Kuppi kuumaa kenialaista teetä. Tuoksukynttilä palaa mustassa noitapadassa, ja luo aavemaista tunnelmaa olohuoneeseen. Pitkällä lenkillä väsytetty koira kuorsaa maaten selällään. Poikaystävä istuu ikionnellisena sohvalla, eikä kuule eikä näe mitään: Hän on hyperfokusoitunut uusimpaan leluunsa, pelikonsoliin vuodelta aasinkakka ennen papusotaa. Kävimme loppumattomalta tuntuvan keskustelun siitä, kannattaako tuollaista neanderthalien suunnittelemaa pelikonsolia edes hankkia, mutta poikaystäväni koiranpentumainen katse sai minut myöntymään. Ja nyt hän leijuu onnen seitsemännessä taivaassa, vaaleanpunaisen pilvenhattaran päällä, pelaten jotain huipputyperää South Park-peliä. Niin, MINUN mielestäni peli on typerä ja koko pelikonsoli on typerä. Poikaystäväni ei tiedä mitään parempaa.
Olen itsekin onnellinen. En kylläkään siksi, että talossani on typerä pelikonsoli, mitä aikuinen mies hakkaa viisivuotiaan pikkupojan lailla, silmät onnesta kiiluen. Olen onnellinen siksi, että minulla on kuuma kupillinen uutta herkullista teetä kera herkullisen, paikalliselta tuottajalta ostetun hunajan sekä vino pino uusia kirjoja (miten “yllättävää”, minulla on uusia kirjoja). Takana on kulttuurintäyteinen päivä Turun kirjamessuilla.
Kirjamessut, sekä myöskin Turun ruokamessut, ovat jokavuotinen tapahtuma, mitä vain ei voi jättää välistä. Vaikka tili olisi miinuksella, pää kainalossa, synnytys käynnissä tai tiedossa turistimatka Marsiin, kirjamessuille on silti päästävä. Eivätkä messut pettäneet tänäkään vuonna: Kannoin messuhallien läpi selkä vääränä, tuskahiki otsassa, kassikaupalla tavaraa, ollen tyytyväinen jokaiseen ostokseeni. Ostamisesta voi siis tulla hyvä mieli, etenkin ruokamessujen puolella, kun tiskin takana seisoo itse tuottaja myymässä itse valmistamaansa tuotetta, ja tiedät, että Visan vinkuessa tuotto menee juuri tämän, samalla paikkakunnalla asuvan ihmisen sähkölaskun maksamiseen. Tai vaihtoehtoisesti lasten harrastusmaksujen maksamiseen. Rahasumman, minkä maksan, saa juuri tuo tiskin takana seisova ihminen, eikä mikään kasvoton ylikansallinen firma, minkä johtaja ostaa autotalliinsa kolmannen Ferrarinsa.
Vaikka kirjamessuilta lähti mukaan monta mielenkiintoista romaania, en voinut unohtaa opintojani kierrellessäni kirjapinojen keskellä. Silmät osuivat väkisinkin erityisesti eläimistä kertoviin teoksiin. Kirjoja oli niin paljon, etten yksinkertaisesti pystynyt hankkimaan niitä kaikkia, mutta kaikkein kiinnostavimmat oli aivan pakko ostaa. En tiedä, paljonko niiden lukeminen tukee tulevaa työtäni eläinavusteisena valmentajana, sillä kirjat eivät kerro valmennuksesta eivätkä terapiatyöstä tasan mitään, mutta ehkä ne avaavat silmiäni eläinten maailmalle paremmin. Ja uudet näkökulmat sekä yleistietous ovat aina tervetullutta tavaraa! Niistä en kieltäydy ikinä.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran myyntipöydältä löytyi kaksi mielenkiintoista teosta: Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria sekä Koirien Suomi. Molemmat teokset kertovat siitä, miten koiriin on suhtauduttu historian aikana, miten eri tavoin koiraa ollaan käytetty ihmisen apuna, ja lisäksi Koirien Suomi esittelee kuusi suomalaista koirarotua sekä koirien nimipäiväkalenterin. Oma koirani, Kauno, löytyy kyllä suomalaisesta rotuesittelystä, sillä Kauno on suomenlapinkoira. Kaunon nimeä ei kuitenkaan löydy koirien nimipäiväkalenterista. Täytyy siis juhlia Kaunoa ihmisnimipäiväkalenterin mukaan, jos Kauno nyt mitään mistään nimipäivistä edes jaksaa välittää. Lahjoista tämä meidän pieni karvapallero tuntuu kyllä välittävän sitäkin enemmän.
Rosebudin myyntipöytien keskeltä löytyy kerrassaan mielenkiintoinen opus: Plutarkhoksen Eläinten älykkyydestä. Antiikin ajan kreikkalaisen filosofin mietteitä siitä, ovatko eläimet älykkäitä olentoja. En todellakaan malta odottaa, että saan avata tuon kirjan ja perehtyä Plutarkhoksen ajatuksiin aiheesta! Näen jo mielessäni sen, miten alan ajatuksissani väitellä tämän antiikin suuren filosofian opettajan kanssa, ja olen hänen kanssaan eri mieltä. Toisaalta, teos voi myös yllättää! Odotan suurella jännityksellä sitä, mitä kaikkea nuo mielenkiintoiset kannet kätkevät sisälleen.
Messujen parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti Danten Jumalainen näytelmä vuodelta 1924. Olen tästä kirjasta aivan uskomattoman onnellinen! Minulla on kyseinen teos jonain kämäisenä halpisversiona, mutta tämä vanha kirja, mikä tuoksuu ja tuntuu historialliselta, on jotain huomattavan paljon parempaa. Rakastan vanhoja kirjoja, niiden tuoksua, vanhan paperin tuntua sormissa, sivujen omalaatuista rapinaa… Mikään e-kirja ei korvaa aitoa, paperista kirjaa, mitä voit pitää käsissäsi, minkä voit tuntea käsissäsi, haistaa ja minkä voit kuulla. Kirja, aito paperinen sellainen, hellii kaikkia aisteja. Siksi en tule ikinä vaihtamaan kirjastoani e-kirjastoksi tietokoneella. En tiedä mitään tylsempää!
Poikaystäväni on lakannut pelaamasta, ja kysyy, haluanko poppareita. Tietenkin haluan! Laitan kirjat hyllyyn odottamaan avaamista. Joskus parasta kulttuuria on se, että saa istua oman kullan kainalossa, tuijottaa palavaa kynttilää noitapadassa ja syödä poppareita samasta kulhosta. Nämä ovat niitä pieniä arjen onnenhetkiä: Oma kulta, kirjamessut, uudet kirjat, uusi purkki herkullista hunajaa sekä yhteinen halihetki sohvalla, ihan kahdestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti