Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...

Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.

Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!

Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!

Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!

Hyvä olla ja helppo hengittää - Baltic Orava

“VIRTANEN!”

“LAINE!”

“Onko Laine? Ei ole vielä.”

“MÄKINEN!”

“Missä on Mäkinen? Ai niin perhana, mä oon itse Mäkinen… Hupsista saatana.”

Olen Tallink Siljan Turun terminaalin toisessa kerroksessa. Kädessäni on kuutisenkymmentä hyttikorttia. Olen järjestänyt tätä risteilyä jo kesäkuusta asti, kuten olen tehnyt joka vuosi viimeiset neljä vuotta. Neljän vuoden ajan ADHD-aikuiset ympäri Suomenniemen ovat kokoontuneet Baltic Princessille tapaamaan vertaisia ja pitämään hauskaa.

Nämä oravien pikkujouluristeilyt ovat vuoden kohokohta monessakin mielessä. Saa tavata tuttuja, joita ei pitkän välimatkan vuoksi pääse tapaamaan kovinkaan usein. Ja mikä parasta, saa olla täysin oma itsensä. Ei tarvitse esittää mitään sellaista, mitä ei ole. Kukaan ei pidä sinua outona eikä kukaan arvostele. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla ja hengittää. Vuosien myötä meistä on tullut perhe.

Käymme heittämässä mieheni kanssa tavarat nopeasti hyttiin ja painumme etsimään ravintolaa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa syödä, sillä meillä alkaa yhteinen kokoontuminen. Koska ravintolat menevät aika pian kokoontumisen jälkeen kiinni, ja meillä on illalliskupongit, niin ne on käytettävä nyt. Huomenna niitä ei saa enää käytettyä, eikä siinä olisi edes järkeä, sillä hyttimme hintaan kuuluu erikoisaamiainen ja meillä on myös oravaporukan kanssa yhteinen buffet-lounas. Syömme pastaravintolassa pikaiset hummeripastat, ja sen jälkeen juoksemme Klubille, mikä on varattu meidän yksityiskäyttöömme.

Klubi kuhisee oravia. Pidän pienen tervetuliaispuheen, ja sen jälkeen kiertelen pöydissä juttelemassa sekä vanhojen että uusien tuttujen kanssa. Porukkaa on sen verran paljon, ettei minulle jää aikaa jutella jokaisen kanssa niin kauan kuin haluaisin. Yhteisen tilaisuuden päätyttyä osa siirtyy Ellinooran keikalle Starlight Palaceen. Minua ei kiinnosta, ja jäämme pienellä porukalla Klubille juttelemaan. Facebook-tapahtumaamme ja Whatsapp-ryhmään alkaa tulvia kuvia ja vinkkejä eri hyttibileistä. Meitä on sen verran paljon, että hyttibileitä on monessa eri paikassa. Kuusikymmentä oravaa ei mitenkään mahdu yhteen pieneen hyttikopperoon.

Ilta jatkuu ja humalatila nousee. Yhä useampi löytää tiensä takaisin Klubille. Tanssilattialla on täyttä ja keskustelut ovat syvällisiä. Välillä puhutaan aroistakin asioista. Minä jopa “erehdyn” humalapäissäni suunnittelemaan erään toisen yhdistysaktiivin kanssa yhdistystoimintaa! Tämän on tarkoitus olla rentouttava ja voimaannuttava risteily, mutta mihinkäs sitä orava hännästään pääsee. Sitä paitsi, pienessä sievässä tulee parempia ideoita! Vai miten se nyt meni…

Baari menee kiinni, mutta bileet senkun jatkuvat. Ollaan aamun pikkutunneilla. Sanon miehelleni, että haluan hyttiin. Tarkoituksemme oli ehkä tehdä hytissä jotain avioelämän suomia asioita, mutta jostain kumman syystä saan jonkun ihmeellisen kohtauksen. 25 vuotta sitten tapahtunut todella traumaattinen asia, mitä en ole koskaan käsitellyt mielessäni, nousee pintaan ja alan itkeä ihan hysteerisesti. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi se tuli pintaan juuri nyt, tänään. Ilta on ollut ihana, ihmiset ovat olleet ihania, eikä kukaan näistä kanssaoravista ole ikinä tehnyt minulle tasan mitään pahaa. Minulle pahaa tehnyt henkilö ei ole edes paikalla! Hän on kaukana täältä.

Kun olen rauhoittunut, on aamiainen auennut. Menen silmät punaisena ja turvoksissa syömään erikoisaamiaisen. Kuohuviini närästää siitä huolimatta, että olen ottanut pohjalle erittäin raskaan refluksilääkityksen. En pysty tyhjentämään koko lasillista. Vedän ison lautasellisen munakasta ja kaikkia mahdollisia rehuja, mitä vain lautaselleni löydän. Sen jälkeen tyhjennän jälkiruokapöydän. Kermakakku on taivaallista. Ihanaa saada jotain tällaista aamupalaksi.

Aamiaisen jälkeen palaan hyttiini nukkumaan vain huomatakseni, että olen unohtanut unilääkkeet kotiin. Tietenkin! Löydän käsilaukustani rauhoittavia. Ehkä saan niiden kanssa nukuttua edes vähän. Ja niin saankin. Muutaman hassun tunnin yöunet eivät varsinaisesti virkistä, mutta tiedän jotain, mikä virkistää. Sauna ja uinti! Mieheni jää vielä nukkumaan, mutta minä pakkaan bikinit laukkuuni ja lähden saunaosastolle.

Altaalla on kirkuvia kakaroita. Se siitä virkistävästä uinnista. Istun saunassa pitkään, ja kun menen takaisin altaalle, siellä on yksi kirkuva kakara vähemmän. Huh! Vesi tuntuu ihanalta. Uin pari kierrosta ja palaan takaisin saunaan. Sen jälkeen taas vähäksi aikaa altaalle ja sitten taas saunaan. Tunnen itseni oikeasti vähän virkeämmäksi. Kello alkaa olla sen verran paljon, että buffet-lounas alkaa, joten menen suihkuun ja pukeudun. Pakko mennä vielä hytin kautta ja viedä märät bikinit kuivumaan.

Buffetin edessä on nälkäinen oravalauma, joka haluaa ruokaa. Ja me ADHD-aikuisethan olemme tunnetusti kärsivällisiä odottajia! Porukka alkaa ajankulukseen laulaa “Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Muut ihmiset tuijottavat meitä kuin olisimme karanneet lähimmästä mielisairaalasta. Nentit. Tylsiä ja huumorintajuttomia ihmisiä. Eivät ymmärrä mitään hauskan päälle.

Ahmin kaksi täyttä lautasellista rehuja buffetista. Olen aivan ähky. Jälkkäriä on kuitenkin pakko saada. Viiniäkin olisi niin paljon kuin sitä jaksaa juoda, mutta en pysty. Eilen illalla meni sen verran monta lasillista alkoholipitoista juomaa alas, etten pysty enää yhteenkään lasilliseen. Minusta on tullut vanha.

Buffetissa tulee valomerkki. Meillä on tunti ja vartti aikaa ennen satamaan menoa. Olen aivan täynnä. Ja väsynyt. Tarjolla olisi bingoa, shoppailua, trubaduuria ja vaikka mitä, mutta minä, vanha mummo, tarvitsen nyt pienet kauneusunet. Ihan kuin ne kauneusunet tähän naamaan mitään vaikuttaisivat. Menemme mieheni kanssa hetkeksi lepäämään, ja sen jälkeen saammekin alkaa pakata matkalaukkua. Turun sataman valot näkyvät jo. Enää ei ole pitkää aikaa siihen, kun tämä reissu päättyy ja arki kotona alkaa.

Taksilla kotiin. Kotona odottaa innokas koira häntä heiluen. Kaunolla on ollut ikävä. Meilläkin on ollut ikävä rakasta Kaunoa. Kauno saa tuliaisiksi fasaanin. Itsellemme emme ostaneetkaan sitten mitään! Tuli halpa reissu.

Kaunokainen on ollut mummin luona täysihoidossa. Hetken leikin jälkeen Kauno väsähtää. Minäkin olen väsynyt. Väsynyt, mutta harvinaisen onnellinen. Näiden ihmisten kanssa on aina hauskaa. Näiden ihmisten seuraan ei väsy ikinä, ja tulen ikävöimään tätä suurta perhettäni näiden kuukausien aikana, mitä emme näe toisiamme. Mutta ensi vuonna taas! Ja ehkä jopa hieman aikaisemminkin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 62

Olin käymässä erään ystäväni luona Dubaissa. Ystäväni oli muuttanut sinne 10 vuotta sitten hyvän sihteerin työn perässä (todellisessa elämässä hän on ammatiltaan sairaanhoitaja) ja jättänyt lapset ja miehen Suomeen. Hänellä oli hieno asunto Dubain kalleimmalla alueella, ja minä olin hänen luonaan yötä.

Ystäväni varoitteli minua koko ajan. Dubai on vaarallinen paikka, ja kuka tahansa saattaa ampua sinut milloin tahansa! Dubaissa oli myös sääntöjä: Turisteilla oli tietynlaisia oikeuksia, mitä paikallisilla ei ollut. Jokainen joutui kantamaan rinnuksillaan lappua, mihin oli merkitty, onko tämä henkilö turisti, paikallinen vai Dubaissa työskentelevä ulkomaalainen.

Kävelimme laput rinnuksilla suureen ostoskeskukseen. Siellä näytti olevan bileet länsimaiseen tapaan, ja ihmiset tanssivat innoissaan. Yhtäkkiä joku tuli riehumaan paikalle aseen kanssa. Ystäväni ei ollut millänsäkään, ja totesi, että tervetuloa Dubaihin. Tällaista täällä sitten on ihan jatkuvasti, ja kaikkeen saa varautua.

Kysyin, onko hänellä koskaan ikävä Suomeen. On kuulemma. Jatkuvasti. Lapsia erityisesti. Mutta hänen työnsä täällä on niin hyvä, ettei hän voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä.

Kun me sanoimme toisillemme “Tahdon”

Toisille Halloween tarkoittaa karkkia ja keppostelua. Toisille pyhäinpäivä on kynttilöiden viemistä edesmenneiden rakkaidensa haudalle. Meille tämä vuoden Halloweenin juhlinta tarkoitti sitä, että sanoimme toisillemme “Tahdon”. Lauantaina 4.11.2017 minusta tuli rouva Mäkinen.

Minulta meinasi monesti usko ja toivo loppua. Rakkaus ei loppunut, vaikka usko ja toivo olivatkin välillä kovalla koetuksella. Kaikkein pahin takapakki tuli, kun paria päivää ennen häitä molemmat, sekä kaaso että morsiusneito, sairastuivat kummatkin niin pahasti, etteivät pystyneet tulemaan pitkän matkan takaa laisinkaan Turkuun. Kaasolla oli meidän häidemme ohjelmalehtiset, mutta asia saatiin onnistuneesti ratkaistua sähköpostin välityksellä, ja painatimme ohjelmat täällä Turussa uudestaan. Näppärä morsiusneitoni oli omakätisesti valmistanut mieheni pukuun somisteita. Ne nyt sitten jäivät käyttämättä, sillä hän ei voinut 39 asteen kuumeessa tehdä muuta kuin maata sohvalla viltin alla ja yrittää parhaansa mukaan parantua. Mutta ohjelmia ja somisteita suurempi asia, heidän poissaolonsa, harmitti kaikkein eniten. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joiden olisin halunnut olevan läsnä tärkeänä päivänä.

Perjantaina, suuren päivän aattona, häärimme ja hyörimme koristelemassa hääpaikkaa pienen, mutta tehokkaan tiimin kanssa. Laitoimme seinille hämähäkinseittejä, pöydille pääkalloja ja minikurpitsoja, eteiseen loimme hautausmaa-asetelman ja seinää koristi valtavan kokoinen luurankohääpari. Pöydillä oli lasimaljoissa oksia, vettä ja kelluvia kynttilöitä. Ripottelimme myös mustia ruusunlehtiä koristamaan pöytiä ja luomaan tunnelmaa. Servetin pidikkeeksi laitoimme vampyyrin hampaat, mitkä toimivat myös vieraslahjoina. Somistus oli kaunis ja yksinkertainen, mutta loi hääpaikallemme mukavan Halloween-tunnelman.

Ylensin erään hyvän ystäväni kaasoksi, sillä tarvitsin apua korsettini kanssa, ja tarvitsin apua paljon muussakin hääpäivänäni. Saimme sovittua todella monimutkaisen kuljetuspalapelin, mikä kuitenkin toimi hyvin, ja hääpäivän kuljetukset toimivat, huolimatta siitä, että se tarkoitti monen ihmisen menemistä, tulemista, kävelemistä ja ties mitä.

Meillä oli selvästi ollut mieheni kanssa perjantaina kommunikaatiokatkos, sillä luulin mieheni laittaneen herätyksen klo 8.30. Heräsin kuitenkin siihen, kun kampaaja rimputti ovikelloa klo 9.00. Eipä se juurikaan haitannut, vaikka hiukseni olivat pystyssä kuin vuorenpeikolla, koska oven takana oli todellakin se KAMPAAJA, joka työkseen kaunistaa ihmisten hiuksia. Hän teki minulle goottityylisen nutturan kera korpin sulkien. Miehelleni hän laittoi letin sekä hän laittoi myös parran. Seuraavaksi saapui meikkaaja. Tässä vaiheessa kaikki sujui vielä toistaiseksi hyvin, ja olimme täysin aikataulussa!

Olimme varanneet morsiussviitin Park Hotellista. Ihana ja tunnelmallinen hotelli Turun keskustassa, Puolalanpuiston vieressä. Saavuimme sinne suunnitelman mukaisesti. Morsiussviitti oli aivan upea, ja rakastuin upeaan näkymään, ihaniin sydämen muotoisiin ikkunoihin ja romanttiseen sisustukseen ensinäkemältä. Kaasoni saapui, ja auttoi minut valtavaan hääpukuuni. Valokuvaajakin saapui ajallaan. Otimme ensimmäiset valokuvat kauniissa sviitissämme, minkä jälkeen kuulin ulkona koiran haukkumista. Kauno oli saapunut! Halusin välttämättä kuviin myös rakkaan Kaunokaisemme.

Siirryimme ulos ottamaan lisää kuvia. Park Hotellin piha on valtavan kaunis, joten siinä on hyvä ottaa potrettikuvia. Kauno innostui kukkakimpustani, ja hetken päästä puolet kimpusta oli Kaunon suussa. Myös pari tyllinpalasta hameeni helmasta päätyi parempiin suihin.

Valokuvien jälkeen menimme hakemaan sviitistä tavaroitamme. Kello oli jo paljon, ja meidän piti päästä hääpaikalle. Yhtäkkiä mieheni kysyy, missä hänen sormuksensa on. Hän oli hukannut sen. Etsimme jokainen pyllyt pystyssä mieheni sormusta. Tutkimme sohvanalusen, kaikki nurkat, nojatuolien alta, patjojen alta… Emme löytäneet sitä mistään! Kaasoni soitti epätoivoisen puhelun kaverilleen, joka on korusuunnittelija, ja joka sattumoisin asuu matkan varrella. Hänellä ei ollut oikean kokoista sormusta kokoelmissaan, mutta yksi sormus talosta löytyi: Hänen oman aviomiehensä sormus! Hän lainasi meille sitä. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun haimme itselleni täysin vieraan miehen kädestä sormuksen lainaksi häitämme varten.

Juhlapaikalla DJ oli jo saanut oman pakettinsa kasaan. Henkilökunta oli pukeutunut teeman mukaisesti ja suunnitellut päivän teemaan sopivan Halloween-drinkin nimeltään Sadun suudelma. Meinasin pissiä housuuni, kun kuulin tämän drinkin nimen.

Vieraat saapuivat, ja minusta oli todella ilahduttavaa huomata, että kaikki olivat ottaneet häidemme teeman tosissaan. Vieraat olivat myös pukeutuneet naamiaisasuihin, ja jotkut olivat todellakin nähneet vaivaa oman asusteensa ja meikkinsä kanssa. Se lämmitti sydäntä.

Kun vihkiminen alkoi, saattoi koiramme Kauno minut alttarille. Jokainen morsian tarvitsee miespuolisen saattajan! Vihkijä piti meille aivan mahtavan puheen. Hän on tuttavani monen vuoden takaa, kekseliäs ja sanavalmis nainen, joten hän onnistui puheessaan osumaan juuri niihin kohtiin, mitkä saivat sekä itseni, mieheni että yleisön räjähtämään naurusta. Sanoimme tahdon, suutelimme, ja sen jälkeen olimme herra ja rouva Mäkinen. Elämäni Pikkaraisena oli jäänyt taakse.

Alkumaljat, pöytiin tarjoiltu kurpitsakeitto sekä keiton jälkeinen buffet tekivät kauppansa. Ruoka oli todella maittavaa, ja vieraat mättivät lautaset täyteen. Se on buffetin tarkoituskin! Emme halunneet, että kenellekään jää häissämme nälkä. Sulatellessamme ruokaa saimme kokea upean tanssiesityksen. Sen jälkeen tarjoiltiin hääkakku, mikä oli koristeltu Halloween-teemalla myöskin. Sovimme mieheni kanssa, ettemme polkaise kumpikaan leikatessamme kakkua. Jalkani olivat siinä vaiheessa iltaa jo niin väsyneet ja turvonneet kengissä, mitä en ollut ehtinyt vielä käyttää tarpeeksi, joten en olisi pystynyt edes polkaisemaan. Heitinkin kengät pöydän alle, enkä enää yhdessä vaiheessa iltaa vaivautunut laittamaan niitä jalkaani edes mennessäni ulos tupakalle. Jalkoihini sattui niin älyttömän paljon!

Vaikka ihmiset olivat vielä ruuasta vatsat pinkeinä, kakku teki kauppansa. Sitä ei jäänyt yhtään! Kaikki meni. Hyvä, että kelpasi!

Kakun jälkeen saimme komediashow’n ja improteatteria. Nauroimme täpötäydet vatsat piukassa ja kyyneleet silmissä.

Hää”valssina” meillä oli Dead By Aprilin “Replace you”. En suostunut laittamaan tanssin ajaksi kenkiä enää jalkaani, joten tanssin paljain jaloin. Ja meidän hää”valssimme” jälkeen alkoivat sitten BILEET! Osa tanssi, osa meni baaritiskille, mutta pääasia oli se, että kaikilla oli hauskaa ja ihmiset viihtyivät. Saimme kuulla moneen otteeseen, että häät olivat parhaat ikinä, koska olivat niin erilaiset ja perinteistä poikkeavat.

Illemmalla tarjoiltiin yöruoka. Vaikka keitto, buffet-ruoka ja kakku vielä painoivat vatsalaukuissa, hotdogit tekivät nekin kauppansa. Mieheni söi niitä kolme, itse söin “vain” kaksi.

Kun ihmiset alkoivat poistua, totesin itsekin, että ehkä on aika lähteä. Pakkasin kortit ja lahjat mukaani, tungin väkisin kengät jalkaani ja kiitin henkilökuntaa. Saimme mukaamme vielä iltapalaa: Buffetista ylijäänyttä salaattia ja täytettyjä munia.

Päästyämme takaisin hotellille selkäni ja jalkani huusivat hoosiannaa. Hääyö ei myöskään mennyt ihan niin kuin olin mielessäni ajatellut, sillä jäätävä selkäkipuni vaikutti asentoihin ja kestoon. Päätelkää ihan itse loput. Olin kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen upeaan päiväämme. Ja siihen, että sain nukahtaa aviomieheni viereen.

Juhlamme eivät olisi onnistuneet ilman suurta joukkoa ihmisiä, joita haluan kiittää kera ilmaisen mainostuksen. Minun upean kampaukseni suunnitteli ja toteutti hiusalan vahva ammattilainen, Maryanne Lavastre, jonka tuoliin pääsee istumaan Turun keskustassa kampaamo Butikissa. Minun kasvoni sai hohtamaan ihana ja energinen ihonhoitokonsultti Hellu Isomäki, joka suunnitteli ja toteutti meikin. Ja koska joku unohti kaiken kiireen keskellä kimpun, kukkakauppa Pasadena pystyi lyhyemmälläkin varoitusajalla loihtimaan minulle aivan ihanan, pukuuni täydellisesti sopivan kimpun. Meidän aivan uskomattoman ihanan ja taivaallisen hääkakun teki Kakkumaa Viva la Caken Piia. Upean pukuni suunnitteli ja valmisti Butik Lilianin Riikka Mellin. Mieheni puvustuksessa auttoi Lainahöyhenet ja kekseliäs pukusuunnittelija Anna Helena Hannikainen. Hääpaikkanamme toimi Turun Upseerikerho, joka tarjoili meille aivan mahtavan ruuan ja oli Halloween-hengessä mukana.

Päivämme ikuisti pirteä, iloinen ja uskomattoman nopeilla reflekseillä varustettu valokuvaaja Lisa McWhirter. Hän sai napattua juuri oikeanlaiset kuvat juuri oikeina hetkinä. Emme voisi olla tyytyväisempiä! Iltamme kruunasi DJ Suzu soittamalla meille juuri sitä musiikkia, mitä halusimme kuulla. Meitä kävivät viihdyttämässä Tanssiryhmä Nefer upealla burleskiesityksellä, sekä komediaryhmä Hansa Lovers, joka sai meidät nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi. Todella valtavan iso kiitos myös Heidi Viljaselle ja HeVi Propsille, jolta saimme vuokrattua somisteita ostamisen sijaan. Säästämme valtavasti aikaa, kun meidän ei tarvitse myydä 20 kpl lasimaljakoita tai valtavaa luurankopariskuntaa eteenpäin!

Mutta kaikista suurin kiitos kuuluu meidän mahtavalle hääsuunnittelijallemme Jenni Petäjoelle Juhlan lumosta. Jenni oli alkumetreiltä asti suunnittelemassa ja toteuttamassa kanssamme tätä meidän suurta päiväämme. Hän teki väsymättä töitä tehdäkseen päivästä juuri meidän näköisen, ja otti asiakseen sen, että kaikki on juuri precis eikä vain melkein. Kun tuli takapakkeja, hän tuli meidän pelastavaksi enkeliksemme keksimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ilman Jenniä meillä ei olisi ollut näin upeita juhlia!

Enkä voisi tietenkään unohtaa kaikkia niitä ystäviämme, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa tätä päiväämme. Suuri kiitos kaikille avusta!

Ja kiitos myös vieraille osallistumisesta. Te teitte meidän juhlistamme JUHLAN.

Unien ihmeellinen maailma, osa 18

Olin istumassa eräissä, muka-bileissä, kahden hyvän ystäväni kanssa. Juttelimme niitä näitä ja valittelimme, kun elämä on välillä niin paskaa. Mietin, miten voisin piristää omaa elämääni, ja näitä pirun tylsiä bileitä, ja päätin, että haluan lähteä opiskelemaan harpunsoittoa.

Seuraavaksi olinkin jo harpputunnilla, ja yritin soittaa harpun kanssa Imperial Marchia. Sanoin, että haluan soittaa harppua omissa häissäni, ja ystäväni, joiden kanssa olin taas niissä samoissa bileissä, naureskelivat, että häissä Imperial March harpulla soitettuna. Joopa joo.

Heräsin, olin vähän aikaa hereillä, kunnes nukahdin uudestaan. Sama uni jatkui! Hieman erilaisena, tosin.

