Parhautta juuri tänään

Sateinen sunnuntai. Pisarat ropisevat parvekkeen lasitusta vasten, ja Martinkirkon kello soittaa lauluaan. Kahden päivän vatsakivun jälkeen istun sohvalla, kaikessa rauhassa, ja mietin, että tämä päivä on hyvä päivä. Päätin kertoa teille, miksi tämä päivä on hyvä päivä.

• Heräämisen jälkeen sai mennä takaisin nukkumaan.
• Rauhallinen aamutupakkahetki parvekkeella toisen heräämisen jälkeen.
• Hidas ja rentouttava aamulenkki koiran kanssa.
• Onnellinen koira järsimässä poronluuta vieressäni.
• Ben & Jerry’s-jäätelö kädessäni.
• Elokuvan katsomista sohvalla ilman mitään kiirettä.
• Hetki omaa aikaa.
• Hot dog-ainekset odottamassa päivällisaikaa.

Tänään olen onnellinen. Mieleni on rauhallinen. En koe stressiä enkä ajattele ikäviä asioita. Paitsi sen verran, että lähetän lämpimiä ja parantavia ajatuksia kuumeiselle työkaverilleni, joka makaa parhaillaan sohvalla vähemmän mukavissa tunnelmissa.

Mikä on sinusta parasta juuri tänään?

Ajatuksia infernaalisen kivun keskeltä

Suljettu saari. Yhdeksäs komppania. Schindlerin lista. Sotaa. Kuolemaa. Kärsimystä. Kidutusta. Mielisairautta. Ja kahdessa näistä elokuvista keskeisessä roolissa Sir Ben Kingsley.

Avomieheni huikkaa nojatuolistaan: “Kylläpä sä katot tänään positiivissävytteisiä elokuvia!” Toden totta. Kaikki nämä elokuvat suorastaan pursuavat vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja television ruudusta silmiini syöksyy sateenkaaria ja tähtisumua. Korviani hellii aseiden ja kranaattien hento humina sekä kuolevien ihmisten rääkäykset.

Olen joutunut tänään divaanisohvani vangiksi. Tänään, kuten vähän liian usein tätä nykyä, on infernaalisen vatsakivun teemapäivä. Itken kivusta samalla, kun hiki virtaa pitkin kasvojani. Ei ole mitään mahdollisuutta, että suunniteltu retki koiran kanssa toteutuisi tänään. Ehkä huomenna. Mikäli vatsani sallii. Ja koska olen sohvani vanki, enkä pysty pahemmin mihinkään liikkumaan, viihdytän itseäni tällä positiivissävytteisellä laatuviihteellä. Näinhän sitä kuuluu vapaapäiväänsä viettääkin: Sohvalla maaten ja kivuista kärvistellen.

Sohvapotilaana minulla on ollut myös aikaa ajatella. Aivan liikaa aikaa, jos rehellisiä ollaan. Olen onnistunut kääntämään jopa oikeasti positiiviset ja hyvät asiat päässäni negatiivisiksi. Valmentaja-opintojeni aikana opin ensimmäistä kertaa elämässäni positiivista ajattelua ja uuden näkökulman ottamista asioihin. Tänään minusta tuntuu siltä, että koko viime vuoden opinnot ovat valuneet viemäristä alas. Tai sitten tämä minusta huokuva synkkyys ja negatiivisuus johtuu vain siitä, että tämä vatsakipu tappaa kaikki pienetkin yritykset positiiviseen ajatteluun.

Töiden alkaessa sähköposti on laulanut reipasta ja iloista lauluaan. Eilen se lauloi uutisen Koulutusrahastolta. Hakemukseni on hyväksytty, ja tulen saamaan aikuisopintotukea juuri niin pitkän ajan kuin olin toivonutkin saavani. Tämähän on kerrassaan loistava uutinen, eikös? Tai niinhän sitä luulisi.

Olin varautunut siihen, että tulen saamaan loppusyksyn ja alkukevään paljon vähemmän rahaa kuin mitä saisin töitä tehden. En odottanutkaan saavani tukuttain seteleitä, joilla maksan helposti pitkän Bora Boran matkan, ja pienen visiitin Havaijille siinä samalla. Tein Koulutusrahaston nettisivuilla olevan laskurin kanssa laskelman, mitä noin suurin piirtein tulisin saamaan kuukaudessa. Se summa, minkä sieltä sain, oli noin 300 euroa enemmän, mitä Koulutusrahastolta tulleessa päätöksessä luki.

Ja nyt makaan sohvalla kipujeni kanssa, katson toinen toistaan väkivaltaisempia ja kurjempia elokuvia, ja mietin, miten ihmeessä tulen selviämään taloudellisesti tulevista kuukausista. Miten maksan kaikki laskut? Miten kustannan tyttäreni harrastukset? Entäs koiran menot? Itselläkin tulee aina välillä nälkä, ja autokin tarvitsee bensaa käydäkseen. Tulenko kokemaan täydellisen konkurssin tämän opiskeluni aikana?

Avauduin asiasta avomiehelleni. Hän oli sitä mieltä, että murehdin turhaan. Me kyllä tiesimme, että rahaa tulee olemaan vähemmän, meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia (häiden lisäksi) emmekä ole ostamassa mitään kallista. Minulla on mahdollisuus saada haluamaani lisäkoulutusta. Minun täytyy käyttää tilanne hyväkseni. Jos teen kokopäivätöitä ja opiskelen samalla kokopäiväisesti, palan loppuun alta aikayksikön. Etenkin, kun en ole vielä palautunut kunnolla edellisestäkään loppuunpalamisesta.

Avomieheni sanat ovat viisaita. Ne vain eivät mene kivuista kärsiviin aivoihini asti tällä hetkellä. En voi lakata murehtimasta taloutta ja tulevaa. Minua kaduttaa koko opintovapaa, ja minusta tuntuu, että ajan meidän perheen karmeaan turmioon sillä, että haluan opiskella. Joudumme muuttamaan Martinsillan alle asumaan ja syömään pelkkiä kynsiämme.

Olen kymmenen vuoden yksinhuoltajuuden aikana tottunut siihen, että vastaan kaikesta yksin. Asioiden hoidosta, taloudesta, aivan kaikesta. En osaa ajatella, että taloudessamme on nyt kaksi aikuista, joista myös toinen saa rahaa. En etenkään tässä vaiheessa, kun makaan sohvalla kärvistellen, kiroillen ja kiukutellen itselleni.

Huomenna on päivä uusi. Toivottavasti kivuton sellainen. Ehkä huomenissa pystyn ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Tänään en pysty. Ehkä huomenna asiat selviävät. Tai elleivät huomenna lauantaina, niin viimeistään sitten maanantaina. Aina asiat ovat ennenkin selvinneet.

Tervetuloa arki!

Työ. Aikaiset herätykset. Pitkät päivät. Väsyneet illat. Huonosti nukutut yöt. Arki on alkanut! Taas tiedän, miltä tuntuu olla erilainen ihminen.

Vielä pari viikkoa opintovapaan alkamiseen. Minä jaksan sinne asti. Olen päättänyt jaksaa. Haluan jaksaa! Minulla on edessä pitkä opintovapaa, minkä aikana en tokikaan ole lomalla, mutta vähemmän sidottu aikatauluihin kuin opettajan työssä. Sillä ei ole mitään väliä, mihin aikaan päivästä kirjoitan esseetä kotisohvallani: Ainoa asia, mikä yliopisto-opettajia kiinnostaa, on se, että ylipäätänsä suoritan kurssit ja palautan esseet.

Olen laihtunut. Vaikken olekaan liikkunut, pikemminkin päinvastoin, en ole saanut syödyksi. Eipä se, kyllä tästä runsaasta ruhosta saakin kiloja lähteä. Ei se todellakaan haittaa! Toivon vain, etten laihdu liikaa lyhyessä ajassa. Se ei ole erityisen terveellistä. Ja kyllä, tämä laihtuminen liittyy siihen masennukseen, mihin olen sairastunut.

Sähköposti laulaa iloista lauluaan jatkuvalla syötöllä. Olethan muistanut tämän? Entäs tuon? Teepäs tämä pieni juttu. Hoidathan tämän homman. Vielä tällainen tieto koskien juuri sinua. Puhelin laulaa samaan tahtiin. Näiden kahden raivostuttava duetto saa pääni ja korvani särkemään. Aivoni ovat niin ylikuormittuneet, että ajatukseni ovat yksi helvetin formulakisa, enkä saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni. En edes pieneksi hetkeksi. Aivoni ylikuormittuvat jo päivän normaalista työstä, sillä ADHD-aivot joutuvat pinnistelemään normaaleja aivoja enemmän. Kaikki ylimääräinen saa minut totaalisen uupumuksen tilaan. Ja sitä kaikkea ylimääräistä on aivan valtavasti!

Vatsatautinen ja ripuloiva koira. Hääpukuongelmat. Teinin harrastukset. Teinin oikomishoito. Hakemukset Kelaan. Oravat laineilla-risteilyn koordinointi.

Syö hyvin. Juo riittävästi. Nuku tarpeeksi. Ja muista se pirun tärkeä oma aika!

Mikä helvetin oma aika? Onko se sitä aikaa, jolloin makaan umpiuupuneena sohvalla, formulakisat pyörien pääkopassani?

Minä kuitenkin jaksan. Olen päättänyt, että jaksan. En tarvitse jatkoa sairauslomalle. Minä, pikkarainen sisupussi, menen läpi vaikka minkä värisen kiven niin halutessani. Ja apuna minulla on hyvänmakuinen ystäväni Crowmoor.

Tervetuloa arki!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

MINÄ TEIN SEN!!!!!! Voi luoja sentään, minä tein sen! Vihdoin ja viimein. Oli jo aikakin.

Yksin en kyennyt, vaan sain apua iki-ihanalta kaasoltani, joka chatin välityksellä potki minua perseelle, jotta sain tehtyä. Opintorahahakemus on laitettu!

Iso kivi vierähti sydämeltä pois. Pääsen ehkä vielä tämän vuoden puolella aloittamaan opiskelun niin, että tiedän toimeentuloni olevan jotenkin turvattu. Eihän aikuisopintoraha tietenkään vastaa suuruudeltaan palkkaa, mutta se on kuitenkin ansiosidonnainen tulonlähde, ja paljon enemmän kuin mitä meidän antelias Kelamme maksaisi perusopintotukea. Tiedän, että saan särvintä pöytään ja laskutkin maksettua, vaikka mitään pitkiä lomareissuja tässä tuskin näillä tuloilla tullaan tekemään.

Vielä on tehtävää to do-listalla. Opiskelijakortti on, edelleenkin, tilaamatta, ja pari muutakin tärkeää kohtaa pitäisi saada rastitettua pois. Toisaalta, nyt on se kaikkein tärkein hoidettu.

Voin rauhassa istua päivän sohvalla, ja illalla suunnata koiran kanssa rally-tokoon. Enää minua eivät paina tekemättömät asiat niin paljoa.

Burn, baby, burn

Viikko. Seitsemän päivää jäljellä. Sen jälkeen loppuu loma, alkaa arki, alkaa uurastus. Olenko valmis? Olenko saanut kerättyä riittävästi voimia, jotta jaksan? Rehellinen vastaus: En.

Minulla on liikaa uupumusta, liikaa lepäämätöntä lepoa. Tarvitsisin vähintään kokonaisen vuoden mittaisen täydellisen loman, minkä aikana minun ei tarvitsisi olla vastuussa mistään. Ei tarvitsisi huolehtia yhden ainoasta asiasta. Pelkästään lepoa, ja levon päälle vähän lisää lepoa.

ADHD-aikuiset ovat alttiimpia burnoutille kuin neuronormaalit. Minulla ei ole väitteelleni tieteellistä pohjaa, vaan perustan väitteeni niihin lukemattomiin keskusteluihin, mitä olen seurannut vertaistukiryhmissä. Alttius burnoutiin johtuu siitä, että ADHD-aikuiset vain painavat ja painavat, tekevät töitä lomista välittämättä, usein myös elävät itselleen sopimattomassa unirytmissä, ja lopulta palavat loppuun. Tällekään väitteelle minulla ei ole tieteellistä pohjaa, vaan olen havainnut tämän ilmiön toistuvan jatkuvasti niissä keskusteluissa, mitä olen seurannut. Monelle tämä jatkuva burnout-rumba on tarkoittanut lopulta työkyvyttömyyttä.

Haluanko minä olla työkyvytön? En todellakaan halua! Haluan tehdä töitä. Haluan tehdä jotain, millä on merkitystä.

Miksi sitten palaan töihin, vaikken olekaan vielä täysin työkykyinen? Helvetin hyvä kysymys. Saisin lisää sairauslomaa ihan vain pyytämällä, mitään sen kummempia edes perustelematta. Miksen pyydä?

Olen pohtinut asiaa. Suurin syy on ehkä se helvetillinen häpeän tunne, mikä minulla on ollut koko sairauslomani ajan. Häpeä siitä, etten olekaan kaikkivoipa superolento, joka kykenee ihan mihin vain. Häpeä, mikä on saatu istutettua minuun jo lapsuudessa, kun minua on kasvatettu suomalaiseen työeetokseen.

Toiseksi suurin syy on se, että tarkoituksenani on jäädä opintovapaalle vielä tämän vuoden puolella. Tuntuu hölmöltä ottaa sairauslomaa siihen asti, että saan aloitettua opinnot. Onko opintovapaa muka sitten lepoa? No, varsinaisesti ei. Mutta nämä opinnot, mitä minä tulen suorittamaan, ovat hyvin pitkälle kirjatenttejä, esseitä ja itsenäistä työskentelyä. Tulen käymään vain muutamilla luennoilla ja graduseminaarissa. Opintoni eivät tule vaatimaan orjallista lukujärjestyksen seuraamista, minuutilleen paikallaan olemista. Voin kirjoittaa esseitä ja lukea tentteihin silloin, kun minulle on paras hetki. Yleensä se hetki on klo 22-24, jolloin olen kaikkein aktiivisin ja aikaansaavin.

Viikko vielä pitkiä aamuja, hitaita heräämisiä ja sohvalla makoilua kaikessa rauhassa. Aamutee tietokoneen ääressä samalla, kun luen päivän uutiset. Aamiainen, mitä en kahdeksalta alkavina työpäivinä edes ehdi syödä. Kiireetön aamulenkki koiran kanssa. Myöhemmin syksyllä, kun jään opintovapaalle, saan aloittaa pitkien ja hitaiden aamujen rauhallisuuden uudestaan. Siihen asti, minun täytyy yrittää jotenkin jaksaa herätä väärään aikaan ja yrittää näyttää pirteältä, vaikken sitä olekaan. Ei minun pakko olisi jaksaa, mutta yritän kuitenkin. Yritän edes hetken.

Tummat silmänaluset eivät ole lähteneet pitkästä lomasta huolimatta.

Laiska töitään luettelee

Koko kesän olen yrittänyt kokea onnistumisen iloa pienistä asioista. Välillä onnistun, yleensä en. Tänään sain taas kokea onnistumisen iloa. Ja vaikka vanhan sanonnan mukaan vain laiskat ihmiset luettelevat aikaansaannoksiaan, niin laiskan leiman uhalla aion luetella niitä. Ihan vain siksi, koska olen onnistunut, ja olen iloinen siitä.

Heräsin kahdeltatoista, mikä on unirytmiini nähden suhteellisen aikaisin. Yritän ottaa unilääkkeen joka ilta vähän aikaisemmin, että minulla olisi edes pikkarainen mahdollisuus päästä ensimmäisenä työpäivänä seitsemältä ylös sängystä. Heräämisen jälkeen nämä perinteiset joka-aamuiset toimet, eli päivän lääkeannos kurkusta alas, jotta saan silmäni auki, sekä koira ulos. Lenkki koiran kanssa jäi lyhyeksi, sillä ulkona on polttavan kuuma ja tukahduttava ilma, eikä meidän lapinkoiramme superkarvoineen viihdy ulkona kuumalla ilmalla.

Kun pääsimme sisälle, laitoin koiralle ruuan ja aloin tyhjentää astianpesukonetta. Sain sen jopa täytettyä uudestaan ja päälle. Wau!

Lopulta pääsin istahtamaan koneen ääreen. Sain kuin sainkin avattua sivuston, minkä kautta pääsen aktivoimaan Turun yliopiston käyttäjätunnukset. Muutaman klikkauksen jälkeen sain tietokoneen ruutuun tekstin: Käyttäjätunnusten aktivointi onnistui. JES! Sen jälkeen Moodle auki. Pääsin kuin pääsinkin kirjautumaan Moodle-alustalle. Vielä kun muistaisi käydä siellä ennen opintojen alkua katsomassa, mitä kaikkea uutta ja kivaa sinne on ehtinyt tulla.

Vielä on pitkä to do-lista edessä, mutta sain vedettyä siitä jo kaksi kohtaa ylitse! Tietenkin tuo kaikkein tärkein, eli opintoraha, olisi hyvä hoitaa tässä mahdollisimman pian pois alta, mutta koska se vaatii vähän paneutumista, en tiedä, onko minulla enää jaksamista tehdä sitä tänään. Mutta onhan tässä vielä heinäkuuta jäljellä. Pari päivää.

Ja pääasia on se, että olen aloittanut! Olen saanut tehtyä JOTAIN. Enää ei tuo to do-lista ole niin pitkä kuin mitä se oli eilen. Ja olen erittäin ylpeä itsestäni, että sain tämän, vaikkakin erittäin pienen, mutta kuitenkin tärkeän asian pois päiväjärjestyksestä. Tästä on helpompi jatkaa eteenpäin!

Grooh, pyyh, grooh, pyyh...

Unikeonpäivä. Minulle se tarkoittaa vain yhtä asiaa: Loma alkaa olla lopuillaan ja pian alkaa työn raskaan raataminen. Lääkärini ei ollut samaa mieltä kanssani siitä, että minun olisi hyvä palata töihin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole tehdä töitä koko loppuvuoden, vaan pelkästään alkusyksy, ja sitten siirtyä opintovapaalle. Yksi pieni seikka kuitenkin hidastaa opintovapaata…

En ole vieläkään saanut haettua aikuisopintorahaa! Ilman aikuisopintorahaa en voi jäädä töistä pois, koska laskut odottavat maksamista joka tapauksessa, enkä saa mitään rahaa mistään, ellen ensin hae sitä. Asia on tärkeä, erittäin tärkeä, mutta silti olen vitkutellut asian tekemistä. Koska väsymys ja totaalinen uupumus.

Eikä tämä opintoraha-asia ole ainoa, mikä on tekemättömänä to do-listallani. En ole saanut myöskään aktivoitua Turun yliopiston käyttäjätunnuksia enkä ole kirjautunut mihinkään, mihin minun pitäisi kirjautua ennen opintojen alkua, kuten Moodle ja Nettiopsu. Opiskelijakortti on tietenkin tilaamatta, samoin kirjastokortti Turun yliopistoon on hankkimatta. Elokuu alkaa ensi viikon alussa, enkä ole saanut aikaiseksi MITÄÄN.

Olen sentään käynyt vilkaisemassa aloituspäivien ohjelman. Sen verran olen sentään saanut aikaiseksi. Wau! Melkein voisin jo palkita itseni tästä hyvästä suklaapirtelöllä.

Hääsuunnitelmat sentään edistyvät, ja nekin edistyvät ihan vain siksi, että meillä on erinomainen ja erittäin tehokas hääsuunnittelija tekemässä häidemme eteen valtavan määrän työtä. Ilman häntä häämme eivät olisi missään vaiheessa tällä hetkellä. Hän järjesti meille kakkumaistajaiset viime maanantaina, ja tulemme saamaan aivan upean ja herkullisen kakun, mikä sopii häidemme Halloween-teemaan. Myös leipuri oli innoissaan, kun pääsee tekemään tällaista hieman erilaista hääkakkua, ja käyttämään mielikuvitustaan ja koristelutaitojaan. Hääsuunnittelijamme myös suunnittelee ja toteuttaa häidemme somistuksen, joten uskon juhlatilan olevan viimeisen päälle kauhuluola sitten hääpäivänä. Toivottavasti budjettimme kestää tämän kaiken. Toisaalta, en minä nyt ajatellut häitä joka vuosi järjestää, joten jos sitä kerran juhlitaan, niin juhlitaan sitten kunnolla ja näyttävästi.

Mutta koska tänään kerran on unikeonpäivä, niin tänäänhän ei ole edes lupa tehdä mitään. Tänään saa ainoastaan nukkua. Joten päivän teeman mukaisesti oikaisen sohvalle, otan rakkaan koiran kainalooni ja alan katsoa jotain tylsää leffaa. Ehkä aloitan huomenna, ja teen jonkun pienen asian pois päiväjärjestyksestä. Ehkä.