maanantai 27. helmikuuta 2017

Saatanan sitkeä sissi

Ota löysin rantein...
Kävin tänään erittäin tärkeän keskustelun. Vänkäsin keskustelukumppanilleni vastaan. Vänkäämiseni loppui siihen, kun keskustelukumppanini sanoi: “Älä oo niin saatanan sitkee koko ajan!”

Tuo lause iski minua kuin Muhammad Ali. Milloin sitkeydestä ja sisukkuudesta on tullut huono asia? Eikös suomalaiseen luontoon kuulu juuri nimenomaan sisukkuus? Voiko ihminen muka olla liian sisukas?

Aloin pohtia asiaa ääneen keskustelukumppanilleni. Tiedän olevani ihan saatanan sitkeä sissi. En anna periksi edes siinä vaiheessa, kun sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa. Menen läpi harmaan, mustan ja vaikka sateenkaarenkirjavan kiven, jos olen päättänyt mennä sen läpi. Minä en luovuta enkä anna periksi (ellei sitten kyse ole teinityttäreni matikan laskuista, missä en osaa auttaa, vaan luovutan heti ensimetreillä).

Ollessani pitkällä sairauslomalla viime vuonna sain haukut eräältä ystävältäni, koska pidin työpuhelintani auki ja vastaanotin töihin liittyvät puhelut, vaikka olin sairauslomalla. Luin myös työhöni liittyvät sähköpostit sairauslomasta huolimatta. Kävin puolitoista vuotta töissä joka päivä ilman, että nukuin tuona aikana yhtään kokonaista yötä. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää kysyä, miksi jouduin pitkälle sairauslomalle… Vaikka olisin miten väsynyt, hoidan, säädän, organisoin, teen, tuotan, järkkään ja osallistun. Ellen minä tee, kuka muu sitten tekisi?

Sitten ihmettelen, miten ihmiset jaksavat töiden jälkeen tehdä ruokaa, tavata ystäviä ja tuttavia ja vielä harrastaakin jotain. Ei kai sellaista kuulu tehdä? Työpäivän jälkeen kuuluu olla niin väsynyt, ettei jaksa sohvalta nousta. Sairausloman jälkeen kuuluu olla väsyneempi kuin kahden vuoden reissusta Siperian orjatyöleirillä, sillä eihän sairausloman aikana levätä kuulu, vaan tehdä niitä hommia, mitkä ovat jääneet tekemättä, kun muulloin ei ole ehtinyt. Eihän se normaalia ole, että työpäivän jälkeen jaksaisi jotain tehdä, sillä työpäivän jälkeen on normaalia olla kuolemanväsynyt.

Vai?

Tässä vaiheessa keskustelukumppanini katsoi minua kulmiensa alta ja sanoi, että käsitykseni normaaliudesta on yhtä kiero kuin savolainen autokauppias. Minulla ei ole 1) hajuakaan siitä, mikä on normaalia ja mikä ei, 2) mitään käsitystä siitä, missä omat rajani kulkevat, ja 3) sitä kuuluisaa “löysää rannetta”, minkä avulla voisin ottaa vähän iisimmin. Olen äärimmäinen perfektionisti, joka vaatii itseltään jatkuvasti täydellistä suoritusta, ja joka ei osaa hellittää edes sellaisessa tilanteessa, missä hellittäminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Olen siis liian sitkeä, kun teen, teen ja teen, vaikkei olisi voimaa tehdä. Teen silti. Pitäisi opetella olemaan vähemmän sitkeä ja enemmän “löysäranteinen”.

Miten hemmetissä minä, joka olen aina tottunut siihen, että selviydytään sisulla ja sitkeydellä, mitä tahansa paskaa eteen tuleekaan, voin oppia ottamaan löysin rantein? Tuntuu täysin mahdottomalta ajatuksenkin tasolla. Jopa tässä vaiheessa, kun kroppani alkaa liiallisen stressin takia ottaa pikkuhiljaa lopareita, en osaa edelleenkään hellittää, vaikka ruumis sanoo, että nyt riittää.

Onko kenelläkään tiedossa liikettä, missä saisi ranteita hieman höllennettyä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti