Persoonallisuuspsykologian etätenttiin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä, mutta koska minulla ei ole sen parempaakaan tekemistä, ja olen vielä keuhkoputkentulehduksen takia sairauslomalla, päätin alkaa valmistautua hyvissä ajoin tulevaa tenttiä varten kuuntelemalla luennot ja tutustumalla tenttikirjallisuuteen. Olen aina ajatellut, että persoonallisuuspsykologia on yksi psykologian alan kiinnostavimmista osa-alueista. Nyt, kun olen tutustunut tähän aiheeseen hieman tarkemmin ja pintaa syvemmältä, olen tehnyt seuraavanlaisen havainnon: Persoonallisuuspsykologia on ihan pirun kuivaa!
Koska tämä nyt sattuu olemaan pakollinen perusopintojen kurssi, niin totta kai se suoritetaan kunnialla läpi, parhaansa tehden. Eikä asia ole, missään määrin, vaikeaa! Luennot ovat hyviä ja niistä on todella helppo hahmottaa persoonallisuuspsykologian koko kirjo. Se vain, että kuvittelin tämän aihealueen huomattavasti kiinnostavammaksi kuin mitä se oikeastaan on.
Eipä tuo, nyt tiedän, millaista on opiskella nimenomaan persoonallisuuspsykologiaa! Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi. Tiedän, että tämä on aihealue, mikä ei sytytä minua samalla tavalla kuin esim. neuropsykologia tai kliininen psykologia. Nyt tiedän, ettei minusta tule ikinä persoonallisuuspsykologian tutkijaa! Ja mielestäni tämä on erittäin tärkeä tieto.
Ihmiset hakeutuvat opiskelemaan pelkkien mielikuvien perusteella. Oletetaan, että ala on jännittävä, tai hakeudutaan ammattiopintoihin pelkästään siksi, että tv-show’t antavat täysin epärealistisen kuvan siitä, millaista alalla on oikeasti työskennellä. Kokin työ ei ole mitään MasterChefiä, eikä lääkärin työ ole mitään Housea. Kuitenkin näiden mielikuvien varassa tehdään niinkin iso valinta kuin ammatinvalinta.
Siksi olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ammatinvalinnan realiteetteihin pitäisi satsata huomattavasti enemmän jo peruskouluaikana. Nuorille pitäisi antaa mahdollisuus kokea, miltä se heidän unelma-alansa todellisuudessa tuntuu. Onko se sellaista ihanaa, laventelin väristä hattarahuttua, mitä nuori on mielessään ajatellut sen olevan, vai huomaako hän tutustuessaan paremmin alaan, ettei se sovikaan hänelle, ja hänen mielikuvansa ovat olleet vääriä. Se, että huomaa alan olevan itselleen väärä, on äärimmäisen tärkeä huomio: Silloin ei tule tehneeksi väärää ammatinvalintaa eikä tule hakeuduttua opiskelemaan alalle, mikä ei sitten jaksakaan kiinnostaa opintojen loppuun asti.
Olen itsekin tällaisen valinnan “uhri”. Minulla on filosofian maisterin tutkinto sellaisesta pääaineesta, millä en ole koskaan saanut töitä, ja mitä en ole tarvinnut sitten valmistumiseni kertaakaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin vaihtanut pääainetta vielä ollessani yliopistossa, ja olisin lähtenyt opiskelemaan jotain fiksumpaa ja paremmin työllistävää alaa. Nyt sitten, 37-vuotiaana, paikkailen näitä nuorena tehtyjä virheitä ammatinvalinnassa.
Onneksi ikinä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, ja aina voi tulla siksi, miksi ikinä haluaakaan! Vaikkapa yksisarviseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti