Miten rentoutua eläinavusteisen koulutuspäivän jälkeen? No, tietenkin lukemalla eläinaiheista kirjaa ja kirjoittamalla eläinaiheisia runoja! Päivän teemaeläin koulutuksessa oli ehkä aasi, mutta näin koiranomistajan kotona se loppuillan teemaeläin olikin, “yllätys-yllätys”, koira. Ja tietenkin se maailman paras koira, eli oma suomenlapinkoirani Kauno.
Kauno ei sentään ollu pääosassa kirjassa, mitä luin. Kirja on Petri Pietiläisen kirjoittama Koirien Suomi. Kirjassa kerrotaan siitä, miten koira on esiintynyt suomalaisessa kansantarustossa, mytologiassa ja uskomuksissa, ja millainen rooli koiralla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa alusta asti. Kirjassa esitellään myös kotimaiset koirarodut, ja tietenkin myös suomenlapinkoiralla on oma roolinsa kirjan sivuilla.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille koirien ystäville, jotka haluavat laajentaa yleissivistystään ja saada lisätietoa suomalaisen “koirakulttuurin” historiasta.
Kirja sisältää myös runsaasti kalevalaista runoutta. Tietenkin vain sellaisia otteita, missä esiintyy koira. Näiden runojen innoittamana päätin taas päästää kynäni valloilleen, ja vääntäistä pari huonoa, kalevalamittaista runoa. Olen päättänyt, että harjoitus tekee minusta sitten joskus kalevalamittaisten runojen mestarin. Niin, sitten joskus. Mutta siihen on vielä ainakin yhtä pitkä matka kuin mitä on Merkuriuksesta Plutoon.
Missä on mun hauvelini?
Rekku ruskean värinen
Missä on mun Kaunokainen?
Peni aina niin iloinen
Liekö juossut nartun perään
Naisiin karannut naapuriin
Liekö nähnyt oravaisen
Kurren kuusessa leikkivän
Tule kotiin hauva-kulta
Omaan tupahan lämpimään
Tule kotiin emon luokse
Äidin ikävää itkevän
Peni pieni pikkarainen
Kauno kaunis kaunokainen
Saipa kerran poronluuta
Sarvipäätä Lapinmaalta
Kuului rouske haukun suusta
Onnessansa maiskutteli
Oli poro penin mieleen
Maistui haukulle sarvipää
Herkun jälkeen lepo maittaa
Kuorsaus kiirii tuvassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti