Vaaleanpinkki Yarikseni on vuosihuollossa, joten teen sellaista, mitä yleensä en tee: hyppään bussin kyytiin! Minulla on tärkeä tapaaminen liittyen verkostotyön kurssiin. Olemme valinneet parini kanssa aiheeksemme hevosavusteisen kuntoutuksen, ja meillä on tapaaminen erään turkulaisen hevosgurun kanssa. Se, mitä tämä guru ei tiedä liittyen hevosavusteiseen toimintaan tai hevosiin ylipäätänsäkään, sitä ei tarvitsekaan tietää.
Ensin käymme tallilla katsomassa ihania hevosia. Lässytämme niille kuin pikkuvauvoille ja silittelemme niitä. Erityisesti ihastun erääseen pieneen poniin. Hän on aivan valloittava tapaus suurine ruskeine silmineen ja iloisine luonteineen. Harmi, ettei meille mahdu ponia meidän kerrostalokolmioomme. Jospa pysyttelisin vain näissä koirissa.
Kun tallit on koluttu läpi ja kengänpohjamme ovat täynnä pollenpaskaa, pääsemme itse asiaan, eli haastattelemaan tätä hevosgurua siitä, millaista yhteistyötä hän on tehnyt uransa aikana ja mitä hän tekee tällä hetkellä. Asiaa on paljon ja meillä hurahtaa kaksituntinen tuosta noin vain, kun juttelemme.
Aiheeksi tulee myös uusi eläinavusteisuutta eteenpäin ajava yhdistys, Anima ry. Tässä ihan muutaman päivän kuluttua on yhdistyksen vuosikokous. Yhdistys tarvitsee tekijöitä ja ideoita on kaikennäköiseen toimintaan, mikä liittyy eläinavusteisuuteen. Taisin ihan vahingossa luvata, että osallistun tuohon vuosikokoukseen. Ja taisin ehkä ihan vahingossa luvata tekeväni jotain muutakin. Mutta ei siitä sen enempää!
Nousen taas bussiin, ja lähden kohti kotia. Minulla on jotenkin levännyt ja rauhallinen olo. Olo, mitä en ole tuntenut hyvin pitkään aikaan!
Pääsen kotiin, rapsutan rakasta koiraani, istuudun sohvalle. Ja tajuan, että me unohdimme ottaa allekirjoitukset tältä hevosgurulta todisteeksi siitä, että olemme todellakin käyneet siellä! Voi nyt hevonpaska sentään.
Nämä oravan aivot ovat välillä kyllä NIIN rasittavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti