keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Jonseredi ja ämpäri unikavereina - Pakkohidastuksen paikka?

Kello on 9.30. Herätyskello pirisee. Herään aviomieheni ja ruskean ämpärin vierestä. Oloni on niin huono, edelleenkin, että minun on pakko todeta, etten kykene tekemään sitä, mitä minun olisi pitänyt tänään tehdä: Lähteä Tampereelle käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen pääsykoehaastatteluun.

Nousen sen verran, että avaan tietokoneeni ja laitan itkunsävyisen sähköpostin siitä, etten yksinkertaisesti pysty vatsatautisena ajamaan kahta tuntia suuntaansa. Koulutussuunnittelija ymmärtää ja ehdottaa, jos tulisin huomenna uudestaan. Sanoin tulevani, jos oloni vähänkään tästä kohenee. Lupasin ilmoittaa joka tapauksessa, mikä on huomenna lopputuloksena.

Mieheni kuorsaa kuin jonseredi. Haen rakkaaksi käyneen ämpärini makuuhuoneesta ja siirryn sohvalle, pehmoisen pöllöviltin alle. Laitan silmät kiinni, ja siirryn unimaailmaan. Tai pikemminkin painajaismaailmaan.


Olen jo viikon verran nähnyt joka yö unta samalla teemalla. Taustat vaihtuvat, henkilöt vaihtuvat, mutta teema pysyy samana, ja se on yksinäisyys. Olen ahdistunut, yksinäinen enkä tunnu löytävän ketään sellaista, joka pysyisi rinnallani. Ahdistuksen tunne unessa on niin valtava, että yritän saada itseäni välillä väkisin hereille, jotta tuntemani ahdistus loppuisi. Heräämisen jälkeen minulla kestää muutaman minuutin tulla takaisin tähän maailmankaikkeuteen, ja tajuta, että se jonseredi siinä vieressäni on aviomieheni. Henkilö, jolle olen sanonut tahdon. Minun ei tarvitse olla yksin, enkä minä olekaan yksin! Minulla on mieheni, ja siihen päälle vielä runsas joukko ihania ystäviä. Eikä pidä unohtaa maailman rakkainta koiraa, Kaunoa! Tästä syystä en ymmärrä, miksi näen tällaisia unia, ja vielä toistuvasti.

Kello on 13.30. Herään puhelimen soittoon. Kaasona toiminut ystäväni soittaa. Hänelläkin on paha olo, ja täysin samanlaiset oireet kuin minulla. Pakko todeta, että olemme saaneet tämän taudin todennäköisesti yliopistolta, koska opiskelemme siellä kummatkin. Ja koska kukaan muu ei ole kipeänä, ainoastaan me kaksi turunyliopistolaista, niin asia vaikuttaa harvinaisen selvältä.

Posti tulee. Satu Mäkiselle on kirje maistraatista. Ihmettelen hetken, kuka helvetti on Satu Mäkinen ja miksi hänen postinsa tulee meille. Sitten koen Heureka-hetken, ja tajuan, että ihan itse se Satu Mäkinen tässä seisoo, täydessä lihassaan, oksennukselta haisevana.
Puolen tunnin päästä alkaisi seksiluento. Ellen päässyt sinne Tampereelle, en pääse kyllä seksiluennollekaan. Ottaa pattiin, etten pysty tekemään tänään oikeastaan yhtään mitään. Paitsi olemaan tiukassa syleilyasennossa ruskean ämpärini kanssa. Välillä teen syrjähypyn vessanpytyn kanssa, mutta älkää kertoko tästä syrjähypystäni ämpärille mitään! Se voisi tulla mustasukkaiseksi.

Menen takaisin makuuasentoon ja asettelen pöllöviltin päälleni. Mietin, onko tämä kaikki vain sattumaa, vai haluaako Karman-perkele sanoa minulle jotain. Sattuma toki ohjaa elämäämme hyvin pitkälle, mutta juuri nyt, häiden jälkeen, hirveän stressin ja kamalan pakokauhukiireen jälkeen, minä sairastun. Olen paahtanut koko syksyn enemmän kuin hotellin aamiaispöydän leivänpaahdin. Alkaako ruumiini, ja se Karman-perkele, antaa minulle ihan suoraa vinkkiä siitä, että nyt pitäisi hidastaa tahtia ja reilulla kädellä?

Genetiikan luennot tulevat Moodleen. Minun ei siis tarvitsisi käydä yhdelläkään luennolla fyysisesti, sillä voin katsoa kaikki luennot netistä. Seksiluentojen diat ovat myös Moodlessa, mutta siinä sivussa on niin paljon asiaa, että niillä luennoilla olisi hyvä istua. Ja koska minulla ei pahemmin ole muita luentoja enää tämän vuoden puolella, niin taidanpa tehdä niin, että jätän genetiikat kokonaan väliin, ja katson ne Moodlesta omalla ajalla. Seksiluennoille menen niinä päivinä, kun jaksan ja kykenen. Tampereelle menen huomenna, jos vain suinkin kykenen. Sen jälkeen en poistu “tält pualt jokke” enää tämän vuoden puolella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti