Elämä alkaa voittaa. Tauti ei ole vielä jäänyt taakse, mutta hyvä merkki on se, että pääsen itse jo käymään vessassa, ilman saattajaa ja pyyhkijää. Ehkä kykenen tänään muuhunkin jännittävään, kuten pesemään hampaat. Sitä en tiedä, uskallanko niin hurjaksi heittäytyä, että lähtisin viemään koiraa ulos. Ehkä jätän sen huomiselle, ja tänään delegoin tämän suuren vastuutehtävän jollekin muulle.
Kalenteri muistuttaa ensi viikolla olevasta voimauttavan valokuvan lähipäivästä. Sinne pitää tuoda mukana valmis tunneperhe-projekti. Tarkoitus ei ole ottaa projektiin mukaan pelkkiä verisukulaisia, vaan niitä ihmisiä, joihin on vahva tunneside, ja jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä.
Mietin toteutusta, ja tulen siihen lopputulokseen, että teen edes jotain paperille printattuna. Kaikki tähänastiset projektini ovat olleet tietokoneella esitettäviä töitä. Mukava mennä lähipäivään ilman, että tarvitsee olla konetta mukana.
Avaan Publisherin ja teen kansilehden. “Satun tunneperhe”. Onpa typerän yksinkertainen otsikko. En nyt keksi parempaakaan. Laitan kansilehdelle kolme valokuvaa tiedostoistani.
Seuraavaksi alkaa vaikein osuus. Ketkä kaikki haluan mukaan tähän työhön? Ketkä ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun tunneperheeseeni?
Ihmiset? Sanoinko ihmiset? Sanoin. Eräs tunneperheeni tärkeä jäsen ei ole ihminen, vaan koira. Karvatassu, jota rakastan yli kaiken. Haluan hänet mukaan. Mietin, mahtaako Kauno tietää, miten paljon hän merkitsee meille. Kyllä hän sen varmaan tietää. Ainakin pyrimme osoittamaan sen joka päivä, ihan pienilläkin teoilla.
Minulla on Kaunosta varmaan puoli miljoonaa kuvaa. Kaunista koiraa on mukava kuvata. Päätän, että minulla on kaksi aukeamaa per tunneperheen jäsen. Laitan aina kolme valokuvaa yhdelle sivulle. Paitsi viimeiselle. Siihen tulee yhden valokuvan sijasta runo. Kirjoitan Kaunolleni näin:
“Pieni vinkaisu,
Anova katse.
Annan sinulle palan juustoleivästäni
Sinä annat minulle paljon enemmän.”
Kaunon osuus on valmis. Mitäs seuraavaksi? No, lapset yleensä kuuluvat tunneperheeseen. Laitan kahdelle seuraavalla aukeamalle kuvia tyttärestäni. Kaivan erilaisia kuvia hänen eri vaiheistaan. Jätän kaikkein varhaisimmat vauvakuvat pois, sillä keskolamuistot eivät ole mitenkään voimauttavia. Enkä halua ajatella sitä tyttäreni syntymän jälkeistä kesää muutenkaan. Se oli kamala kesä, kun elimme koko ajan kuolemanpelossa.
Hänelle pitää kirjoittaa myöskin runo. Tämä on hankalampi kuin runo Kaunolle. Pitkän pohdinnan jälkeen saan rustattua tällaisen:
“‘Juokse’, huusi lapsi.
Ja äiti juoksi.
Heidän jälkeensä jäivät vain
Voikukkien pöllyävät siemenet.”
En edes tiedä, mistä minulle tällainen tuli mieleen. Varmaankin kuvastaa sitä, mitä meidän elämämme on ollut: Pelkkää juoksemista, aamusta iltaan, paikasta toiseen. Kiitos ADHD, kun olet pitänyt meidät kummatkin juoksemassa! Eipähän ole ollut hidasta eikä tylsää elämää.
Se osuus oli siinä. Kukas seuraavaksi? Ai niin, onhan minulla tuo mieskin! Melkein jo meinasi unohtua, kun siitä tahdon-sanastakin on kulunut melkein viikko. Tätä se pitkäaikaisessa parisuhteessa eläminen teettää.
Ja jos nyt jollakulla ei ole tarpeeksi huumorintajua, niin sanottakoon näin heti kättelyssä, että tuo äskeinen oli puhdas vitsi!
Minulla on yllättävän vähän sellaisia kuvia miehestäni, missä hän olisi täysin yksin. Kaikissa kuvissa hän on joko koiramme kanssa, tai sitten kuva on “melfie” meistä kahdesta. En löydä kuin kaksi sellaista kuvaa, missä hän yksin. No, näillä mennään. En mene häiritsemään suihkussa olevaa miestäni kameran kanssa ja pyydä häntä poseeraamaan. Voisi tulla sellaisia kuvia, mitä opiskelukaverini eivät välttämättä halua nähdä.
Vielä se runo. Suonistani irtoaa tällä kertaa tällainen värssy:
“Makaamme öisellä niityllä.
Sinä yrität laskea tähdet.
Katson sinuun.
Sinä olet minun tähteni.”
Limaista, romanttista ja perusällöä rakkauskökköä. Saa luvan kelvata. Minulla alkaa särkeä pää ja olo huonontua, joten runosuoni sylkee ulos tavaraa, mikä ei ole millään muotoa omalaatuista. Tämä on kuitenkin voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus, eikä voimauttavan ällökökkö-runouden menetelmäkurssi, joten ei sillä ole väliä, millaista tekstiä suollan.
Vielä olisi kansiossa tilaa. Ja minulla on vasta kolme sielua tallennettuna tähän projektiin. Kenet haluan tallentaa seuraavaksi?
Ajattelen ystävääni, joka on auttanut minua monissa pahoissa tilanteissa. Auttoi minua hääpäivänänikin. Kirjoitan seuraavaksi hänen nimensä.
Sama juttu kuin mieheni kanssa. Löydän vain kaksi sellaista valokuvaa, missä hän on yksin. Loput kuvista ovat biletyskuvia, missä olemme kaksin tai isommassa porukassa. Eipä se haittaa. Kuvat kertovat paljon meidän yhteisestä matkastamme. Ehkä se on tässä se tarkoituskin.
Kirjoitan viimeisen runon:
“Hiljaisen Aurajoen rannalla
Katselen uinuvaa veden pintaa.
Kuvasi heijastuu kuvani viereen.
Kun katsoo, kun me nauramme.”
Vasta runon kirjoittamisen jälkeen huomaan, että runossa on sama teema kuin miehelleni kirjoittamassa runossa: Yö. En koe yötä pelottavana ja synkkänä asiana, vaan yö on minulle kaunis asia. Viihdyn yössä ja pimeässä. Minusta on ihana kävellä pimeydessä, pitkin tyhjiä katuja. Yössä on tietynlaista romantiikkaa ja sähköä. Sellaista, mitä päivänvalossa ja auringossa ei ole. Siksi minulla on runoissani hyvin usein yö.
Laitan printterin laulamaan. Olen lopputulokseeni suhteellisen tyytyväinen. Nyt olen koonnut minun tunneperheeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti