“Hei, Satu! Löysin teille aivan upean tilan Turun keskustasta. Paikka olisi täydellinen juuri teidän häitänne varten. Nähdäänkö ensi viikolla, niin esittelen teille paikan?”
Sähköposti hääsuunnittelijalta.
Voi helvetti! Onko tämä nyt ihan oikeasti totta? Pelottaa ja joudun väkisin pinnistämään pakaralihaksiani, ettei pelkokakka tulisi housuihin. Minusta, neiti-valan vannoneesta ikisinkusta, on todellakin tulossa rouva.
Ai hemmetti, miten tuo sana saa hammaskiilteeni vihlomaan! Rouva. Sus siunakkoon! Täytyykö minun oikeasti alkaa käyttää tuota titteliä? Kamalaa. Suorastaan järkyttävää. Pitäisikö sittenkin vain perua koko homma? Alkaa tulla öklö olo, kun jännitys nousee sellaisiin sfääreihin, että alkaa tuntua siltä kuin suolistossa luikertelisi mustekala.
Sulhaseni on kotipaikkakunnallaan tekemässä muuttoa, ja joudun angstaamaan yksinäni sohvalla. Tilanne suorastaan huutaa suklaata, mitä ei ole. Ja kaapit huutavat tyhjyyttään, koska eräs tuleva rouva Vetelysperse ei ole saanut hilattua hanuriaan kauppaan. Pitäisikö ottaa koirankeksi? Niitä löytyisi. Jospa sellaisen pureskelu auttaisi hillitsemään tätä öklöoloa. Ja se saattaisi jopa auttaa pitämään turkin… Ei kun hiukset kiiltävinä!
Katson meistä jouluna otettua yhteiskuvaa. Meidän parisuhdejoulukalenterin selfie. Molemmat juuri saunasta tulleita, väsyneitä, mutta onnellinen hymy naamallaan. Väsynyt hymy, mutta aito. Ei väkinäinen. En hymyilisi tuolla tavalla, jos en tarkoittaisi sitä hymyä. Olen kuvassa aidosti ja oikeasti onnellinen. Olen onnellinen juuri tuon miehen vieressä. Haluanko ketään muuta viereeni? En. En kaipaa ketään muuta, enkä kaipaa mitään lisää. Olen tyytyväinen näin.
Mikä sitten mättää? Miksi mustekala alkaa luikerrella suolistossani heti, kun ajattelenkin tulevaa “rouvuuttani”?
Mietin entisiä kumppaneitani. Jotkut hyvinkin lyhytaikaisia sellaisia. Jokaisessa oli jokin perustavanlaatuinen vika, miksi heidän kanssaan ei voinut edes ajatella yhteistä tulevaisuutta pidemmän päälle. Yksi oli oppikirjatapaus epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä, ja hän sai jopa minut sairastumaan omaan negatiivisuuteensa. Toinen oli tyhmä kuin saapas. Kolmas oli väkivaltainen narkomaani. Neljäs teki huonoja valintoja toisensa jälkeen, ja vaikutti myös minun elämääni huonoilla valinnoillaan. Negatiivisesti, tietenkin. Enempää en jaksa edes muistella. Alkavat jo nämäkin tapaukset vituttaa.
Nykyinen kumppanini ei ole täydellinen. Kyllä hänessäkin vikoja on! Mutta ne hänen vikansa ovat hyvin vähäisiä ja olen oppinut elämään niiden kanssa. Jotain hienosäätöä vielä vaaditaan, että pystyisin ymmärtämään kaikki hänen aivoituksensa, mutta plussan puolella ollaan joka tapauksessa. Ja mielestäni se, että ajattelen itseni olevan huomattavasti häntä viallisempi ihminen monessakin mielessä, on jo iso asia! Monesti mietin, miten hän kestää minua, sillä minä osaan olla halutessani aika helvetin pirullinen akan-perkele. Sulhaselleni, toisaalta, en ole vielä edes näyttänyt kaikkein pahinta puoltani, sillä minun ei ole tarvinnut. Enkä ehkä haluakaan pelottaa häntä pois.
Ja ellen halua pelottaa häntä pois, vaan haluan hänen pysyvän vierelläni, miksi helvetissä sitten panikoin paskat housussa häitä? Mikä on ongelma? Totuushan on se, että ongelmaa ei ole! Minä vain luon sen ongelman omassa pääkopassani. Miksi luon itselleni ongelmia? Se onkin aika perhanan monen pisteen kysymys! Sille, joka osaa vastata tähän kysymykseen, tarjoan kaljat.
Tarvitsen ehkä ratkaisukeskeistä naimisiinmenoterapiaa tässä hääpäivää odotellessa. Tai sitten vain tarvitsen sitä hemmetin suklaata! Ja niitä koirankeksejä, niin on hääpäivänä sitten paksu ja kiiltävä turkki. Ei, kun HIUKSET!
 |
| Iltakaakao asiaankuuluvasti Valivali-kupista, sekä muutama koiran namipala. Voitte uskoa, miten vaikea kuvaushetki oli, kun toisella kädellä pitelin kameraa ja toisella koiraa, ettei se olisi syönyt kaikea kuvausmateriaalia yhdellä haukkaisulla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti