdyt ja hiomattomana palautetut esseet ja harjoitustehtävät eivät ole poikineet mieleisiäni arvosanoja, eli toisin sanoen, erinomaisia ja kiitettäviä arvosanoja ei ole tullut ihan kaikista kursseista. Genetiikasta en sellaista odottanutkaan, halusin vain päästä koko kurssin ylipäätänsä edes läpi. Muista kursseista olisin odottanut hieman parempia arvosanoja, mutta aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt siihen, että olisin ehtinyt paneutua yksittäisiin harjoitustehtäviin ja hioa niitä paremmiksi. Muuta tekemistä on ollut aivan liikaa.

En ole myöskään saanut aloitettua graduani. Minulla on lähdeaineisto suurin piirtein kasassa, mutta ensimmäistäkään kirjainta en ole saanut kirjoitettua. Aika ei ole riittänyt, ja voimat ovat olleet niin lopussa, että silloin, kun aikaa olisi ollut, en ole jaksanut.

Ensi keväänä minun pitää tehdä jonkinlainen ryhdistysliike, jotta saan vähän paremmalta näyttävän suorituslistan aikaiseksi. Ja aloitettua myöskin niitä psykologian opintoja! Olen tämän syksyn aikana tuhlannut aivan liian paljon aikaa siihen, että olen tehnyt jotain muuta kuin opiskellut. Olen joutunut hoitamaan virallisia asioita. Keväällä aion olla hoitamatta niitä niin paljon. Menkööt asiat solmuun, ihan sama. Virallisten asioiden hoitaminen vie minulta niin paljon voimia, etten yhden virallisen puhelun jälkeen kykene enää tekemään mitään muuta sen päivän aikana, ja loppupäivä on täysin hukkaan heitetty. Tervetuloa lopen uupuneen ADHD-aikuisen arkeen, missä mikään ei ole itsestään selvää.

Aion myöskin välttää läsnäolopakollisia kursseja viimeiseen asti. Pyrin valitsemaan sellaiset kurssit, missä on mahdollisimman paljon itsenäistä työskentelyä. Jos on luento-opetusta, käyn vain silloin, kun jaksan, ja jätän luentoja surutta väliin. Luentodiat ovat joka tapauksessa Moodlessa, joten voin lukea ne sieltä.

Olen myös huomannut, että olen lakannut valokuvaamasta. Valokuvaaminen lakkaa aina silloin, kun minulla on “synkkä kausi”, vaikka se normaalisti toimiikin voimauttavana tekijänä elämässäni. En vain yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään valokuvaamaan, ja jos muutaman kuvan räpsäisenkin, en jaksa muokata niitä. Toivon myös tähän muutosta kevään aikana.

Ehkä ensi keväästä tulee hieman parempi ja tuotteliaampi kuin mitä tämä synkkä ja pitkä syksy on ollut.

Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.

Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.

Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

Pönöttävien ihmiskuorien mureneva valtakunta

Sohvatyyny leviää takapuoleni painon alla. Ihana, pehmoinen sohvani! Turvapaikkani. Oma, pieni pesäni. Tällä sohvalla en ole ehtinyt paljoa istua viime päivinä. En edes muista, milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän kotona, tekemättä mitään sen ihmeempiä, menemättä mihinkään. Istunut sohvalla, katsonut elokuvaa tai lukenut kirjaa. Kuluneet viikot ovat olleet todella hektisiä. Kalenterini on ollut aivan täynnä ohjelmaa. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on osunut juuri tähän vuodenaikaan, juuri näihin viikkoihin.

Kuluneet kaksi päivää olen viettänyt voimauttavan valokuvauksen parissa. Päivät ovat olleet todella pitkiä kestoltaan ja olen päivän päätteeksi ollut todella väsynyt. Mutta samalla päivät ovat olleet myös hauskoja ja antoisia matkoja oman sielunmaiseman syvyyteen. Olen saanut kurkistaa kaninkoloon ja katsoa, mitä sieltä oikeastaan löytyy. Ja päättää, mitkä kaikki asiat haluan tuoda julki muulle maailmalle.

Voimauttava kuvauspäivä vei voimat

Eilen maanantaina haimme parini kanssa ensin valtavan määrän filmirullia sekä kameran vuodelta aasinnahka ja alasin. Kuvasimme filmille ihan tarkoituksella: Meidän pitää oppia luottamaan siihen, että kuvaaja osaa kertoa meille, mitä hän näkee, ja että kuvaaja osaa kuvata meidän sellaisena kuin haluamme tulla nähdyksi. Digikameran kanssa kuvan näkee heti, mutta filmikameralla ei. Meidän on siis odotettava, jotta saamme nähdä lopputuloksen. Ja luottaa siihen, että se meidän parimme on nähnyt meidät juuri siten kuin olemme tarkoittaneet.

Koko päivän satoi. Metsä oli märkä. Syksyn värit hehkuivat kauniina kosteassa ilmassa, mikä oli kuvauksiamme ajatellen erinomainen asia. Meitä ei vain olisi huvittanut rämpiä läpimärässä metsässä kaiken rekvisiitan ja vaihtovaatteiden kanssa.

Aloitimme parini kanssa kuvaukset Ruissalosta. Kävimme läpi kasvitieteellisen puutarhan ja sen kauniin värimaiseman. Siirryimme kansanpuistoon ja minä hypin paljasjaloin jääkylmässä merivedessä. Jos sairastun johonkin vakavaan kuolemantautiin, tämä on todennäköisesti se syy siihen.

Kun olimme kuvanneet tarpeeksi Ruissalon märissä metiköissä, siirryimme keskustaan. Kävimme Punanaamiossa ostamassa lisää rekvisiittaa sekä Puressa kakulla ja kaakaolla. Tarvitsemme pienen tauon kylmästä syyssateesta. Kakku on taivaallista ja kaakao hyvää. Juttelemme parini kanssa niitä näitä, ja tutustumme paremmin toisiimme. Meillä on selvästi jotain yhteistä, ja olemme löytäneet yhteisen sävelen.

Siirryimme Turun linnaan. Halusimme kuvia linnan ympäristöstä. Maisema oli täynnä syksyn keltaisia lehtiä, ja linnan piha oli ihanan värikäs. Makasin märkien lehtien päällä, ja olin yltä päältä lehdissä itsekin. Nauroimme. Ja katsoimme kelloa. Se on paljon. Olin luvannut pitää ADHD-viikon kunniaksi yhdistyksellemme koulutuksen aiheesta ADHD ja toimiva arki. Ajoimme Lounatuulet Yhteisötaloon, minä puhuin kuin papupata, ja diasarjat vilisivät silmissä. Keskustelu oli runsasta ja mielenkiintoista. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni. Ja siihen, että pääsin lähtemään takaisin kuvaushommiin siinä vaiheessa, kun ulkona oli sininen hetki. Silloin valo on kauneimmillaan ja pehmeimmillään.

Suuntasimme Turun tuomiokirkolle. Siellä oli kaunista, ja myös kauniita rakennuksia 1800-luvun tunnelmalla varustettuina. Päätimme ottaa yhtä seinää vasten kuvia. Laitoimme kameran valmiiksi, säädimme sulkimet ja aukot… Ja juuri, kun olimme valmiita, joku mummeli päätti ajaa juuri siihen kohtaan, ja jäädä pidemmäksi aikaa. Siirsimme kameran, ja teimme säädöt uusiksi. Ja juuri, kun olimme valmiit, mummeli päätti lähteä! Helvetin mummeli. Saisi painua sinne, missä vanhoista mummeleista rouhitaan maustepippuria.

Kun tuomiokirkon ympäristön hyvät kuvauspaikat on koluttu, siirrymme jokirantaan kuvaamaan. Meiltä alkaa loppua mielikuvitus kesken, ilta on pimentynyt emmekä jaksa enää raahata rekvisiittaakaan mukana. Ajelemme pitkin jokirantaa, ja etsimme hyviä kuvauspaikkoja. Yksi rulla on vielä, ja se on saatava täyteen.

Etsimme epätoivoisesti jotain paikkoja, missä kuvata. Kuvaamme jopa roskiksilla, mistä saammekin hirvittävät naurunremakat aikaiseksi. Näitä kuvia odotetaan innolla!

Kun viimeinenkin filmi oli täynnä, kello oli jo yhdeksän illalla. Päivä oli ollut todella pitkä, ja olimme molemmat lopen uupuneita. Ja märkiä! Ja nälkäisiä. Puren kakkupala ei vienyt nälkää koko päiväksi. Onneksi en ollut kaukaa kotona. Ehdin käydä suihkussa, vastata pariin sähköpostiin ja valmistautua tämänpäiväistä koulutuspäivää varten. En ajatellut filmejä enkä kuvia enää nukkumaan mennessä. Olin vain totaalisen väsynyt.

Perhe on pahin

Tänä aamuna heräsin uuteen koulutuspäivään. Aamulääkkeet, hampaiden pesu ja nokka kohti Ruissaloa ja Villa Marjaniemeä. Siellä odotti aamupala. Luovutin filmirullamme eteenpäin, ja jäimme odottamaan innokkaasti kuvia. Näkisimme ne vielä tänään.

Puhuimme perhekuvauksesta ja siitä, miten perheitä on vuosikymmenien saatoissa kuvattu. Ajattelin omia perhealbumeitani. Niitä pönöttäviä ihmisiä, tylsiä katseita, väkinäisiä hymyjä. En ole koskaan kokenut, että valokuvissa haluttaisiin kuvata sitä, kuka oikeasti olen. Perheemme tarkoitus valokuvien suhteen on ollut se, että pääasia on, kunhan saadaan tallennettua se, miltä joku on näyttänyt ulkoisesti tietyn ikäisenä. Ja tietenkin se, että kaikki suvun jäsenet saadaan ahdettua samaan kuvaan, jotta voitaisiin leikkiä, että meistä on välitetty ihan hirveästi, kun istutaan tuon sedän ja tuon tädin sylissä. Meidän perheemme valokuva-albumit ovat täynnä jotain fasaadia, mitä on haluttu ylläpitää. Näkymää, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut todellista. Meidän perheemme albumit eivät oikeastaan koskaan ole kertoneet mitään siitä elämästä, mitä me olemme eläneet. Niissä vain seisoo ja istuu ihmiskuoria.

Siirryimme parin kanssa esittelemään kotitehtävämme, eli omaelämänkerran kuvista luotuna. Olin tehnyt PowerPoint-esityksen elämäni tärkeimmistä hetkistä, ja jokaisen kuvan viereen olin kirjoittanut kalevalamittaisen runon siitä kuvasta. Muilla on tarinoissa koko suku. Minulla ei ole. Kuvissa esiinnyn minä itse, avomieheni, tyttäreni ja Kauno-koirani. Minulla on vain 9 kuvaa ja 9 runoa.

Minun voimakuvani on otettu kesällä 2013 Kivenlahtirockissa. Siinä olen onnellinen, ja vapaus suorastaan loistaa kasvoiltani. Olen itsevarma, tyytyväinen ja täynnä elämää. Kuva on otettu puoli vuotta sen jälkeen, kun sain ADHD-diagnoosin. Olenkin aina sanonut, että ruumiini on ehkä syntynyt vuonna 1979, mutta MINÄ olen syntynyt 10.12.2012. Silloin sain kuulla ADHD-testieni tulokset minut testanneelta neuropsykologilta. Tuona päivänä MINÄ synnyin. Tuo päivä muutti elämäni suunnan. Ja siksi se, että seison itsevarmana, voimakkaana ja vapaana ihmisenä festareilla, ADHD-toppi päällä, on minun voimakuvani.

Juuri tuosta kuvasta alkaa tulla minulle päivä päivältä enemmän merkityksellinen, sillä siinä kuvassa kiteytyy se, kuka MINÄ oikeasti olen.

Valokuvamme tulivat. Tutkimme niitä parini kanssa innokkaasti. Nauroimme aivan vääränä roskiskuvia ja ihailimme onnistuneita haamukuvia. Emme ole kumpikaan tottuneet kuvaamaan filmikameralla, joten se, että haamukuvat onnistuivat, oli meille kummallekin iloinen yllätys.

Minun piti kuitenkin lähteä ennen viimeistä tehtävää, sillä olin lupautunut, taas kerran, puhumaan ADHD:sta. Tällä kertaa TVJ:n järjestämässä illassa Happy Housessa.

Kohti uudenlaista perhealbumia

Tämän kahden PIIIIIIIIIITKÄN päivän jälkeen istun, vihdoin ja viimein, lempipaikassani suuren sohvani nurkassa. Kupissani on kuumaa kirsikkateetä kera kotimaisen mehiläisenpaskan. Pohdin seuraavia kotitehtäviämme.

Minun pitää valita näistä uusista kuvistamme yksi uusi voimakuva, ja kirjoittaa siitä pieni tarina. En jaksa tehdä sitä enää tänään. Aivoni eivät kykene tarinoimiseen. Blogikirjoituskin tuottaa tässä vaiheessa tarpeeksi tuskaa. Yritän jaksaa tehdä sen huomenissa.

Meidän pitää myös aloittaa projektia, missä etsimme erilaisia puolia itsestämme sekä vanhoista valokuvista että ottamalla uusia valokuvia. En jaksa ajatella sitäkään tänään. Ajattelen sitä myöhemmin. Asialla ei ole vielä kiire.

Seuraavaksi kerraksi meillä pitää olla valmiina kuvakollaasi aiheesta tunneperhe. Minun pitää miettiä, ketkä kaikki ihmiset kuuluvat tunneperheeseeni, ja kenen kaikkien haluan olevan mukana tässä valokuvaprojektissa. Lisäksi minun pitää miettiä, miten toteutan tämän projektin. Millaisen ilmeen haluan antaa sille? Haluanko lisätä runoja, kuten tein omaelämänkerrassani? Aikaa tämän projektin toteuttamiseen on vain kuukausi, joten minun pitää alkaa suunnitella sitä jo nyt. Valita työn muoto ja ilme. Suurin ongelmani tulee olemaan se, ketkä kaikki ihmiset haluan mukaan projektiin.

Yhden asian tulevasta tunneperhe-projektista osaan sanoa jo nyt satavarmaksi: En halua kollaasiini yhden ainoaa teennäistä pönötyskuvaa! Haluan muuttaa tämän sukumme pönötyskuvakulttuurin. Luon uuden valokuvavaltakunnan, missä ihmiset saavat olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla.