Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Hulluakin hullummat päivät

To do-listani on pidempi kuin nälkävuosi! Ylivoimaisesti suurin osa siinä olevista asioista liittyy koko ajan lähenevään hääpäivään. Aikaa on kolme viikkoa, ja sitten koittaa The Hetki: Minä jätän taakseni elämäni neitinä, ja aloitan elämäni rouvana.

Mutta kuten Ostos-TV:n setä sanoisi, ei siinä vielä kaikki! Näihin kolmeen viikkoon mahtuu myös monen monta deadlinea kirjallisissa harjoitustöissä, ja sen lisäksi minulla on paljon sellaisia menoja, mitkä eivät liity mitenkään opintoihin eivätkä häihin. Jos haluan saada tuota to do-listaa edes vähän lyhyemmäksi, siihen on käytettävä kaikki mahdollinen valveillaoloaika. Nyt alkaa olla ihan oikeasti kiire, etenkin häiden suhteen! En voi ajatella mañana-tyyliin, koska aika loppuu kesken, ja sitten hääpäivänä hommat ovat keskeneräisiä. Nyt, jos koskaan, on pakko ryhtyä hommiin. Olen varannut koko viikonlopun ihan vain sitä varten, että lyhennän tuota nälkävuoden pituista to do-listaa.

Perjantaina istumme avomieheni kanssa alas. Nyt teemme loppuun sen, minkä aloitimme jo viime vappuna, eli häiden soittolistan. DJ tarvitsee sen. Pohdimme biisejä monta tuntia, kuuntelemme YouTubesta erilaisia kappaleita ja mietimme, mitä haluamme. Lopulta saamme kuin saammekin DJ:lle laitettua häidemme soittolistan. Kauan siinä meni, mutta nyt on sekin homma hoidettu.

Lauantaina minulla on ensin sovittuna hääpuvun sovitus. Etsin epätoivoisesti parkkipaikkaa. Ei ensimmäistäkään! Ei missään! Parkkihallitkin ovat aivan täynnä. Näen ihmisten käsissä keltaisia muovikasseja: Stockmannin hullut päivät! No, se selittää. Joudun jättämään auton todella kauas, ja myöhästyn puvun sovituksesta. Ompelija ymmärtää. Hän oli nähnyt autoni ikkunasta, kun olin suhannut monta kertaa liikkeen ohi paikkaa etsimässä.

Ompelimosta kävelen tihkusateessa kirjastolle hakemaan kirjoja esseetä varten. En viitsi siirtää autoa, sillä en kuitenkaan saisi enää uutta parkkipaikkaa mistään. Kävellessäni takaisin autolle kävelen Puren ohitse. Olen ansainnut palan raakakakkua ja kupillisen lämmintä kaakaota. Käytän tämän lepohetken siihen, että etsin kirjoista hyviä kohtia, mihin viitata esseessä. Tänä viikonloppuna jokainen minuutti on kullanarvoinen.

Ajan kotiin, asettaudun sohvalle ja järjestelen lähdemateriaalit eteeni. Asklepios-ohjelmaan kuuluvan kurssin terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus esseen deadline on suhteellisen pian. Olen valinnut esseeni aiheeksi terveyspalveluiden eriarvoisuuden Suomessa. Aihe on helppo, ja minulla riittäisi siitä juttua väitöskirjan verran. Vaikeuksia tuottaa kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ytimekkäästi, ja yrittää vielä saada kaikkien mielipiteideni sekaan niitä lähteitäkin.

Jossain vaiheessa ovikello soi. Se on hyvä ystäväni. Minua ei haittaa pieni esseetauko. Syömme mutakakkua, juomme teetä ja jauhamme paskaa. Meillä on hauskaa. Kun hän lähtee, palaan esseeni pariin. Saan sen valmiiksi. Neljä tuntia siinä meni. Ei paha. Olisi sen voinut nopeamminkin kirjoittaa.

Kun essee on valmis, kirjoitan ja printtaan istumapaikkakortit häitä varten. Meillä on teemaan sopivat kortit, missä on erilaisia Halloween-aiheisia kuvia. Ne pitää vielä leikata, mutten jaksa enää tänään. Huomenna sitten. Ehkä.

Sunnuntaina on herätyskello soimassa, jotta ehdimme Skanssiin, ostoskeskukseen kaukana keskustasta. Ennemmin tekisin lomamatkan pohjoiskorealaiselle työleirille kuin menisin tänä viikonloppuna toisen kerran Turun keskustaan uhmaamaan keltaisia muovipusseja. Ei kiitos!

Skanssin parkkihallissa on tilaa kuin Tauskin keikalla. Saamme siis rauhallisen shoppailutuokion, sillä ihmisiä ostoskeskuksessa ei pahemmin ole.

Ensimmäisenä suuntaamme Changeen. Rintaliivit hääpuvun alle, alushousut ja vielä jotain sinistä. Tsek. Seuraavaksi kengät. K-kengästä löydän alennuksessa olevan kenkäparin, mutta avomieheni ei löydä sellaisia, mitä hän haluaisi. Käymme Kultajousessa hakemassa minulle sormuksen. Ihastun 900 euron sormukseen, mikä on 50 %:n alennuksessa. Sitä pitää suurentaa ihan vähän, mutta onneksi suurennuksen ehtii tekemään ennen hääpäivää. Hintaa sormukselle jää edelleenkin aika ruhtinaallisesti, mutta se on kotimaista tekoa, laatutyötä ja upea! Enkä aio mennä kuin kerran elämässäni naimisiin (sanoi Liz Taylor). Otan sen.

Citymarketista lähtee mukaan tukkavärit, että ehdin värjätä hiukseni ennen hääpäivää. Miehelle löytyvät kengät XXXL:stä. Kuten sanottua, meillä on hieman poikkeuksellinen hääteema, ja siksi miehen kengätkään eivät ole ihan perinteisimmästä päästä.

Skanssi ehtii mennä kiinni, ennen kuin me pääsemme ulos sieltä. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa rattiin, kun ajan kotiin.

Vilkaisen to do-listaani. Hymyilisin, jos väsymykseltäni jaksaisin. Lista on lyhentynyt, ja todella paljon! Olen ollut reipas tyttö. Vielä on asioita hankkimatta häitä varten, kuten hääkimppu, ja vielä on harjoitustehtäviä tekemättä ja tentti, mihin lukea. Mutta on edes yksi essee kirjoitettuna ja monta kohtaa saatu pois häälistasta.

Onneksi huomenna on luentovapaa päivä. Minun on ehkä pakko pitää myös to do-listavapaa päivä, etten hajoa lopullisesti ennen häitä. En olisi ikinä uskonut, miten rankkaa yksien pienten kekkerien järjestäminen voi olla!

Höyheniä lainaamassa

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että hukun kaikkien hoidettavien asioiden alle. Sen lisäksi, että opiskeluprojektit ja harjoitustyöt ovat aloittamatta, minulla on tuhat opiskeluihin liittymätöntä asiaa, mitkä pitäisi saada hoidettua. Puhelimeni soi lakkaamatta, sähköpostini kilkuttaa kuin joulukellot ja to do-listani pitenee päivä päivältä pidemmäksi. Se ei kuitenkaan lyhene. Alan olla kaikkien näiden asioiden vuoksi eräänlaisessa lukkotilassa: Asioita on niin paljon, etten osaa aloittaa yhtäkään. Istun vain sohvalla ja odotan lopullista kaatumista. Sitä viimeistä puhelua tai sähköpostia, mikä katkaisee tämän kaksikyttyräisen kamelin selän.

Yksi isoimmista piikeistä ihraisassa lihassani on tuleva hääpäiväni. Puolitoista kuukautta aikaa luoda se meidän täydellinen päivämme. Moni asia on hyvällä alulla, kuten hääpukuni. Moni asia on jo valmis, kuten menu ja kakku. Tai no, ei se kakku vielä varsinaisesti valmis ole. En itsekään haluaisi syödä puolitoista kuukautta vanhaa kakkua. Mutta kakku on suunniteltu ja tilattu. Osin jopa maksettukin.

Kaikki muu onkin sitten tekemättä.

Soittolista DJ:tä varten on edelleenkin vaiheessa. Aloitimme vappuaattona tekemään sitä, eikä se ole vieläkään valmis. Somistussuunnitelma on täysin kesken. Valokuvaaja ei ole varmistunut vielä, sillä hän ei ole vastannut viesteihini, eikä minulla ole vieläkään kampaajaa. Tänään heräsin myös siihen, että miehelläni ei ole pukua! Sellainenkin voisi olla ihan kiva. Minä kävelen alttarille upeassa satiinipuvussani, ja mieheni astelee rinnallani vanhat lökärit jalassa ja rikkinäinen t-paita päällä. Kö?

Päätimme, että pukuasia on pakko saada alta pois. Hääpäivä lähenee, ja koska menemme naimisiin Halloweenina, pukuvuokraamoissa saattaa olla kiirettä. Ja koska me emme etsi myöskään miehelleni mitään ihan perinteistä hääpukua, puku saattaa vaatia vähän tuunaamista, ja tuunaamiseen vaaditaan aikaa. Mitä tässä kohtaa vuotta ei enää ihan hirveästi ole.

Suuntasimme siis Lainahöyhenet-nimiseen pukuliikkeeseen. Puodissa oli ruuhkaa, ja sovimme, että käymme viereisessä Gaggui-kaffelassa syömässä päivän aamiaisen, ja tulemme tunnin päästä uudestaan.

Kun tunti oli kulunut, puodissa oli edelleenkin ruuhkaa. Omistaja nauroi, ettei normaalisti ole näin kiireisiä päiviä. Hän avasi meille pari kaappia, mistä meidän piti valita sopiva liivi. Sillä aikaa hän avusti vielä yhden asiakkaan ulos puvusta ja puodista. Me pelleilimme asusteilla, sovitimme hattuja ja leikimme, kuten reilu kolmekymppisten aikuisten ihmisten kuuluukin tehdä.

Lopulta omistaja pystyi keskittymään meihin. Hän innostui kuullessaan hääpäivän teemastamme, kuten ovat innostuneet kaikki muutkin. Yleensä ihmiset haluavat kaikkea perinteistä, eikä hän pääse kunnolla puvustamaan ja somistamaan. Nyt hänelläkin on mahdollisuus antaa mielikuvituksen lentää.

Omistaja kaiveli kaappejaan, esitteli erilaisia vaihtoehtoja. Soviteltiin, mittailtiin, kokeiltiin, tuunattiin. Kello oli tunnin yli puodin sulkemisajan, kun totesin, että ehkä sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja tulemme uudestaan. Meille jää miettimisaikaa, jolloin meillä on selkeämpi kuva kaikesta, mitä haluamme. Myöskin puodin omistajalla on aikaa kaivella laatikoitaan ja tehdä löytöjä.

Helpotuksen huokaus! Miehen pukuasia ollaan saatu to do-listalta pois. Nyt siellä ei enää olekaan kuin kaikki muu, mitä en tunnu saavan tehtyä, en sitten mitenkään!

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

MINÄ TEIN SEN!!!!!! Voi luoja sentään, minä tein sen! Vihdoin ja viimein. Oli jo aikakin.

Yksin en kyennyt, vaan sain apua iki-ihanalta kaasoltani, joka chatin välityksellä potki minua perseelle, jotta sain tehtyä. Opintorahahakemus on laitettu!

Iso kivi vierähti sydämeltä pois. Pääsen ehkä vielä tämän vuoden puolella aloittamaan opiskelun niin, että tiedän toimeentuloni olevan jotenkin turvattu. Eihän aikuisopintoraha tietenkään vastaa suuruudeltaan palkkaa, mutta se on kuitenkin ansiosidonnainen tulonlähde, ja paljon enemmän kuin mitä meidän antelias Kelamme maksaisi perusopintotukea. Tiedän, että saan särvintä pöytään ja laskutkin maksettua, vaikka mitään pitkiä lomareissuja tässä tuskin näillä tuloilla tullaan tekemään.

Vielä on tehtävää to do-listalla. Opiskelijakortti on, edelleenkin, tilaamatta, ja pari muutakin tärkeää kohtaa pitäisi saada rastitettua pois. Toisaalta, nyt on se kaikkein tärkein hoidettu.

Voin rauhassa istua päivän sohvalla, ja illalla suunnata koiran kanssa rally-tokoon. Enää minua eivät paina tekemättömät asiat niin paljoa.

Laiska töitään luettelee

Koko kesän olen yrittänyt kokea onnistumisen iloa pienistä asioista. Välillä onnistun, yleensä en. Tänään sain taas kokea onnistumisen iloa. Ja vaikka vanhan sanonnan mukaan vain laiskat ihmiset luettelevat aikaansaannoksiaan, niin laiskan leiman uhalla aion luetella niitä. Ihan vain siksi, koska olen onnistunut, ja olen iloinen siitä.

Heräsin kahdeltatoista, mikä on unirytmiini nähden suhteellisen aikaisin. Yritän ottaa unilääkkeen joka ilta vähän aikaisemmin, että minulla olisi edes pikkarainen mahdollisuus päästä ensimmäisenä työpäivänä seitsemältä ylös sängystä. Heräämisen jälkeen nämä perinteiset joka-aamuiset toimet, eli päivän lääkeannos kurkusta alas, jotta saan silmäni auki, sekä koira ulos. Lenkki koiran kanssa jäi lyhyeksi, sillä ulkona on polttavan kuuma ja tukahduttava ilma, eikä meidän lapinkoiramme superkarvoineen viihdy ulkona kuumalla ilmalla.

Kun pääsimme sisälle, laitoin koiralle ruuan ja aloin tyhjentää astianpesukonetta. Sain sen jopa täytettyä uudestaan ja päälle. Wau!

Lopulta pääsin istahtamaan koneen ääreen. Sain kuin sainkin avattua sivuston, minkä kautta pääsen aktivoimaan Turun yliopiston käyttäjätunnukset. Muutaman klikkauksen jälkeen sain tietokoneen ruutuun tekstin: Käyttäjätunnusten aktivointi onnistui. JES! Sen jälkeen Moodle auki. Pääsin kuin pääsinkin kirjautumaan Moodle-alustalle. Vielä kun muistaisi käydä siellä ennen opintojen alkua katsomassa, mitä kaikkea uutta ja kivaa sinne on ehtinyt tulla.

Vielä on pitkä to do-lista edessä, mutta sain vedettyä siitä jo kaksi kohtaa ylitse! Tietenkin tuo kaikkein tärkein, eli opintoraha, olisi hyvä hoitaa tässä mahdollisimman pian pois alta, mutta koska se vaatii vähän paneutumista, en tiedä, onko minulla enää jaksamista tehdä sitä tänään. Mutta onhan tässä vielä heinäkuuta jäljellä. Pari päivää.

Ja pääasia on se, että olen aloittanut! Olen saanut tehtyä JOTAIN. Enää ei tuo to do-lista ole niin pitkä kuin mitä se oli eilen. Ja olen erittäin ylpeä itsestäni, että sain tämän, vaikkakin erittäin pienen, mutta kuitenkin tärkeän asian pois päiväjärjestyksestä. Tästä on helpompi jatkaa eteenpäin!

Grooh, pyyh, grooh, pyyh...

Unikeonpäivä. Minulle se tarkoittaa vain yhtä asiaa: Loma alkaa olla lopuillaan ja pian alkaa työn raskaan raataminen. Lääkärini ei ollut samaa mieltä kanssani siitä, että minun olisi hyvä palata töihin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole tehdä töitä koko loppuvuoden, vaan pelkästään alkusyksy, ja sitten siirtyä opintovapaalle. Yksi pieni seikka kuitenkin hidastaa opintovapaata…

En ole vieläkään saanut haettua aikuisopintorahaa! Ilman aikuisopintorahaa en voi jäädä töistä pois, koska laskut odottavat maksamista joka tapauksessa, enkä saa mitään rahaa mistään, ellen ensin hae sitä. Asia on tärkeä, erittäin tärkeä, mutta silti olen vitkutellut asian tekemistä. Koska väsymys ja totaalinen uupumus.

Eikä tämä opintoraha-asia ole ainoa, mikä on tekemättömänä to do-listallani. En ole saanut myöskään aktivoitua Turun yliopiston käyttäjätunnuksia enkä ole kirjautunut mihinkään, mihin minun pitäisi kirjautua ennen opintojen alkua, kuten Moodle ja Nettiopsu. Opiskelijakortti on tietenkin tilaamatta, samoin kirjastokortti Turun yliopistoon on hankkimatta. Elokuu alkaa ensi viikon alussa, enkä ole saanut aikaiseksi MITÄÄN.

Olen sentään käynyt vilkaisemassa aloituspäivien ohjelman. Sen verran olen sentään saanut aikaiseksi. Wau! Melkein voisin jo palkita itseni tästä hyvästä suklaapirtelöllä.

Hääsuunnitelmat sentään edistyvät, ja nekin edistyvät ihan vain siksi, että meillä on erinomainen ja erittäin tehokas hääsuunnittelija tekemässä häidemme eteen valtavan määrän työtä. Ilman häntä häämme eivät olisi missään vaiheessa tällä hetkellä. Hän järjesti meille kakkumaistajaiset viime maanantaina, ja tulemme saamaan aivan upean ja herkullisen kakun, mikä sopii häidemme Halloween-teemaan. Myös leipuri oli innoissaan, kun pääsee tekemään tällaista hieman erilaista hääkakkua, ja käyttämään mielikuvitustaan ja koristelutaitojaan. Hääsuunnittelijamme myös suunnittelee ja toteuttaa häidemme somistuksen, joten uskon juhlatilan olevan viimeisen päälle kauhuluola sitten hääpäivänä. Toivottavasti budjettimme kestää tämän kaiken. Toisaalta, en minä nyt ajatellut häitä joka vuosi järjestää, joten jos sitä kerran juhlitaan, niin juhlitaan sitten kunnolla ja näyttävästi.

Mutta koska tänään kerran on unikeonpäivä, niin tänäänhän ei ole edes lupa tehdä mitään. Tänään saa ainoastaan nukkua. Joten päivän teeman mukaisesti oikaisen sohvalle, otan rakkaan koiran kainalooni ja alan katsoa jotain tylsää leffaa. Ehkä aloitan huomenna, ja teen jonkun pienen asian pois päiväjärjestyksestä. Ehkä.

Ämpärikaupalla aloitekykyä

Ovet ja ikkunat ovat tiiviisti kiinni, ettei polttava aurinko pääse korventamaan viileää sisäilmaa. Kauno makaa lattialla, ja nuolaisee välillä vesikipossa olevaa, valtavan kokoista jääpalaa. On niin kuuma, ettei lapinkoira jaksa viiksikarvaansakaan liikauttaa. Mietin sitä, että onneksi näin kuumimpaan vuodenaikaan minulla ja Kaunolla ei ole töitä. En voisi kuvitellakaan vieväni koiraa mihinkään näin kuumalla kelillä. Helle ja huonosti ilmastoidut rakennukset, missä Kaunon kanssa olemme eläinavusteista työtä tehneet, ovat myrkkyä paksuturkkiselle koiralle. Ja eläinavusteisen työskentelyn kohta numero 1: Eläimen hyvinvointi menee kaiken edelle! En ota Kaunoa mukaan töihin, ennen kuin ilmat viilenevät niin, että myös Kaunon on hyvä olla.

Vaikkei minulla olekaan palkkatöitä kesäkuukausina, ja Kaunokaiseni saa pitää lomaa, lista tekemättömistä asioista on niin pitkä, että meinaa itku tulla, kun sitä katsoo. Millä ihmeen voimalla minä saan kaiken tehtyä pois päiväjärjestyksestä?

Opintojen aloitus vaatii puolen miljoonan verran asioiden hoitoa. Se yksi käynti yliopistolla oli kaikkea muuta kuin riittävä. Tänään tuli sähköpostia, että opiskeluoikeuteni on merkitty Turun yliopiston järjestelmään ja olen läsnäoleva opiskelija. Nyt minun pitäisi käydä aktivoimassa Turun yliopiston käyttäjätunnukset, jotta pääsen kirjautumaan Moodleen, jotta pääsen kirjautumaan erilaisille alustoille, jotta saisin tietoa kaikista maailman asioista, mitkä liittyvät ensimmäisiin koulutuspäiviin ja alkupäivien ohjelmaan. Minun pitää kirjautua myös Nettiopsuun. Tuhat paikkaa, mihin pitää kirjautua ennen opintojen alkua! Tarvitsen myös opiskelijakortin, ja se pitäisi laittaa tilaukseen. Jostain pitäisi kaivaa myös sellainen kuva, minkä siihen opiskelijakorttiin kehtaa laittaa. Sen lisäksi pitäisi hankkia Turun yliopiston kirjastokortti. No, sen ehkä ehtii myöhemminkin.

Kaikkein tärkein, eli aikuisopintoraha, on sekin vielä hakematta. En pysty jäämään opintovapaalle ilman aikuisopintorahaa, ja en tule sitä rahaa saamaan, ellen hae sitä! Pitäisi jaksaa laittaa hakemus menemään. Käsittelyssä menee kuitenkin useampi viikko.

Myös työnantajalle olisi ihan hyvä ilmoittaa opiskeluoikeudesta, ja ilmoittaa ne päivät, jolloin tulen olemaan elokuun lopussa töistä pois läsnäolopakollisten opiskelupäivien vuoksi. Eipä meillä kukaan tällä hetkellä töissä ole, siis sellainen ihminen, joka tätä tietoa tarvitsee. Mutta kun tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, niin tuskin saan tätäkään tehtyä hyvissä ajoin. Pitäisi myös hakea opintovapaata töistä, mutta en voi hakea sitä, ennen kuin olen hakenut sitä aikuisopintorahaa, ja pystyn luottamaan siihen, että talous pysyy kasassa, vaikka jäisinkin töistä pois. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää työnantajaa missään kohdassa pulaan, ja sijaisen rekrytointi vie kuitenkin aikaa. Siksi pitäisi saada nyt edes yksi tehtyä, jotta voisin saada tehtyä seuraavat asiat.

Ja kuten Ostos-TV:n setä sanoisi iloisella äänellä: “Eikä tässä vielä TO-DEL-LA-KAAN kaikki!” Opiskeluasioiden lisäksi tulevat häät pitävät mielen kiireisenä. Meillä on hääsuunnittelija apuna, ja hän on tehnyt valtavan hienoa työtä! Hänen työpanoksensa on säästänyt minulta aivan järjettömän paljon sekä aikaa että vaivaa. Todennäköisesti meille ei olisi edes mitään häitä tulossa, ellei hän olisi ollut apunamme. Mutta ihan kaikkea ei voi hänkään tehdä! Osa lankeaa väkisinkin minulle itselleni tehtäväksi.

Pitäisi meikkaajan kanssa sopia tapaaminen ja laittaa hänelle kuvia siitä, millaista meikkiä toivon. Meikkaaja on tuttu henkilö, eikä tämänKÄÄN asian pitäisi olla mitenkään iso juttu. Mutta kun ei jaksa! Voimat ovat niin lopussa, ettei yhtä Face-viestiä jaksa laittaa. Lisäksi pitäisi saada DJ:lle biisilista. Sitä on aloitettu vappuna, kun olimme avomieheni kanssa pienessä, iloisessa nousuhumalassa, mutta se on vieläkin saattamatta loppuun. Valokuvaajalle pitäisi laittaa sähköpostia hääpäivän kulusta ja kellonajoista, ja hääpäivän ohjelman runkoa miettiä tarkemmin noin muutenkin, jotta voisin saada tietoa eteenpäin sille graafiselle suunnittelijalle, joka tekee häihin ohjelmalehtiset. Myös hääsuunnittelijaan pitäisi olla yhteydessä menun ja erityisesti kakun suhteen, sillä kakku vaikuttaa menun hintaan.

Tällainen kakku sopisi teemansa puolesta
meidän häihin erittäin hyvin!

Löysin myös vallan ihanan paikan, Mokkapuun, missä tehdään vegaanisia suklaakonvehteja. Heidän nettisivuillaan näkyi, että he tekevät sekä sydämen että pääkallon muotoisia konvehteja. Nämähän sopisivat meidän häidemme teemaan kuin nyrkki silmään! Seuraavaksi pitäisi jaksaa ottaa kyseiseen paikkaan yhteyttä, ja kysyä, mitä maksaisi isompi satsi näitä konvehteja, jos niitä vaikka laittaisi tarjolle.

Sen sijaan, että tekisin mitään näistä asioista, istun sohvalla, nuokun, kirjoitan blogitekstiä ja valitan, kun en saa mitään aikaiseksi. Pitäisi varmaan tehdä joku to do-lista, missä nämä kaikki asiat olisivat, ja tehdä niistä yksi pois joka päivä. Paitsi etten edes saa sitä to do-listaa tehtyä! Väsymyksen taso on jotain sellaista, että tarvitaan Nasan mittareita, jotta sen pystyisi mittaamaan. Eikä se, että on järkyttävän kuumaa, vie asiaa yhtään eteenpäin. Kuumuudessa väsyn entistä enemmän.

Jospa tekisi niin, että laitan avomieheni tekemään tämän blogitekstin pohjalta minulle sen to do-listan. Sen jälkeen voisin huomenna yrittää hoitaa edes yhden kohdan pois. Tai sitten hän voisi antaa minulle piristysruiskeen, ja työntää minulle vähän onnellisuutta “sinne”, minne tämä järjettömään kuuma päivänpaiste ei pääse. Sillä tavallahan me yhteen alun perin päädyimmekin: Hän tuli työntämään minulle onnellisuutta “johonkin”.

Tosin tällä hetkellä en välttämättä tarvitse niinkään sitä onnellisuutta. Aloitekykyä ja piristystä sen sijaan voisin tarvita useammankin ämpärillisen verran.

Kultaakin kalliimmat

Silloin, kun kaikki menee enemmän tai vähemmän päin sitä kuuluisaa takapuolta, saa olla erittäin onnellinen, jos ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat. Ihan pienikin apu voi olla todella suuri apu juuri silloin, kun ei jaksa.

Sain tänään käytyä yliopistolla näyttämässä alkuperäiset paperini, joiden perusteella olin hakenut maisteriohjelmassa. Sain samalla reissulla myös ilmoitettua pääaineeni sekä ne opinnot, mistä haluan saada hyväksiluvun tulevaan tutkintooni. En erittäin suurella todennäköisyydellä olisi saanut tehtyä tätä opintojen alkamisen kannalta erittäin tärkeää reissua, ellen olisi saanut apua.

Aamulla puhelin soi, että nyt perse ylös, vaatteet niskaan ja paperit kouraan. Hetken kuluttua soi ovikello, ja takana oli kaverini kera aamupalan! Sain aamupalaksi vastapaistettuja lettuja. Nam!

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme autoon ja ajoimme yliopistolle. Saimme asiat hoidettua. Sen jälkeen sain vielä kyydin kotiin, ja pääsin päiväunille.

Koska sain apua, sain rustata kilometrin pituisesta to do-listastani aika monta isoa ja tärkeää kohtaa pois. Yksin en olisi saanut aikaiseksi, enkä jaksanut. Toki vielä on paljon tehtävää, mutta uuden tekeminen on helpompi aloittaa, kun painolasti harteilla on kevyempi. Tällaisina hetkinä muistaa ystävien arvon, ja sen, että hyvät ihmiset ympärillä ovat arvokkaampia kuin mikään määrä kultaa ja timantteja.

Päiväunien ja lyhyemmän to do-listan jälkeen voin sanoa, että minulla on jopa asteen verran virkeämpi olo! Hyvä mieli siitä, että olen saanut asioita hoidettua, ja uskoa siihen, että ehkä ne loputkin asiat hoituvat. Sitten joskus.

Ja koska minullahan on edelleenkin se ADHD (mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee), niin tietenkin minä tässä istun ja googlettelen, millaisia pro gradu-tutkimuksia on tehty eläinavusteisesta toiminnasta Suomessa. Tämä ON tärkeä asia, sitten joskus, kahden vuoden päästä, kun aloitan sen gradun tekemisen. Juuri tällä hetkellä minun olisi tärkeämpää vaikkapa aktivoida Turun yliopiston tunnukset käyttööni, tutustua ensimmäisten opiskelupäivien ohjelmaan ja tilata opiskelijakortti. Vaan ei, en saa aikaiseksi enkä pysty enkä kykene. Mutta kyllä minä eläinavusteisuudesta saan googletettua!

Vaikka yleisesti ottaen olen iloinen siitä, että olen värikäs ja räiskyvä ADHD-persoona, niin tällaisina päivinä kiroan tämän ADHD-pääkoppani, kun prioriteetit ovat hukassa enkä saa mitään tärkeää aikaiseksi. Pitäisi varmaan palkata sihteeri.

Ampu tulee!

Maailma kuohuu! Ei siksi, että nyt on joulukuu, ja joulupukki Pettereineen tulee ihan pian savupiipusta alas, vaan siksi, että nyt on keksitty aivan uudenlainen kalenteri, nimeltään Bullet Journal.

Hesarin Nyt-liitteen toimittaja testasi Bullet Journalia, ja raportoi siitä Nyt-liitteeseen. Raportti löytyy täältä:

http://www.hs.fi/nyt/art-2000004887737.html?utm_medium=social&utm_content=www.hs.fi&share=b56756db14ae00586687a0d4d4020e9e

Jos laitat YouTubeen hakusanaksi Bullet Journal, eteesi tulee kymmeniä tuhansia videoita siitä, miten kyseinen päiväkirja toimii, ja miten ihmiset ovat itse alkaneet käyttää sitä. Esimerkkinä olkoon vaikkapa tämä video tässä:

Itselläni, kuten monilla muillakin ADHD-aikuisilla, on ajankäytön haasteita. Aikaa ei hahmoteta, asioita unohdetaan ja joskus ihan viikonpäivätkin saattavat kadota mielestä. Ainakin loma-aikaan. Itse olen ratkaissut ongelman vanhanaikaisella, paperisella vuosikalenterilla. Siinä on minun koko elämäni. Jos jokin tapaaminen ei lue kalenterissani, sitä ei ole. Kalenterini on käsilaukkuuni sopiva, joten se kulkee aina mukanani (tässä vaiheessa on varmaankin hyvä mainita se, että minulla on suhteellisen suuri, ja aivan pirun päheä, käsilaukku).

Meillä on myös yhteinen kalenteri sulhaseni kanssa. Emme olleet kulkeneet yhteistä taivalta kovinkaan pitkään, kun tajusimme, että unohdimme kertoa toisillemme menoistamme. Yhtäkkiä sanon, että meillä on sitten vartti aikaa lähteä “sinne”, ja mies katsoo minua haavi auki, että niin “minne”. Olin unohtanut kertoa! Ratkaisimme asian Googlen kalenterilla. Voimme jakaa menot toistemme kanssa. Googlen kalenteri ei auta muistamaan minua päivittäisiä pikkuasioita, mutta voin kätevästi tarkistaa sieltä, onko sulhasellani jokin meno jonain tiettynä päivänä. Tämä toimii meillä!

Minun elämäni on näissä kansissa.

Yksi asia kuitenkin elämästäni puuttuu, ja se on sellainen kalenteri, mihin voisin tehdä to do-listoja, kirjoittaa ylös yhdistystoimintaan liittyviä asioita ja ideoita, tehdä listoja esim. siitä, mitä kaikkea tarvitsee muistaa pakata, kun lähdemme taloyhtiön saunaan. Kyllä, unohdan aina puolet saunatavaroista kotiin! Viimeksi tänään kävi niin. Jos minulla olisi valmis lista jossain, mistä voisin tarkistaa, mitä kaikkea saunaan täytyy muistaa ottaa mukaan, minun ei tarvitsisi rasittaa muistiani niin paljon.

Ja sehän Bullet Journalissa on ideana: Muistikapasiteetin kuormituksen vähentäminen! Jää enemmän kapasiteettia muulle, kun tällaisia asioita ei tarvitse muistella joka kerta.

Tällaista Bullet Journalia voisi suositella myös valmennettaville, mikäli heillä ei ole valmiiksi mitään itselle toimivaa ratkaisua ajanhallintaan. En vain voi suositella mitään kenellekään, ellen itse tiedä, miten jokin asia toimii. Minun pitää siis itse kokeilla tätä!

Ensin tarvitaan muistikirja tai -vihko. Onko minulla sellaista? Pieniä vihkoja on, mutta tähän tarvittaisiin vähän isompi. Kaivan eteisen lipastot läpi. Ei löydy. Irtopapereita kyllä löytyy. Kaivan kaapin. Ei löydy. Pah! Ehkä minulla ei sitten ole tarpeeksi isoa, tyhjää muistivihkoa juuri nyt tähän hätään. Toisaalta, olen aivan turkasen väsynyt, ja koska tällaisen Bullet Journalin perustamisella ei ole tulipalokiire, voin ehkä jättää sen vihon hankkimisen huomiselle.

Kokeilen tätä kuitenkin! En ehkä tarvitse sitä päivittäisenä kalenterina, mutta kaikkeen muuhun uskoisin tästä olevan hyötyä.

PS. Oletteko muuten ikinä miettineet, miten joulupukki, joka on kuitenkin aika mahakas mies, mahtuu savupiipusta alas?

Jännän äärellä – Ensimmäinen asiakastyö

Ennen kuin kukaan ehtii älähtää, laitetaanpa heti tähän alkuun DISKLEIMERI! Asiakkaan nimi ja kaikki ne tiedot, mistä kukaan voisi päätellä hänen oikeaa identiteettiään, ovat muutettu. Asiakas on saanut tutustua tähän blogitekstiin ennen sen julkaisemista, ja hän on katsonut, että hänen oikea identiteettinsä on tarpeeksi suojattu. Asiakas on antanut luvan tämän tekstin julkaisemiseen, suullisesti kylläkin, mutta suullinen sopimus Suomessa on pätevä. Katsokaa vaikka täältä: http://www.laki24.fi/sopi-sopimuksenmuoto-suullinensopimus/

Justus, 26 vuotta elämää ADD:n ja VUJ:n kanssa

Tapasin Justuksen vasta vähän aikaa sitten ADHD-aikuisten vertaistukitapahtumassa. Vaikkemme olleet sinänsä mitenkään läheisiä ystäviä tai edes hyviä tuttuja (Facebook-kavereita, mutta siinä se sitten olikin), hän uskalsi silti kääntyä puoleeni ja pyytää apuani sen jälkeen, kun sai lukea Facebookista, että olen aloittanut nepsy-valmentajan koulutuksen. Häntä oli alkanut itseäänkin ärsyttää omat toiminnanohjauksen ongelmansa ja etenkin se, miten hän jäi aina jumittamaan, kun jotain pitäisi tehdä. Jumitus häiritsi, ja häiritsee edelleenkin, hänen arkipäiväistä elämäänsä toden teolla, ja hän halusi saada edes jonkinlaisia vinkkejä siitä, miten päästä jumituksesta eroon.

Justuksella on todettu ADD jo lapsena. Hänellä on myös VUJ, eli viivästynyt unijakso, mikä on myös omiaan haittaamaan tässä yhteiskunnassa suoriutumista, sillä Justus ei kykene mitenkään elämään ”kasista-neljään”. Hän saattaa mennä nukkumaan seitsemältä aamulla, ja nukkua siitä eteenpäin kahdeksan tuntia. Eikä Justuksen kohdalla kyse ole siitä, että hän vain pelaisi videopelejä yöt pitkät: Uni ei vain tule. Viivästyneestä unijaksosta voi lukea lisää Duodecimin artikkelista.

Tässä tyypillinen esimerkki Justuksen jumittamisesta: Hänen pitäisi päästä käymään apteekissa, mutta koska hän asuu pienellä paikkakunnalla, lähellä on vain yksi, pieni apteekki, mikä menee aikaisin kiinni, eikä hänen ole autottomana helppoa päästä ”isolle kirkolle” apteekkiin, sillä julkisia menee huonosti, etenkin ilta-aikaan, milloin Justus olisi vuorokausirytminsä vuoksi paremmin hereillä. Justus jämähtää helposti tekemään jotain asiaa, esim. jää korjaamaan jotain rikkinäistä konetta, unohtaa ajan kulun aivan täydellisesti, ja kun hän vihdoin ja viimein pääsee jumituksestaan yli, viimeinen bussi on jo mennyt ja kotikylän ainoa apteekki on sulkenut jo pari tuntia sitten ovensa.

Erilaisista to do-listoista saattaa olla apua
ADHD-aikuisten toiminnanohjauksessa.

Alkukartoitus

Ensin lähdemme kartoittamaan Justuksen kanssa, mitä kaikkea on jo kokeiltu. Onko kokeiltu aikaisemmin heräämistä? On kokeiltu, muttei se toimi poikkeavan vuorokausirytmin vuoksi. Justus ei vain herää. Onko kokeiltu aikaisemmin nukkumaan menoa? On, todellakin, muttei uni tule, edes käsikaupasta saatavan melatoniin kanssa. Onko puhelimeen laitettu muistutus tai hälytys, kun pitäisi lähteä jonnekin tai tehdä jotain? On laitettu, mutta kun Justus on painanut hälytyksen pois, asia saattaa unohtua sillä aikaa, kun hän esim. käy vessassa, mukamas ennen lähtöä. Onko käytössä erilaisia kalentereita, mitkä voidaan synkronoida puhelimen kanssa? On käytössä, ei apua. Onko käytössä to do-listat, mistä näkisi, mitä asioita on tehtävänä? On käytössä, mutta eivät auta jumittamisessa.

Vuorokausirytmi ja VUJ ovat niin isoja asioita, että päätän tällä kertaa olla koskematta niihin. Palaan Justuksen kanssa niihin myöhemmin, ja yritän tällä kertaa löytää avun vain siihen, miten parantaa toiminnanohjausta. Sitä paitsi, VUJ:n hoitoon en lähtisi missään tapauksessa ilman lääkärin valvontaa ja konsultaatiota muutenkaan, enkä ole opiskelemassa lääkäriksi, vaan neuropsykiatriseksi valmentajaksi.

Vaikka Justus on jo aikuinen mies, päätän kokeilla hänen kanssaan Time Timeria, mikä käsitetään yleensä lasten kuntoutuksessa käytettäväksi apuvälineeksi. Time Timer on kello, mikä näyttää punaisella sitä aikaa, mikä on jäljellä. Itse en rajoittaisi Time Timerin käyttöä pelkästään lapsiin ja lapsiperheisiin, vaan ottaisin sen mukaan myös aikuisten kuntoutukseen ja valmennukseen, sillä sen avulla aikaa on huomattavasti helpompi hahmottaa kuin tavallisen kellon avulla. Ja ADHD-aikuiselle ajan hahmottaminen on yleensä todella hankalaa, eivätkä ajan hallinnan hankaluudet johdu siitä, etteivätkö ADHD-aikuiset tuntisi kelloa.

Ensimmäinen tehtävä

Olen tullut Justuksen luokse yllättäen, jotta näkisin, millainen hänen asuntonsa on. Jos olisin tullut paikalle sovitusti, hän olisi siivonnut kuitenkin, enkä saisi todellista kuvaa hänen tilanteestaan. Justuksen asunto on tyypillinen ADD:n poikamiesboksi: Täynnä tavaraa epäsiisteissä pinoissa, tyhjiä pizzalaatikoita, likaisten vaatteiden kasoja, astiat tiskaamatta. Aloitamme Justuksen kanssa erittäin helposta tehtävästä: Roskapusseista, mitkä ovat maanneet ties kuinka monta viikkoa Justuksen eteisen lattialla. Justus vastustaa, sillä hänellä on ”hirveän tärkeä” asia meneillään, mikä pitäisi saada hoidettua. Laitan Time Timeriin ajan ja asetan sen Justuksen työpöydälle hänen eteensä. Hän saa hoitaa hommansa ihan rauhassa, mutta kun 15 minuuttia on mennyt, on lähdettävä viemään roskat. Seuraan Justusta ja hänen katsettaan. Hän vilkaisee vähän väliä Time Timeria ja jatkaa taas hommiaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä nopeammin Justus työskentelee. Kun 15 minuuttia on mennyt, Justus on valmis! Hänellä ei ole enää mitään ”hirveän tärkeää” hommaa hoidettavana, koska se on tehty jo. Nyt hän voi nousta ylös ja lähteä viemään roskat ulos. Ei ole mitään syytä olla tekemättä sitä, kun ei ole mitään keskeneräistä hommaa, minkä ääreen jumittua. Tehtävä onnistui!

Justuksen tablettiin asennettu Time Timer.

En voi jättää Justukselle Time Timeriani, sillä minulla on niitä vain yksi. Etsimme hänelle ohjelman, millä hän saa asennettua Time Timerin tablettiinsa. Se ei ole yhtä hyvä kuin oikea Time Timer, mutta ehkäpä joulupukki on niin ystävällinen, että tuo Justukselle pukinkontissa oman Time Timerin jouluna.

Tässäkö ratkaisu?

En missään tapauksessa usko, että ratkaisu jumittamiseen olisi nyt tässä, ja ettei Justus tarvitsisi tämän enempää valmennusta. Hän tarvitsee sitä, ja paljon! Tämä oli vain yksi pieni askel kohti oikeaa suuntaa. Huomasimme, että Time Timer toi avun jumittamiseen siinä mielessä, että Justuksen aikakäsitys selkeni, hän nopeutti toimintaansa ja hän ymmärsi ajan kulumisen Time Timerista paremmin kuin digitaalisesta kellosta. Myös valmiiksi saadun työn ääreltä oli helpompi nousta pois kuin keskeneräisen, ja työhän olisi jäänyt kesken, ellei hän olisi hahmottanut ajan kulua. Hän olisi jäänyt jumittamaan työn ääreen ja hiomaan sitä ties kuinka pitkäksi aikaa.

Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa askelta, kun nyt tiedämme jo sen, että Time Timerista on Justukselle apua.