“VIRTANEN!”
“LAINE!”
“Onko Laine? Ei ole vielä.”
“MÄKINEN!”
“Missä on Mäkinen? Ai niin perhana, mä oon itse Mäkinen… Hupsista saatana.”
Olen Tallink Siljan Turun terminaalin toisessa kerroksessa. Kädessäni on kuutisenkymmentä hyttikorttia. Olen järjestänyt tätä risteilyä jo kesäkuusta asti, kuten olen tehnyt joka vuosi viimeiset neljä vuotta. Neljän vuoden ajan ADHD-aikuiset ympäri Suomenniemen ovat kokoontuneet Baltic Princessille tapaamaan vertaisia ja pitämään hauskaa.
Nämä oravien pikkujouluristeilyt ovat vuoden kohokohta monessakin mielessä. Saa tavata tuttuja, joita ei pitkän välimatkan vuoksi pääse tapaamaan kovinkaan usein. Ja mikä parasta, saa olla täysin oma itsensä. Ei tarvitse esittää mitään sellaista, mitä ei ole. Kukaan ei pidä sinua outona eikä kukaan arvostele. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla ja hengittää. Vuosien myötä meistä on tullut perhe.
Käymme heittämässä mieheni kanssa tavarat nopeasti hyttiin ja painumme etsimään ravintolaa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa syödä, sillä meillä alkaa yhteinen kokoontuminen. Koska ravintolat menevät aika pian kokoontumisen jälkeen kiinni, ja meillä on illalliskupongit, niin ne on käytettävä nyt. Huomenna niitä ei saa enää käytettyä, eikä siinä olisi edes järkeä, sillä hyttimme hintaan kuuluu erikoisaamiainen ja meillä on myös oravaporukan kanssa yhteinen buffet-lounas. Syömme pastaravintolassa pikaiset hummeripastat, ja sen jälkeen juoksemme Klubille, mikä on varattu meidän yksityiskäyttöömme.
Klubi kuhisee oravia. Pidän pienen tervetuliaispuheen, ja sen jälkeen kiertelen pöydissä juttelemassa sekä vanhojen että uusien tuttujen kanssa. Porukkaa on sen verran paljon, ettei minulle jää aikaa jutella jokaisen kanssa niin kauan kuin haluaisin. Yhteisen tilaisuuden päätyttyä osa siirtyy Ellinooran keikalle Starlight Palaceen. Minua ei kiinnosta, ja jäämme pienellä porukalla Klubille juttelemaan. Facebook-tapahtumaamme ja Whatsapp-ryhmään alkaa tulvia kuvia ja vinkkejä eri hyttibileistä. Meitä on sen verran paljon, että hyttibileitä on monessa eri paikassa. Kuusikymmentä oravaa ei mitenkään mahdu yhteen pieneen hyttikopperoon.
Ilta jatkuu ja humalatila nousee. Yhä useampi löytää tiensä takaisin Klubille. Tanssilattialla on täyttä ja keskustelut ovat syvällisiä. Välillä puhutaan aroistakin asioista. Minä jopa “erehdyn” humalapäissäni suunnittelemaan erään toisen yhdistysaktiivin kanssa yhdistystoimintaa! Tämän on tarkoitus olla rentouttava ja voimaannuttava risteily, mutta mihinkäs sitä orava hännästään pääsee. Sitä paitsi, pienessä sievässä tulee parempia ideoita! Vai miten se nyt meni…
Baari menee kiinni, mutta bileet senkun jatkuvat. Ollaan aamun pikkutunneilla. Sanon miehelleni, että haluan hyttiin. Tarkoituksemme oli ehkä tehdä hytissä jotain avioelämän suomia asioita, mutta jostain kumman syystä saan jonkun ihmeellisen kohtauksen. 25 vuotta sitten tapahtunut todella traumaattinen asia, mitä en ole koskaan käsitellyt mielessäni, nousee pintaan ja alan itkeä ihan hysteerisesti. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi se tuli pintaan juuri nyt, tänään. Ilta on ollut ihana, ihmiset ovat olleet ihania, eikä kukaan näistä kanssaoravista ole ikinä tehnyt minulle tasan mitään pahaa. Minulle pahaa tehnyt henkilö ei ole edes paikalla! Hän on kaukana täältä.
Kun olen rauhoittunut, on aamiainen auennut. Menen silmät punaisena ja turvoksissa syömään erikoisaamiaisen. Kuohuviini närästää siitä huolimatta, että olen ottanut pohjalle erittäin raskaan refluksilääkityksen. En pysty tyhjentämään koko lasillista. Vedän ison lautasellisen munakasta ja kaikkia mahdollisia rehuja, mitä vain lautaselleni löydän. Sen jälkeen tyhjennän jälkiruokapöydän. Kermakakku on taivaallista. Ihanaa saada jotain tällaista aamupalaksi.
Aamiaisen jälkeen palaan hyttiini nukkumaan vain huomatakseni, että olen unohtanut unilääkkeet kotiin. Tietenkin! Löydän käsilaukustani rauhoittavia. Ehkä saan niiden kanssa nukuttua edes vähän. Ja niin saankin. Muutaman hassun tunnin yöunet eivät varsinaisesti virkistä, mutta tiedän jotain, mikä virkistää. Sauna ja uinti! Mieheni jää vielä nukkumaan, mutta minä pakkaan bikinit laukkuuni ja lähden saunaosastolle.
Altaalla on kirkuvia kakaroita. Se siitä virkistävästä uinnista. Istun saunassa pitkään, ja kun menen takaisin altaalle, siellä on yksi kirkuva kakara vähemmän. Huh! Vesi tuntuu ihanalta. Uin pari kierrosta ja palaan takaisin saunaan. Sen jälkeen taas vähäksi aikaa altaalle ja sitten taas saunaan. Tunnen itseni oikeasti vähän virkeämmäksi. Kello alkaa olla sen verran paljon, että buffet-lounas alkaa, joten menen suihkuun ja pukeudun. Pakko mennä vielä hytin kautta ja viedä märät bikinit kuivumaan.
Buffetin edessä on nälkäinen oravalauma, joka haluaa ruokaa. Ja me ADHD-aikuisethan olemme tunnetusti kärsivällisiä odottajia! Porukka alkaa ajankulukseen laulaa “Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Muut ihmiset tuijottavat meitä kuin olisimme karanneet lähimmästä mielisairaalasta. Nentit. Tylsiä ja huumorintajuttomia ihmisiä. Eivät ymmärrä mitään hauskan päälle.
Ahmin kaksi täyttä lautasellista rehuja buffetista. Olen aivan ähky. Jälkkäriä on kuitenkin pakko saada. Viiniäkin olisi niin paljon kuin sitä jaksaa juoda, mutta en pysty. Eilen illalla meni sen verran monta lasillista alkoholipitoista juomaa alas, etten pysty enää yhteenkään lasilliseen. Minusta on tullut vanha.
Buffetissa tulee valomerkki. Meillä on tunti ja vartti aikaa ennen satamaan menoa. Olen aivan täynnä. Ja väsynyt. Tarjolla olisi bingoa, shoppailua, trubaduuria ja vaikka mitä, mutta minä, vanha mummo, tarvitsen nyt pienet kauneusunet. Ihan kuin ne kauneusunet tähän naamaan mitään vaikuttaisivat. Menemme mieheni kanssa hetkeksi lepäämään, ja sen jälkeen saammekin alkaa pakata matkalaukkua. Turun sataman valot näkyvät jo. Enää ei ole pitkää aikaa siihen, kun tämä reissu päättyy ja arki kotona alkaa.
Taksilla kotiin. Kotona odottaa innokas koira häntä heiluen. Kaunolla on ollut ikävä. Meilläkin on ollut ikävä rakasta Kaunoa. Kauno saa tuliaisiksi fasaanin. Itsellemme emme ostaneetkaan sitten mitään! Tuli halpa reissu.
Kaunokainen on ollut mummin luona täysihoidossa. Hetken leikin jälkeen Kauno väsähtää. Minäkin olen väsynyt. Väsynyt, mutta harvinaisen onnellinen. Näiden ihmisten kanssa on aina hauskaa. Näiden ihmisten seuraan ei väsy ikinä, ja tulen ikävöimään tätä suurta perhettäni näiden kuukausien aikana, mitä emme näe toisiamme. Mutta ensi vuonna taas! Ja ehkä jopa hieman aikaisemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti