Kevät etenee hurjaa vauhtia ja opinnot lähestyvät loppuaan. Siis valmentajan opinnot. Muissa opinnoissa on vielä suoritusaikaa vuoden loppuun, mutta haluan saada kaiken suoritettua vielä tämän kevään aikana. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta olenko saanut mitään tehtyä? En.
Olenko hakenut Psykiatria-kirjan kirjastosta? En.
Olenko sopinut opinnäytetyön uhrini kanssa valokuvausaikatauluista? En.
Olenko saanut tehtyä lisää asiakastöitä? En.
Olenko tilannut erään puuttuvan kirjan, jotta saan suoritettua psykologian tutkimusmenetelmien kurssin? En.
Olenko saanut aloitettua Bullet Journalia? En.
Olenko saanut laitettua sähköpostia ja kysyttyä, milloin oikein saan suoritusohjeet viimeiseen puuttuvaan lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssiin? En.
Olenko hoitanut muitakaan tärkeitä asioita, mitkä edesauttaisivat arjen sujumista? En.
Mitä sitten olen tehnyt? Olenko tehnyt yhtään mitään. No, on tässä ehkä jotain tullut tehtyä.
Olenko istunut tylsänä sohvalla, läppäri sylissä, Facebook auki ja tuijottanut tyhjyyteen kuola suunpielestä valuen? Kyllä. Päivittäin.
Olenko rapsutellut koiraa ja lässyttänyt, miten hieno ja hyvä poika minulla on? Kyllä. Useita kertoja päivässä.
Olenko pelannut Frozen Free Fallia tabletilla? Kyllä.
Olenko seisonut pitkiä aikoja parvekkeella, tupakka suussa, ja miettinyt, mihin hittoon tämä maailma ja myös minun elämäni on menossa? Kyllä.
En sanoisi, että mitenkään erityisen suuria ja kehumisen arvoisia saavutuksia, mutta saavutuksia ne ovat ne pienetkin saavutukset. Täytyy olla tyytyväinen edes siihen vähään, mitä saa aikaiseksi näillä uniongelmilla ja tällä väsymyksen määrällä.
Seuraavaksi asetan tavoitteen: Rekrytoin sulhaseni raahaamaan minut väkisin sinne isoon, pahaan kirjastoon, jotta saan lainattua sen kirjan ja saatettua kliinisen psykologian kurssin loppuun. Koko kurssi on yhdestä neljän sivun esseestä kiinni, ja essee on kiinni siitä, etten saa raahattua hyllyvää hanuriani kirjastoon. Sen jälkeen rekrytoin sulhaseni istumaan viereeni ja tarkistamaan, että todellakin laitan ne sähköpostit, mitä minun on ollut tarkoitus laittaa jo vaikka kuinka kauan, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja viimeisenä asetan tavoitteeksi saada jokaiselle ADHD-aikuiselle KELAn kustantama sihteeri, joka hoitaa kaikki ne juoksevat asiat, mihin ADHD-aikuiset eivät itse kykene. Kyseinen tukimuoto lisäisi myös työllisyyttä, eli tilanne olisi win-win.
Mutta ihan ensimmäisenä menen pelastamaan vuorisilkkisen sohvatyynyni koirani hampaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti