Iso sydän isoille ammattilaisille

Tänään, kun suhailin taksilla pitkin sateista Tamperetta ruuhka-aikaan, minulla oli paljon aikaa ajatella. Ja aloin miettiä, missä ammateissa olevat ihmiset ansaitsevat kaikkein eniten kunnioitusta. Sellaisen oikein helvetin korkean hatunnoston. Tulin seuraavanlaiseen tulokseen:

1. Tampereen taksikuskit

Siis onko vittumaisempaa ammattia kuin ajaa taksia Tampereella? Ratikkatyömaata siellä, ratikkatyömaata täällä. Huomenna eri reitit kuin tänään. Navigaattori on yhtä hyödyllinen kapistus kuin venäläinen perseensuristin. Ikinä ei tiedä, mistä kohti pääsee ajamaan. Ja siihen päälle vielä vittumaiset asiakkaat. Ihan valtavan iso hatunnosto Tampereen taksikuskeille! Olette kovia. 

2. R-kioskin työntekijät

Suomen pätevimmät työntekijät ovat Ärrällä. Pitää hallita oman puodin tuotevalikoima ja kassa, Veikkauksen tuotteet ja laitteet, postin tuotteet ja laitteet, Matkahuollon tuotteet ja laitteet, Schenkerin tuotteet ja laitteet, passin luovutus, tuntea kaikki mahdolliset liittymät, pitää osata keittää hyvää kahvia ja vielä osata palvella asiakkaita hymyssä suin. Eipä olisi minusta naista moiseen hommaan!

3. Työterveyslääkärit

Pitää päivästä toiseen kuunnella tylsistyneiden työntekijöiden ruikutuksia ja yrityksiä saada sairauslomaa siksi, että varpaasta katkesi kynsi. Ei helvetti! Minulta hajoaisi kuuppa alta aikayksikön moisessa hommassa. Suuri sydän työterveyslääkäreille.

4. Minun psykiatrini

Tarvitseeko tätä edes selittää? Minun psykiatrini tarvitsee minun takiani oman psykiatrinsa. Toisaalta, minun takiani häneltä eivät ihan heti lopu työt, ja minun ansiostani hän pääsee kesällä matkustamaan Bora Boralle!

5. Oikojat

Siis kuka jumalauta haluaa ylipäätänsä edes hammaslääkäriksi? En voi ymmärtää, millaisen ihmisen unelma-ammatti on tuijottaa toisten hammaskalustoa. Hyi saatana. Mutta että vielä erikoistua oikomiseen! Juuri siihen, mitä kaikki inhoavat. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että oikomishoito on kiva asia, ja suorastaan odottaa oikojalla käyntiä.

6. Laivasiivoojat

Millaista olisi siivota ihmisten oksennuksia vuorokaudesta toiseen? Ja vielä nälkäpalkalla. En halua edes kuvitella. Silti olen aina päässyt siistiin hyttiin, kun olen laivaan mennyt. Eli hattua ylös laivasiivoojille!

7. Pa... Eipäs muuten olekaan!

Meinasin ensin kirjoittaa tähän patologi, mutta sen jälkeen tajusin, että eihän se patologin ammatti niin kamala ja vaativa olekaan! Hänen asiakkaansa ovat kuolleita!!! Kukaan ei valita eikä narise mistään, eikä tarvitse miettiä asiakastyytyväisyyttä. Ainoana haasteena on se, ettet sekoita ruumiita keskenään. Jumalauta, mikä ihana autuus, olla töissä ruumishuoneen hiljaisuudessa! Hei, minä haluan patologiksi!

8. Club Marilynin järjestyksenvalvojat

Jos olet ikinä asunut Turussa, niin tiedät, mistä puhun. Se paikka on teinihelvetti suoraan pahimmista painajaisistasi. Edes Freddie Krueger ei suostuisi menemään sinne! En voi kuin ihailla niitä ihmisiä, jotka jaksavat viikosta ja vuodesta toiseen katsoa kännissä örveltäviä 18-vuotiaita. Voi helvetti, mikä duuni!

9. Muumimaailman näyttelijät

Kuvittele viime kesää. 35 astetta hellettä, ja sinun pitää pukeutua Muumipeikoksi. Tunkea hikinen ja nihkeä ruhosi sellaiseen jumalattomaan vaatteeseen. Sen jälkeen kävelet siinä tuskakuumassa puvussa tuntikausia ympäri Kailoa, ja kuuntelet pikkukakaroiden huutoa ja kitinää. Seisot siinä puvussasi miljoonan ihmisen valokuvattavana. Ja pissahädän iskiessä pääsetkin ihan helposti vessaan sen mahtipontisen pukusi kanssa. En tekisi tuota hommaa! Iso peukku niille, jotka olitte viime kesänä Muumimaailmassa muumeja esittämässä.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä

10. Kasvatusalalla työskentelevät ihmiset

Me yritämme kasvattaa ja kouluttaa teidän räkänokkianne! Otamme vastaan huudot, haukut ja joskus jopa lyönnit. Käytämme kaiken vapaa-aikamme suunnitellen heille toimintaa. Yritämme jatkuvasti kasvavien ryhmäkokojen ja vähenevien resurssien kanssa taata heille laadukasta kasvatusta ja opetusta. Tappelemme teidän vanhempien kanssa ties mistä asioista, ja yritämme parhaamme mukaan pysyä kärryillä jatkuvasti vaihtuvista opseista. Ja ei, palkka ei todellakaan vastaa sitä työmäärää ja vastuuta, mikä meille kuuluu joka ikinen päivä. Opettajat alkavat kesäloman viimeisellä viikolla vasta palautua siitä stressistä, minkä he ovat keränneet kroppaansa kuluneen vuoden aikana.

Opekorkeakoulussa opiskelevat: Oletteko nyt ihan varma siitä, mitä teette? Olisiko vaikkapa hevostenhoitaja parempi ammatti? Hoidettavat ainakin ovat helpompia ja valittavat vähemmän.

PS. Kuvat teille tarjoaa Pixabay.

TOP 10 parhaimmat turhat kesäostokset

Koska elämässä eletään vain kerran eikä euroja saa mukaansa hautaan, raha pitää käyttää silloin, kun sitä on. Ja etenkin kesällä on ihan täysin sallittua, jopa suotavaa, ostaa kaikkea hupsua ja hauskaa. Ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan kivoja, söpöjä tai muuten vain ihanan omituisia.

Opintovapaavuosi meni viimeistä senttiä venytellen, koska tämä Koulutusrahaston suoma aikuisopintoraha - vaikka onkin ansiosidonnainen - ei kuitenkaan ole mitenkään runsas, ja ne laskutkin pitäisi maksaa. Kesällä, kun alkoi taas palkka juosta, tuli innostuttua vähän ehkä liikaakin näiden impulssiostosten kanssa. Tässä turhien tavaroiden TOP 10. Turhia, mutta AH, NIIN IHANIA!

Fujifilmin Instax mini 9 polaroid-kamera

10. SUOMENLAPINKOIRA-MUKI

Hassunhauskoja mukeja erilaisin iskulausein on markkinoilla pilvin pimein. Mutta jos siinä on jonkun söpön eläimen kuva, ja jos siinä on vielä SINUN koirarotusi kuva, on se muki ihan välttämättä saatava. Oman koirarodun mukeja ja muita turhia tavaroita ei voi koskaan olla liikaa. Ihan vain siksi, että koirat ovat ihania.

9. SATEENKAARIHERKKUJA-KIRJA

Olivat vain niin ihanan näköisiä ja kivan värikkäitä nuo kaakut, että oli ihan pakko ostaa tuo kirja. Vaikka sitten silmäniloksi, ellei muuten. EHKÄ saatan joskus uskaltaa kokeilla minun surkeilla leivontataidoillani jotain noista resepteistä. EHKÄ. En ole varma. Ja tokihan noita reseptejä löytyy kymmeniä miljoonia ilmaiseksi netistä. Eli ei tuota kirjaa olisi senkään takia tarvinnut. Mutta kun se oli niin hieno! Ja vielä alennuksessa.

Viini-lehden tilaus

8. RAINBOW DASH-AVAIMENPERÄ

Avaimenperäthän ovat maailman tarpeellisimpia ostoksia noin muutenkin. Mutta kun oli aivan helvetinmoisessa alennuksessa... Ja siinä on YKSISARVINEN!!!!! 

7. CHUBBY UNICORN-TOHVELIT

Kuten olen sanonut aikaisemminkin, elämässä ei voi ikinä olla liikaa yksisarvisia. Ja toki sitä tupakoitsija tyylikkäät tohvelit tarvitsee, että pääsee keskellä pimeän talven pakkasia ulos kylmään tupakalle. Parvekkeen kivilattia pruukaa olemaan talvisin niin pirun kylmä, ettei sinne voi sukkasillaan mennä. Eivätkä nuo miehen vanhat crocsit todellakaan ole tarpeeksi tyylikkäät. Ihan kuin joku minun jalkojani näkisi, kun istun parvekkeella röökillä...

Yksisarviskäsinukke

6. PENTAGRAM-MUISTIVIHKO

Ihminen, joka harrastaa kirjoitustyötä sivutoimisesti saaden siitä pieniä pennosia vuoden aikana, ihan välttämättä tarvitsee muistivihon. Se on täysin välttämätön osa joka runotytön käsilaukun varustusta. Tosin, niitä muistivihkoja saa ilmaiseksikin, esim. joitain firmojen mainosvihkosia, eikä niistä ihan perusvihoistakaan tarvitse pulittaa 25 euroa kappale. Eikä muistivihossa välttämättä tarvitse olla nahkaista kantta. Mutta kun tämä on niin tyylikäs ja ihan sairaan päheä! Eihän tällaista nyt vain voinut olla ostamatta. Tulee paljon parempia runoja rustattua jossain jokilaivan kannella, pienessä seitinohuessa, kun niitä riimejä saa rustata tällaiseen superhienoon muistivihkoon.

5. KIIVILINTU-PEHMOLELU

Mustista ja Mirristä ostettu supersöppänä pehmolelu. Itselle, ei koiralle! Koiralla on omat lelunsa, mitä saa suolistaa ja nylkeä. Minusta ei ole laisinkaan hassua ostaa itselle söpöjä leluja lemmieläinkaupasta.

Suomenlapinkoiramuki

4. VIINI-LEHTI

Tilasin itselleni Viini-lehden! En tiedä, miksi. Koska en ole alan ammattilainen, enkä ole sellaiseksi aikomassa, lehti on minulle periaatteessa täysin turha. Lehden mukana saan kuitenkin vinkkejä uusista ja hyvistä viineistä, ja pääsen täyttämään näiden vihjeiden perusteella taas viinipäiväkirjaani. Kätevää siinä mielessä!

3. "LIMANULJASKAPALLOT"

Eivät nämä ihan hirveän turhia ole, koska näitä on kiva pyöritellä. Toimivat ihan hirveän hauskoina stressileluina. Ja koska ADHD-aikuinen tarvitsee käsilleen koko ajan jotain tekemistä, niin näitä on hauska hypistellä. Ovat vielä värikkäitä ja näyttävät hauskoilta. Toki minulla olisi vastaavanlaisia leluja jo ennestäänkin, mutta ne ovat yksivärisiä ja ihan tylsiä. Nämä ovat hauskempia.

Mukin toinen puoli

2. YKSISARVISKÄSINUKKE

En minä mitään käsinukella tee, mutta kun YKSISARVINEN!!!!! Ja ihan hirvittävän söpökin vielä. Eihän tällaista voi kauppaan jättää pölyttymään. Annoin tälle ihanalle otukselle nimeksi Dooris.

1. POLAROID-KAMERA

Vaikka eihän tämä ole edes turha! Olen jopa tienannut rahaa sillä, että olen ottanut kuvia ihmisistä Cannibal Corpsen keikalla, ja he ovat saaneet heti kuvat mukaansa. Tosi kiva ja kätevä vehje. Ja niin himputin söpön värinenkin. Kyllä jokaisella pitää olla polaroid-kamera! Tämä on melkein maailman paras keksintö!

Kiivi-pehmolelu

PS. Minä kyllä haluan sen verran euroja mukaan hautaani, että saan maksettua Kharonille lauttakyydistä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka vanhat mytologiat ovatkin totta.

Kerrassaan sikamaista!

Oletko koskaan kokenut täydellistä koulupäivää? Sellaista, minkä haluaisit jatkuvan aina ja ikuisesti. Ellet ole, minä ymmärrän. Enpä minäkään niitä kovin montaa ole elämäni aikana kokenut. Peruskoulussa ja lukiossa ollessa en kertaakaan. Mutta tänään minä koin! Minulla oli varmaankin paras koulupäivä, mikä minulla on ikinä elämässäni ollut.

Tulin Tampereelle jo eilen, ja yövyin vanhassa, tutussa Scandic Tampere Stationissa. Ihan vain siksi, että minulla ei olisi tänään, suoraan junasta tullessa, tuhat ja sata laukkua käsissäni, mitä joutuisin raahaamaan perässäni koko päivän. Meillä ei nimittäin ollutkaan tänään koulutuspäivää siellä vanhassa, tutussa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, vaan sen sijaan suuntasimmekin Särkänniemen Koiramäkeen, mikä on kotieläinpuisto. Saimme kokeilla käytännössä erilaisten eläinten kouluttamista.

Meidän kolmen hengen ryhmämme sai koulutettavaksi minipossun nimeltä Pipsa. Pipsa oli vallan hurmaava pieni possu! Hän oli sosiaalinen, motivoitunut ja kouluttaminen sujui kuin itsestään. Me kaikki kolme naista olimme aivan rakastuneita Pipsaan.

Tehtävänämme oli saada Pipsa menemään kuljetusboksiin. Vaikka eläimiä ei nyt ihan joka ikinen päivä siirrellä kuljetusboksissa paikasta toiseen, kuljetus on joskus kuitenkin välttämätöntä, ja Pipsa piti saada koulutettua boksiin. Haimme Pipsalle palkkioiksi popcorneja, omenoita ja leivänpaloja. Ja Pipsa maiskutteli namipalojaan erittäin äänekkäästi ja ihanan possumaisella tavalla.

Koska Pipsa oppi niin nopeasti, oli koko possu todella nopeasti boksissa, ja meillä jäi vielä aikaa tehdä ylimääräinen koulutus: boksiin meno toisessa ympäristössä. Olimme erittäin tyytyväisiä päivän koulutussaldoon ja ihanaan Pipsa-possuun. Kaiken huipuksi, saimme taluttaa Pipsaa valjaissa! Oletko sinä saanut taluttaa possua? Et taatusti ole saanut! Mutta minäpäs olenkin. Lällislää.

Muut ryhmät saivat koulutettavakseen aaseja, alpakoita, poneja, pupuja, kyyhkyjä ja vuohia. Olisin voinut laittaa jokaisen näistä ihanista eläimistä käsilaukkuuni ja viedä ne mukanani kotiin. Varsinkin Pipsan! Ja Pipsan kaverin, Maisan. 

Meidän koulutussessioitamme oli, tietenkin, seuraamassa kiinnostunut yleisö, eli lapset vanhempineen ja koululaisryhmät. Pikkulapset olivat todella kiinnostuneita possusta ja he katsoivat kiinnostuneena, kun possu meni boksiin, maiskutti poppareita boksissa hetken ja tuli sen jälkeen ulos. Sen lisäksi, että minulla itselläni oli hyvä mieli onnistuneesta koulutustuokiosta, oli hauska nähdä pienten lasten iloiset kasvot. Eläimet ovat parasta!

Selkäni ja jalkani olivat koulutuspäivän jälkeen kipeät, ja hikinen ruumiini suorastaan huusi suihkua. Viileän suihkun jälkeen oli ihana heittäytyä hotellin leveälle kaksoisvuoteelle ja laittaa telkkari päälle. Huomenna taas jatkuu käyttäytymisanalyysi ja eläinkouluttajien opinnot. Mutta tänään muistelen tätä ihanaa päivää hymyissä suin ja ihailen ihanan Pipsan valokuvia.

Kuulumisia kirsukoulusta

Tänään oli sekä äidillä että Kaunolla jännittävä päivä. Aloitimme "kirsukoulun", eli nose workin. Tavoitteena on oppia tunnistamaan ensimmäinen haju, eukalyptus, ja oppia ilmoittamaan se. Tai merkkaamaan se. Tai mitä termiä siitä ikinä käytetäänkään, kun koira kertoo ohjaajalle, että tässä kohti dunkkaa sellaiselle kuin pitää.

Ensimmäisen kerran tavoitteena oli opettaa koiralle se, että puisella radalla olevassa pienessä lasipurkissa on haju, ja että juuri tuohon lasipurkkiin ja juuri tuohon hajuun nyt sitten pitäisi suunnata se mielenkiinto ja se kirsu. Koirat tulivat yksi kerrallaan radalle haistelemaan samalla, kun muut koirat odottivat autossa.

Turun murren halli oli Kaunolle entuudestaan tuttu. Hän ajatteli, että nyt sitten rally-tokoillaan, kun kerran täällä ollaan. Ensimmäinen kierros meni siihen, kun meidän villahoususankarimme yritti kaikin maailman rally-tokosta opituin kevätjuhlaliikkein saada namia pomppimalla puisen radan päällä. Kyllä se kirsu sinne lasipurkkiinkin meni, mutta Kauno ei selkeästikään ollut ihan varma, mikä tässä nyt on se homman nimi, kun aikaisemmin tässä samassa hallissa on sitä namia saanut nimenomaan siitä rally-tokosta.

Toisella kierroksella viereisen hallin koirakkoporukka vaihtui. Eteisessä oli jumalaton ryysis ja koirat haukkuivat. Meidän valpas vahtikoira seisoi lasipurkin takana tarkkana kuin porkkana, jos vaikka joku niistä naapurihallin koirista sattuisikin eksymään hänen purkilleen. Ei eksynyt, mutta se kierros meni hieman harakoille. Kauno selkeästi kyllä ymmärsi jo toisen kierroksen aikana, että täällä ei olla nyt ralleilemassa, vaan purkkeilemassa, ja nyt haistellaan eikä pyöritä. Ulkopuoliset häiriötekijät vain häiritsivät meidän villahoususankarimme suoritusta.

Kolmas ja tällä erää viimeinen kierros menikin sitten erinomaisesti, Kaunolla alkoi kunnon nuuskumoottori käydä, ja minä sain naksutella sormet verillä naksutinta. Ja namipalkkaa ropisi niin, että rutina kävi! Edes purkin paikan vaihtaminen toiseen reikään puisella radalla ei saanut meidän tarkkaa kirsukansalaista häiriintymään, vaan hän kyllä löysi purkin uudelleen toisesta paikasta. Ja taas ropisi namipalkka!

Kotiinviemisiksi saimme pullollisen eukalyptusta sekä kolme lasipurkkia, joiden kanssa me saamme harjoitella kotona.

Innokas kirsukoululainen lähdössä kirsukouluun.

Nose work on laji, missä ei tule hiki. Ei koiralle eikä ohjaajalle. Se ei vaadi minkäänlaisia kärrynpyöriä, loikkimisia eikä sirkustemppuja muutenkaan, joten se sopii jokaiselle koiralle. Myös sellaisille, joilla alkavat paikat krempata iän myötä. Se on rauhallista eikä siinä myöskään törmää toisiin koiriin, koska koirat tulevat yksitellen, vuoron perään radalle. Ja koira saa tehdä sitä, mikä on sille kaikkein luontaisinta, eli haistella! Käyttää kirsuaan ja hajuaistiaan.

Kaunoa taisi tänään puraista nuuskukärpänen. Ehkä vähän äitiäkin, kun näki kolmannella kierroksella, miten innoissaan meidän pieni villahoususankarimme oli. Odotamme innolla ensi viikkoa ja uusia purkkihaasteita!

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

MINÄ TEIN SEN!!!!!! Voi luoja sentään, minä tein sen! Vihdoin ja viimein. Oli jo aikakin.

Yksin en kyennyt, vaan sain apua iki-ihanalta kaasoltani, joka chatin välityksellä potki minua perseelle, jotta sain tehtyä. Opintorahahakemus on laitettu!

Iso kivi vierähti sydämeltä pois. Pääsen ehkä vielä tämän vuoden puolella aloittamaan opiskelun niin, että tiedän toimeentuloni olevan jotenkin turvattu. Eihän aikuisopintoraha tietenkään vastaa suuruudeltaan palkkaa, mutta se on kuitenkin ansiosidonnainen tulonlähde, ja paljon enemmän kuin mitä meidän antelias Kelamme maksaisi perusopintotukea. Tiedän, että saan särvintä pöytään ja laskutkin maksettua, vaikka mitään pitkiä lomareissuja tässä tuskin näillä tuloilla tullaan tekemään.

Vielä on tehtävää to do-listalla. Opiskelijakortti on, edelleenkin, tilaamatta, ja pari muutakin tärkeää kohtaa pitäisi saada rastitettua pois. Toisaalta, nyt on se kaikkein tärkein hoidettu.

Voin rauhassa istua päivän sohvalla, ja illalla suunnata koiran kanssa rally-tokoon. Enää minua eivät paina tekemättömät asiat niin paljoa.

Naksutin kädessä, nepsy-lapsi toisessa

Olen saanut lukuisia kysymyksiä sekä nepsy-lasten vanhemmilta että kasvatusalan ammattilaisilta, mitä tehdä ja miten toimia, kun arkielämä ja koulunkäynti tuottavat haasteita, eikä lasta saada mitenkään oppimaan, miten tehdä jokin asia. Olen kirjoittanut useita blogitekstejä siitä, miten opettaja voi kohdata nepsy-lapsen, ja asiasta löytyy runsaasti myös minua viisaampien tutkijoiden kirjoituksia. Tekstejä löytyy tätä blogia selaamalla, ja kannattaa tsekata myös kirjallisuusvinkkilista! Sieltä löytyy paljon asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä aiheesta.

Kun olin Kaunon kanssa lenkillä, ja opetin Kaunokaiselleni hyvää hihnakäyttäytymistä ja luoksetuloa, minulle iski eräänlainen ahaa-elämys: Nepsy-lapsen opettaminen vastaa hyvin paljon koiran kouluttamista! Jos ymmärrät koirakoulutuksen periaatteet, ymmärrät myös sen, miten nepsy-lapsi saadaan oppimaan.

Ja jos joku kukkahattutäti nyt suuttuu siitä, että vertaan lapsia koiraan, niin saa puolestani syödä kukan hatustaan, ja vaikka koko hatun! Koirani on minulle äärimmäisen tärkeä, ja hän on meidän rakas perheenjäsen. Koulutan koiraani samalla motivaatiolla ja hartaudella kuin mitä olen opettanut omaa lastani käymään potalla, syömään lusikalla tai polkemaan kolmipyöräisellä hänen ollessaan taaperoikäinen.

Naksutin on tärkeä osa koiran koulutusta.

Kertaus on opintojen äiti

Kun opetat koiralle jonkin asian tai tempun, teet sen moneen kertaan toistaen. Ensimmäinen kerta tuskin sujuu, toisella kertaa sujuu jo vähän paremmin. Tarpeeksi monta toistoa, niin johan koira oppii! Aluksi koiraa myös ohjataan kädellä, esim. menemään maahan. Kun koira on tarpeeksi monta kertaa ohjattu, koira oppii menemään itse, eikä käsiohjausta enää tarvita.

Samoin nepsy-lapsen kohdalla. Et voi olettaa, että lapsi oppii yhdestä kerrasta. Eikä välttämättä monestakaan! Saatat joutua opettamaan saman asian uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Joudut auttamaan ja ohjaamaan sekä näyttämään, miten asia tehdään. Ja edelleenkin tulee virheitä, ja joudut taas kerran kertaamaan se, mitä on jo kerran opetettu.

Ja mikä paskinta, virheet ovat niitä parhaimpia opettajia! Olen itse nepsy-tapaus, joten tiedän, että niistä virheistä juuri nimenomaan oppii kaikkein parhaiten, ehkä siksi, että olen perfektionisti, ja tekemäni virheet ärsyttävät minua aivan infernaalisesti. Kun olen kerran tehnyt jonkin virheen, muistan sen ikuisesti, enkä ikinä enää tee toista virhettä. Paitsi parisuhteissa on joskus tullut tehtyä, mutta ei nyt mennä siihen…

Kukaan vanhemmista ei halua lapsensa joutuvan oppimaan asioita kantapään kautta, mutta se kantapää on usein se paras koulu. Jos toinen ei oikeasti opi kerrasta, toisesta, eikä kolmannestakaan, anna lapsesi tehdä virhe ja oppia siitä. Todennäköisesti oppii! Ja sen jälkeen voit sanoa: “Mitäs minä sanoin.”

Käskyt ja ohjeet

Kukko ei käskien laula, mutta eipä sitä kukaan ole ikinä mitään oppinut, ellei ole ohjeistettu kunnolla. Ohjeistus ja se, miten sen annat, on äärimmäisen tärkeä asia, vaikka aivan liian vähän huomioitu juttu.

Kun käsken koiraani istumaan, sanon “istu”. Sen jälkeen koira saa palkan. Kun käsken koirani maahan makaamaan, sanon “maahan”, ja palkkaan koiran. Kun heitän koiralle palloa, annan käskyn “nouda”, minkä jälkeen koira tuo minulle pallon.

Jos sanoisin koiralle: “Ole ystävällinen ja istuudu. Sen jälkeen mene makaamaan maahan. Kun olet käynyt maassa, nouse ylös, niin heitän sinulle pallon, minkä saat noutaa minulle. Anna pallo minulle oikeaan käteeni, minkä jälkeen heitän sinulle pallon uudestaan. Saat palkan, kun olet toteuttanut tämän kuvion kokonaisuudessaan”, mitä luulette, että tapahtuisi? Tekisikö koira ensimmäistäkään asiaa käskystä, minkä juuri annoin? Ei. Koira ei ymmärrä näin pitkää ohjeistusta. Koiralle annetaan ohjeistus yhdellä sanalla, käyttämättä pitkiä ja monimutkaisia lauseita.

Aivan kuten koira, nepsy-lapsikin tarvitsee lyhyet ja pätkityt ohjeet. Otetaanpa ratakisko-esimerkki valaisemaan tätä asiaa. Jos lapsen pitää pukeutua talviulkoilua varten, et voi sanoa lapselle: “Hae lämpimät vaatteet ja pue ne päällesi, minkä jälkeen haet ulkovaatteet ja laitat nekin vielä päällesi.” Ohjeistus on aivan liian epäselvä, eikä siitä ymmärrä mitään.

Sen sijaan ohje pitää pätkiä tarpeeksi moneen pieneen osaan ja ohje pitää antaa tarpeeksi täsmällisesti. Ensin lasta käsketään hakemaan makuuhuoneen vaatekaapista alushousut. Kun ne on noudettu, ne ohjeistetaan laittamaan jalkaan. Sen jälkeen sama sukille, paidalle, housuille ja muille makuuhuoneen vaatekaapista haettaville vaatteille. Sitten lapsi ohjataan eteiseen. Eteisessä ohjeistetaan ensin ottamaan ulkohousut. Kun ne on noudettu, ne laitetaan jalkaan. Sen jälkeen noudetaan takki, ja laitetaan se päälle. Sitten talvisaappaat. Viimeisenä pipo, hanskat ja kaulahuivi. Askel askeleelta, pala kerrallaan. Mitä haet, mistä haet, mitä sille teet.

Juu, vie aikaa! Ja juu, vaatii ehkä sen, että seuraat vieressä. Mutta takaan, että asia menee paremmin perille, ja onnistumisprosentti jo ekalla yrittämällä on suurempi kuin epäselvän ja vajaan ohjeistuksen kanssa.

Palkitseminen

Koira saa palkan heti sen jälkeen, kun on tehnyt tempun. Palkka tulee sekunnissa. Ellei koiraa palkita välittömästi, tilanne menee ohi, eikä sen jälkeen annettavalla palkkiolla ole koiralle enää mitään merkitystä. Kun koira saa välittömän palkan, koira oppii, että näin tulee toimia, ja toistaa asian uudestaan, saadakseen palkan.

Kuka tahansa lapsi, nepsy tai ei, haluaa palkkioita! Kelpaavat ne palkkiot aikuisellekin. Myös nepsy-lapsi tarvitsee välitöntä palkkiota jokaisen suorituksen jälkeen. Eikä sen palkkion tarvitse olla nami, vaan ihan kehukin käy! Kehuminen on täysin ilmaista eikä maksa opettajalta eikä vanhemmalta minkäänlaista vaivaa. Se voi olla vain yksi sana.

Palkkio täytyy antaa heti, koska aivan kuten koirallekin, nepsy-lapselle palkkio menettää merkityksensä, jos sitä joutuu odottamaan. Nepsy-lapset elävät tässä hetkessä, eivätkä pysty odottamaan kaksi minuuttia, jotta saisivat palkkion. Sen kahden minuutin aikana aivoissa on syntynyt noin kolme miljoonaa uutta ajatusta, eikä työtä, mistä palkkio ehkä saataisiin, enää ajatella. Kun palkkio saadaan, sillä ei ole enää väliä, eikä sitä yhdistetä enää siihen työhön, mistä palkka ansaittiin.

Kauno saa palkkion.

Iso koira, pieni koira, pässinpääkoira…

Meillä oli pentukoulussa viisi koirakkoa. Yksi koira oli musta labradori. Aivan ihana ja suloinen ilmestys! Ja villi kuin mikä. Hyppi kaikkia vasten iloisena ja häntä vispasi. Toinen koira oli cockerspanieli, jota oltiin yritetty kouluttaa aiemmin, mutta aika heikoin tuloksin. Kolmas koira oli seropi. Koiraa oltiin koulutettu aikaisemminkin, ja koira totteli ohjaajaa hyvin, mutta toisista koirista se ei pitänyt. Neljäs koira oli myös seropi. Utelias kuin mikä, aina haistelemassa jokaista nurkkaa ja jokaista takapuolta. Sitten oli meidän Kauno: Nopea oppimaan, mutta myös nopea kyllästymään. Veti omaa show’taan, kun muut yrittivät opetella päivän asiaa.

Kuten koirakoulussa, myös ihmiskoulussa jokainen oppija on erilainen. Kukaan ei ole samanlainen, ja kaikkia täytyy lähestyä eri tavalla. Jokainen oppii eri tavalla, ja joku voi tarvita oppimiseen enemmän aikaa. Toinen taas kyllästyy, ja tarvitsee lisätekemistä.

Myöskään saman perheen sisarukset eivät ole samanlaisia! Meidän perheessämme on kolme sisarusta: Yksi on impulsiivinen, sähköjänismäinen erityisopettaja, toinen on rauhallinen ja tasainen ravitsemustieteilijä ja kolmas on ikiliikkuja ryhmäliikunnanohjaaja. Ei sisaruksiakaan voi lähestyä samalla tavalla. Yksilöllisyys on aina otettava huomioon, ja lasta on lähestyttävä yksilönä. Mikä toimii yhdellä, ei todellakaan toimi toisella.

Eivät nämä neuvot varmastikaan ketään autuaaksi tee, mutta toimivat hyvänä perusohjenuorana. Aina jostain pitää aloittaa, ja ehkä tämä voisi olla sellainen asia, mistä sen ensimmäisen askeleen voisi ottaa: Tarkista, ovatko koirakouluttajataitosi kunnossa! Jos ovat, lähde sen jälkeen kouluttamaan nepsy-lastasi koirakouluttajan ottein.

Näkikö kukaan tilannetta?

Kuukauden 15. päivä. Palkkapäivä. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että minulla todellakin on palkkapäivä. Minulla on hyvä kokopäivätyö, ja kaiken lisäksi vielä viihdyn työssäni, mikä tekee minusta kaksi kertaa onnekkaamman. Kasvatus- ja koulutusalan palkat eivät todellakaan ole verrattavissa mihinkään työmarkkinajärjestöjen johtajien palkkoihin, mutta en voi kuitenkaan valittaa palkastani; saan sillä joka kuukausi tulevat laskut maksettua ja vielä särvintäkin leivän päälle.

Tänään päivä on kuitenkin toinen, vaikka se alkaa suhteellisen tavallisena palkkapäivänä. Asuntolaina, check. Opintolaina, check. Yhtiövastike, check. Sähkö, vesi, puhelin, netti: Check. Kaikki ovat lähteneet tililtä, kuten joka kuukausi. Tilillä on vielä ihan mukavasti rahaa. Ainakin hetken aikaa. Katson, mitä muita laskuja on tässä kuussa. Opintoja varten hommattu kirjallisuus ja niistä tulleet laskut: Apua! Kahden eri pätevyyden suorittamisesta tulleet laskut koulutuksen järjestäjältä: ISO apua! Turun kesäyliopiston lähettämä lasku. Tässä vaiheessa pääsee jo itku. Pitäisikö nämä kaikki pystyä vielä maksamaan? Ja entäs se muu elämä, mitä on opintojen lisäksi? Ei sekään ilmaista ole.

Kaapista on kaikki loppu, ja tytär-perkele polveutuu isänsä puolelta oopperasuvusta (tyttäreni isänisänisä oli erittäin tunnettu oopperalaulaja omassa kotimaassaan, silloin vuonna papu ja aasinkakka, kun ihmisen esi-isä vielä opetteli solmimaan kengännauhojaan). Olen halunnut antaa tyttärelleni mahdollisuuden tulla yhtä hyväksi muusikoksi, ja siksi hän suorittaa tutkintoa Turun konservatoriolla. Tällä hetkellä pohdin, miksi hemmetissä olen antanut tämän mahdollisuuden, kun halvempiakin harrastuksia on olemassa. Ja koska kaikki on tosiaan kaapeista loppu, osittain myös siksi, etten ole sairastamiseltani päässyt kauppaan, hyppään ostoslistan kanssa autoon ja lähden tekemään shoppailurundia.

Ensimmäisenä Soitin Laine. Tyttäreni on päässyt uudelle tasolle opinnoissaan, joten tarvitsee uudet ohjelmistonuotit. Myös soittimeen tarvitaan uusia lehtiä. Visa vain vingahtaa, kun näytän sitä kassatädille. Nuotit eivät ole mitään halpoja, eivät myöskään puhallinsoittimien lehdet. Sen jälkeen Mustiin ja Mirriin. Koiralle puruluita sekä pakasteesta erilaisia sisäelinkuutioita. Visa vingahtaa jälleen, muttei yhtä pahasti. Ja koira on onneksi vielä pentu, joten se ei syö mitään ihan hirveitä määriä. Sitten on vuorossa ruokakauppa. Citymarketin piha on täynnä autoja. Ilmeisesti siellä jaetaan ilmaisia ämpäreitä. Juustoa, leipää, maitoa, hedelmiä… Olen laiska, joten ostan itselleni tälle päivälle pakastepizzan ruuaksi. Tyttäreni on tehnyt kotitöitä, mistä olen luvannut palkaksi uudet kuulokkeet. Ne on pakko ostaa, koska olen luvannut. Muistan lapsuudestani, miten en kerran saanut erästä minulle luvattua asiaa, ja lakkasin sen jälkeen tekemästä kotitöitä. Lupaukset täytyy siis pitää. Kassalla Visa ei enää vingahda, vaan päästää tuskahuudon. Tili tuli, tili meni. Näkikö kukaan tilannetta? Kuukausi pitäisi vielä elää, rahat ovat nyt jo menneet ja osa opintoihin liittyvistä laskuistakin on vielä maksamatta.

Kun muistelen opiskeluaikaani, ja sitä, miten kitkutin sadalla markalla kolmen viikon ajan syöden pelkkää kuivaa makaronia, alkaa tuntua siltä, että valitan turhasta. Suoraan sanottuna, miten edes kehtaan valittaa! Tienaan moninkertaisesti tutkinto-opiskelijoihin nähden, minulla on varaa pitää autoa ja matkustella ulkomailla. Ja sitten vielä kehtaan avata suuni ja valittaa. Häpeäisin.

Paitsi, etten häpeä. Se on fakta, että tienaan huomattavasti enemmän kuin opintotuella elävät, mutta ne, jotka tällä hetkellä suorittavat tutkintoaan, eivät maksa opinnoistaan mitään. He saavat tutkintonsa ilmaiseksi. Minä maksan omista opinnoistani. Ja maksan aika helkkarin paljon! Se, että saan nämä kovasti haluamani pätevyydet, vie minulta kahden kuukauden nettopalkan verran rahaa. Samalla kuitenkin laskut erääntyvät joka kuukausi, nälkäkin tulee ja lapsi kasvaa vaatteistaan ulos.

Jos kerran opiskelu syö näin hirveästi rahaa, miksi ihmeessä sitten opiskelen? Vastaus on tämä: Jos haluat saada tilillesi rahaa, sinulla on siihen vain kolme laillista keinoa, 1) rikkaan sukulaisen jättämä perintö, 2) lottovoitto, 3) opiskelu. Koska minulla ei ole rikkaita sukulaisia enkä lottoa, jälkimmäinen on ainoa vaihtoehto. Eikä minun kohdallani raha edes ole se ainoa motivaattori, vaan myöskin aito halu auttaa ihmisiä, sekä halu kehittää omaa osaamistaan.

Olen kotona kauppareissun jälkeen. Kauno kaivaa kauppakasseja katsoen, onko hän saanut mitään. On saanut! Nyt on vähäksi aikaa kaikenlaista. Niin, vähäksi aikaa. Kuukauden päästä on vasta seuraava tili, mutta ei murehdita sitä nyt. Nyt nautitaan pakastepizzasta, tyttären puhaltimellaan tuottamista sulosoinnuista sekä koiraruuan pehmeästä ja lihaisasta tuoksusta.