Älä tallaa sielua

Eilisen parisuhdekurssin innostamana päätin ottaa selvää, mitä kaikkea valmentaja voi tuoda parisuhteeseen, vai voiko valmentaja tuoda mitään. Onko se edes valmentajan tehtävä puuttua toisten parisuhteeseen? Kaivan hyllystäni Tammenterhon tarinoita-teoriakirjan sekä perhevalmennuksen työkirjan. En pääse lukemisessa kovinkaan pitkälle, kun törmään teoriakirjassa Tommy Tabermannin runoon, ja jään ajattelemaan runon sanomaa.

Kaikkea saa tehdä

Kaikkea pitää tehdä

Kaikkia ovia täytyy tempoa

Kaikkia kuita kurkotella

On vain yksi ehto, elinehto:

Värisevää sielua ei saa tallata

Valmentajan tehtävä on auttaa. Auttaa valmennettavaa, ja ehkä myös hänen perhettään, löytämään uusi, parempi elämä. Auttaa luomaan struktuureita strukturoimattomaan elämään, auttaa löytämään kauan kadoksissa ollut itsetunto, auttaa löytämään elämän suunta ja tuoda selkeyttä arkeen. Tätä kaikkea minun kuuluu valmentajana tehdä, ja vähän muutakin vielä päälle.

Entä, ellen onnistukaan? Aina ei voi onnistua eikä valmennus aina tuota tavoiteltua lopputulosta. Se tuskin tappaa ketään, jos asiakas huomaa, ettei valmennus ollutkaan hänen juttunsa eikä hän jaksakaan keskittyä valmennukseen. Mutta entä, jos lopputuloksena onkin tallottu ja traumatisoitunut sielu? Voiko valmentaja tehdä myös tämän? Miksei voisi? Sielun tallominen on niin kovin helppoa. Tiedän sen kokemuksesta. Minunkin sieluni tallottiin ala-asteen kuudennen luokan opettajani johdosta (kiitti vain vitusti!) ja se johti traumoihin, mistä en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Aivan kuten opettajakin, valmentaja tai terapeutti voi onnistua tallomaan sielun, itsetunnon ja koko elämän maanrakoon. Miten? Helpommin kuin voisi kuvitella! Sanomalla väärät sanat väärään aikaan, olemalla kärsimätön, antamalla vääränlaista palautetta, sulkemalla korvansa, väittämällä olevansa oikeassa ja luovuttamalla asiakkaan suhteen, jos ensimmäisenä kokeiltu asia ei toimikaan.

Luulisi, että olisi helppoa vain päättää: Harkitsen sanani tarkkaan, olen kärsivällinen, kuuntelen ja otan huomioon asiakkaan mielipiteen. Käytännössä se ei kuitenkaan ole yhtä helposti tehty. Me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme viestit eri tavalla. Vaikka ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, voi toinen silti loukkaantua ymmärtäessään viestin väärin. Kuinka tarkkaan valmentajan täytyy miettiä sanojaan, mitä voi sanoa?

Ja entä, jos vastaan tulee tilanne, missä olisi pakko sanoa asia rehellisesti tietäen, että asiakas tulee loukkaantumaan. Mitä pitäisi silloin tehdä? Loukata asiakasta sanomalla asia rehellisesti, vai olla vain hiljaa, missä tapauksessa asiakkaan elämä saattaa myöhemmässä vaiheessa heittää häränpyllyä? Kumpi on parempi vaihtoehto?

Missä menee valmennuksen ja henkilökohtaiseen elämään puuttumisen raja? Valmennuksen tehtävä on ohjata oikeaan suuntaan, ei puuttua elämään. Milloin asiakas kokee valmentajan puuttuvan hänen elämäänsä auttamisen ja ohjaamisen sijaan? Olettaisin, että ainakin silloin, kun valmentaja tyrkyttää omia näkemyksiään asioista, mutta onko muita tilanteita?

Tammenterhon tarinoissa ei käsitellä valmentajan ammattietiikkaa kovinkaan paljon, vaikka mielestäni tämä on iso asia, mitä tulisi jokaisen valmentajaksi opiskelevan pohtia. Ainakin toivon, että jokainen valmentaja haluaa olla eettisesti hyvä valmentaja, kuten jokaisen opettajankin pitäisi olla eettisesti hyvä opettaja. Toisaalta, mätiä omenoita mahtuu aina joukkoon, kuten olen saanut huomata.