Olin edelleenkin ystävieni kanssa niissä kuivissa bileissä, mutta tällä kertaa aloin saada flashbackeja. Aivan kuin olisin unohtanut jotain. Muistin harpputunnit ja sain flashbackeja siitä, miten olin sopinut suorittavani musiikin teoriat hieman eri tavalla. Yhtäkkiä tajusin, että olin unohtanut koko musiikin teorian koko syksyn ajaksi, enkä ollut käynyt tunneilla, vaikka olin sopinut erityisjärjestelyistä. En ollut merkinnyt mitään kalenteriini. Aloin kiroilla omaa hataraa päätäni ja panikoiduinkin hieman, että mitäs tässä nyt sitten tehdään.

Sen jälkeen heräsin siihen, kun koira alkoi nuolla jalkapohjaani ja pyysi ulos.

Unien ihmeellinen maailma, osa 14

Hyörin ja pyörin taas koko yön tällä paskalla hotellihetekalla (on se kumma, ettei tänne saada kunnollisia sänkyjä). Yön ensimmäisessä unessa suunnittelin, “ylläri-pylläri”, tulevia häitäni! Kas kummaa, miten häiden suunnittelu tuleekin kihlajaisyönä heti uniin.

Toisessa unessa olin muuttanut, jostain kumman syystä, takaisin opiskelukaupunkiini Jyväskylään. Minulla oli vielä olemassa Turun kämppä, ihan vain varmuuden vuoksi. Unessa tapasin sen meidän opiskeluaikaisen kaveriporukan, jonka kanssa pyörin. En ole nähnyt heistä ketään yli kymmeneen vuoteen.

Kaikki muut porukasta asuivat Jyväskylässä, paitsi minä. Puhuimme hyvistä bileistä, mitä olisi tulossa, ja tajusin siinä keskustelun lomassa, ettei meillä ole enää mitään yhteistä, eikä Jyväskylällä ole tarjota minulle mitään. Minulle iski aivan järjetön kaipuu takaisin Turkuun. Sanoin, etten haluakaan jäädä tänne, ihan sama, onko Turussa töitä vai ei. Haluan sinne takaisin, en halua Jyväskylään enää. Sanoin myös, että onneksi minulla on se vanha asuntoni vielä olemassa, enkä antanut sitä pois, joten voin muuttaa sinne takaisin.

Unessa vilahti myös Alice Cooper jossain omituisessa roolissa, mutten muista enää tarkkaan, millaisessa. Taisimme olla bilettämässä jossain hänen kanssaan.

Alice Cooper Tuskassa kesällä 2015. Oli sen kesän ehdottomasti paras keikka, millä olin mukana.

Unien ihmeellinen maailma, osa 9

Ensimmäisessä unessa oli minä ja kaksi tuttavaani. Meillä oli kaikilla koiria, ja toinen tuttavistani oli lopettamassa omaansa syystä, että koira oli erittäin vanha ja myöskin sairas.

Tosielämässä kummallakaan tuttavistani ei ole koiraa. Unessa minulla oli kyllä Kauno, mutta rotu ei ollut sama kuin mitä Kauno oikeasti on. Väri oli kyllä sama, mutta unessa Kauno oli lyhytkarvainen ja luppakorvainen.

Ihmettelin tuttavani välinpitämätöntä suhtautumista koiransa lopettamiseen. Hän ei mielestäni surrut tarpeeksi. Toki koira oli vanha ja sairas, ja lopettamispäätös oli tullut koiran omaa parasta ajatellen, eikä sitä oltu tehty hätiköidysti. Tuttavani tunteeton asenne vain kummastutti.

Samalla olin itse aivan paniikissa, sillä eläinlääkäri sanoi minulle, että Kauno pitää lopettaa. Kaunolla oli kasvaimia, mm. Kasvoista roikkui ylimääräinen käsi. Käsi oli ihmisen käsi, vaikka se oli yltä päältä Kaunon karvan peitossa. Huusin, että pakkohan tuo käsi on tuosta pois saada, eikä mun rakasta koiraani nukuteta. Pakko tällaiseen tilanteeseen on joku keino keksiä, että koira saadaan terveeksi.

Tuttavani oli välinpitämätön myös minun paniikilleni ja tuskahuudoilleni, kun yritin selittää, etten halua Kaunoa nukutettavan.

Heräsin kauheaan vessahätään. Kävin vessassa, menin takaisin sänkyyn ja jatkoin nukkumista.

Sen jälkeen hyppäsin toiseen ympäristöön. Olin bileissä, missä tuttavaperheen mies yritti iskeä minua kaikin tavoin. Olin erittäin vaivautunut tilanteesta. Bileet olivat naamiaiset ja näin paljon tuttuja menneisyydestä ja nykyisyydestä. Erään vanhan tutun kanssa lähden jatkoille, mutta koska jatkopaikassa ei ollut naamiaisia ja ihmiset olivat pukeutuneet täysin tavallisesti, meitä katsottiin pitkään erikoisten asusteidemme vuoksi ja tuijotus häiritsi meitä. Päätimme vaihtaa takaisin bileisiin.

Tuttavamies tuli taas hönkimään niskaani ja ahdistuneisuus jatkui. Join drinkkejä minkä ehdin. Joka paikassa oli värikkäitä silkkihuiveja sekä koristeena että ihmisten asusteina.

Jotain unessa vielä tapahtui, mutten muista enää tarkalleen, mitä. Herätyskello herätti.

Kauno on pitkäkarvainen ja toinen korva on jo noussut pystyyn. Unen koira ei ollut suomenlapinkoira.

Unien ihmeellinen maailma, osa 2

Yritän saada viime yön sekavan univyyhdin edes jotenkin ymmärrettävään muotoon.

Olin kävelemässä kadulla ystävättäreni kanssa, kun törmäsimme kuvausporukkaan, joka oli kuvaamassa elokuvaa. Yritimme väistellä äänimiehiä, kuvaajia kameroineen ja näyttelijöitä. Vastaan tuli pieni kahvila, ja päätimme poiketa sinne hetkeksi, jos vaikka tulisi rauhallisempi hetki ja pääsisimme elokuvaporukan ohitse.

Kahvilassa oli eräs kovaäänisesti puhuva mies. Hän selkeästi halusi itselleen huomiota. Haluamattamme jouduimme tämän kovaäänisen miehen ja hänen seurassaan olleen toisen miehen seuraan. Selvisi, että elokuva, mitä kuvattiin parhaillaan, perusti erääseen Marja Björkin kirjaan, ja tämä kovaääninen mies oli eräs kirjan hahmoista. Kirja perustui tositarinaan, ja mies oli osana tätä tarinaa. Keskustelun jälkeen mies kutsui meidät illalla pidettäviin bileisiin, mihin pääsi vain kutsusta. Päätimme mennä, kun kerran nyt olimme sen kutsunkin saaneet.

Bileissä oli paljon tuttuja kasvoja. Myös poikaystäväni oli siellä, jopa poikaystävänäni, muttemme kuitenkaan olleet samassa seurassa. Eräässä pöydässä näin vanhan opiskeluaikaisen kaverini, kenen kanssa en ole ollut yhteydessä vuosikausiin. Olen tainnut viimeksi nähdä hänet tai olla hänen kanssa puhelimitse yhteydessä 10 vuotta sitten. Aloimme jutella, ja kysyin häneltä, onko hän vielä “sen naisen” kanssa (tässä vaiheessa on hyvä mainita, että tämä opiskeluaikainen ystäväni on myös nainen, ja vielä hetero). Ystäväni käski minun puhua hiljempaa ja osoitti viereiseen pöytään, missä “se nainen” nauroi iloisesti jonkun toisen naisen kanssa. Kun käännyin takaisin, ystäväni oli noussut pöydästä ja lähti kävelemään jonnekin avainnippuni kanssa. Huusin hänelle, että mitä hittoa, mihin hän muka tarvitsee avaimiani.

Sitten herätyskello herätti.