Unien ihmeellinen maailma, osa 57

Tämänkertainen uniretki vei minut luksusristeilylle Titanicille. Unessa oli monta erilaista tarinaa, mutta kaikki kertoivat tavalla tai toisella Titanicista.

Yhdessä tarinassa olin selviytyjä, joka istui pelastusveneessä katsomassa laivan uppoamista. Tunsin kylmän ilman ihollani ja kuulin kuolevien ihmisten huudot jäisessä meressä. Minua pelotti.

Toisessa tarinassa leijuin hylyn yllä ja tutkiskelin hylkyä. Joka paikassa oli ruumiita, jotka olivat kietoutuneet laivan köysiin. Ruumiit eivät olleet lahonneet, vaan ne olivat “tuoreita”. Juuri kuolleita ihmisiä vaatteet päällä.

Kolmannessa tarinassa olin selviytyjä. Olin keski-ikäinen nainen, joka kertoi omaa selviytymistarinaansa. Olin pienenä lapsena ollut mukana tällä traagisella risteilyllä ja jäänyt henkiin.

On ehkä pakko katsoa Titanic...

Hirrrrrrmuisen iso ikävä

Haahuilen pitkin kämppää. Käyn jääkaapilla, hörppään cokispullosta ja jatkan sen jälkeen päämäärätöntä haahuilua. Tehtävää olisi vaikka miten! Pitäisi pakata tulevaa Flame Jazz-risteilyä varten, ehkä syödäkin jotain, ja koska nyt on hiljaista ja rauhallista, voisin ehkä aloittaa neuropsykologian kurssia. En kuitenkaan saa otetta mistään. En yhdestäkään ajatuksesta. En pysty tarttumaan mihinkään. En yhteenkään puuhaan. Jotain puuttuu. Jokin on poissa. Siksi en saa otetta. Ja se jokin on Kaunokaiseni.

Asia ei ole niin dramaattinen kuin ehkä luulisi. Kauno vain lähti mummille täysihoitoon siksi ajaksi, kun muu perhe on risteilemässä. Samalla, kun me saamme nauttia jazz-musiikista Viking Gracella, saa Kauno nauttia mummin jakamattomasta huomiosta ja isosta kasasta herkkuja. Mummi osaa kyllä hoitaa hyvin, enkä minä Kaunoa antaisikaan kenellekään sellaiselle henkilölle hoitoon, joka ei osaisi hoitaa, tai kenen hoitotaitoja epäilisin noin muuten. Tiedän Kaunon olevan hyvissä käsissä, erinomaisessa hoidossa ja täydellisessä hemmottelussa seuraavan kahden vuorokauden ajan. Silti minulla on aivan järjetön ikävä omaa hauvaani!

En pysty aloittamaan opiskelua, koska kukaan ei tule tunkemaan kuonoaan syliini silloin, kun minulla on samanaikaisesti läppäri sylissä. Tuntuu oudolta ottaa kirjat esiin ilman, ettei kukaan hyppää sohvalle, kirjojen päälle, ja vaadi rapsutusta. En pysty keskittymään, koska kukaan ei tule vaatimaan, että heittäisin palloa samalla, kun kirjoitan esseetä.

En pääse kahteen vuorokauteen halaamaan rakasta koiraani ja silittämään hänen pehmeää turkkiaan. En pääse leikkimään, en heittelemään palloja enkä vetämään köyttä.

Toisaalta, eipä kukaan minua estä, jos haluan alkaa palloja heitellä. Sen kun alan viskoa niitä pitkin kämppää! Mutta ei ole ketään, joka sen pallon hakisi. Yksinään on tylsä viskoa palloa.

Haluan nauttia tulevasta risteilystä ja ottaa kaiken ilon irti. Haluan vapaa-aikaa raskaasta arjesta ja myös opinnoista. Ja aionkin nauttia laivalla! Nauttisin vain huomattavasti enemmän, jos rakas Kaunokaiseni olisi päässyt mukaamme risteilylle. Laivayhtiön linjaus on kuitenkin se, että eläimen saa ottaa mukaan laivalle ainoastaan, jos tekee reittimatkan; risteilylle eläimiä ei saa ottaa mukaan ollenkaan. Enkä voi lakata elämästä elämääni vain siksi, että minulla on nyt koira.

Minun pitää vain oppia siihen, etten voi ottaa koiraa joka paikkaan mukaan. Pitää opetella nauttimaan elämästä myös tilanteissa, milloin koira ei voi olla mukana. Ja opeteltava käsittelemään tätä ikävää. Ikävä saa tulla, se on inhimmillinen tunne, mutta se ei saisi lamaannuttaa ihan kokonaan, mitä se nyt tekee minulle.

Minulla on, näyttävästi, vielä paljon opittavaa!

Oravilla kävyt jäässä - Eläimellinen viikonloppu

Erittäin vauhdikas viikonloppu. Istun sohvalla puolikuolleena. Silmät pysyvät hädin tuskin auki, mutta vielä pitää tehdä jotain, eli valmistella huomiset tunnit. En pääse nukkumaan sitä ennen, vaikka olisinkin aivan valmis menemään unten maille. Olen viime yönä nukkunut sen kaksi tuntia, jos sitäkään.

Koira-avusteinen koulutuspäivä

Lauantai alkoi eläinavusteisella koulutuspäivällä. Meillä oli varsinaisen luennoitsijan lisäksi apuopettajana suloinen ja valloittava berninpaimenkoira Bosse. Päivän aiheena olivat koira-avusteinen tunnekasvatus ja koulukoirat. Itselleni erittäin tärkeä aihe, koska olen erityisopettaja, ja tämä on juuri omaa tämänhetkistä työtäni koskevaa asiaa.

Aloitimme hakemalla tunnekortin, mikä kuvaa tällä hetkellä olotilaamme. Valitsin heti kortin, missä luki erilainen. Koen olevani erilainen, mutta koen sen kaikilla mahdollisilla tavoilla positiivisessa mielessä. Juuri tällä viikolla eräs opiskelijoistani pohti ääneen, miten minä olen ainoa opettaja, kenellä ei ikinä mene hermo tämän kyseisen opiskelijaryhmän kanssa, mihin hänkin kuuluu: “Se varmaan johtuu siitä, kun sullakin on ADHD, ja sä ymmärrät meitä ihan eri tavalla kuin muut opet”. Tämä lause lämmitti sydäntäni. Samalla, kun ADHD tekee minusta asteen verran erilaisen opettajan, se antaa myös perspektiiviä ymmärtää opiskelijoita ja heidän ajattelutapaansa. Se, mikä on minun erityispiirteeni, on myös minun suuri vahvuuteni.

Teoriaosuus oli informatiivinen ja todella mielenkiintoinen. Kävimme läpi käytännön asioita, mitä pitää ottaa huomioon, kun opettaja työskentelee koulussa koiran kanssa, sekä puhuimme paljon koulukoirien hyödystä nimenomaan tunnekasvatuksessa. Koirilla on uskomaton vaikutus ihmisiin, ja jopa sellaisiin lapsiin, joihin on täysin mahdotonta saada kontaktia, voidaan saada kontakti koiran avulla. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiseen kouluun pitäisi saada koulukoira.

En ehtinyt, suureksi harmikseni, jäädä koko päiväksi. Ehdin kyllä kuunnella teoriaosuuden loppuun, mutta käytännön koira-avusteiset harjoitukset jäivät minulta väliin. Olen jo kesäkuussa lähtenyt järjestämään ADHD-aikuisten vertaistukiristeilyä, mikä sattui, tietenkin, samalle päivälle. Ei voi mitään!

Oravat laineilla

Koirista siirryttiin sujuvasti oraviin, ja risteilyyn. Olin, onneksi, pakannut perjantaina jo laukkuni valmiiksi, joten lauantaina ei tarvinnut tehdä muuta kuin meikata, vaihtaa vaatteet, juoda viiniä ja siirtyä satamaan. Jaoin reilut 100 hyttikorttia vertaisilleni, minkä jälkeen hilasin oman hanurini laivaan.

Tässä vaiheessa mainittakoon, jos joku ihmettelee tätä orava-termiä, niin se on lempinimi ADHD-oireisille henkilöille. Me addit käytämme tätä termiä hyvinkin laajasti.

Meillä oli kokoontumistila, mistä aloitimme risteilymme. Reilun sadan henkilön joukossa oli paljon ennestään tuntemattomia ihmisiä, joten oli hyvä kokoontua edes hetkeksi yhteen paikkaan katsomaan, ketä on mukana risteilyllä. Koska meitä oli niin järkyttävä määrä, emme todellakaan mahtuneet yhteen pöytään istumaan, vaan osa porukasta lähti yökerhoon, toiset pubiin, jotkut Happoradion keikalle. Kukin teki, mitä halusi. Pääasia oli kuitenkin se, että kaikilla oli hauskaa, pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin ja sai olla vertaisten seurassa oma itsensä. Ei tarvinnut selittää käytöstään kenellekään, ei tarvinnut teeskennellä: Sai olla aito, oma itsensä.

Itse löysin itseni laivan yökerhon edessä olevalta kansitasanteelta tanssimasta pakkasessa ja kylmässä viimassa. Tanssilattialla olisi toki ollut tilaa, mutta miksi ihmeessä mennä sinne, kun kerran voi tanssia ulkona, marraskuun hyytävän merituulen hyväillessä ihoa. Sitä paitsi, ulkona oli kivempaa!

Pääsin myös maistamaan elämäni ensimmäisen kerran ostereita. Ei ollut mitenkään erityinen makuelämys, jos rehellinen olen, mutta tulipahan maistettua. Nyt olen tätäkin kokemusta rikkaampi!

Äyriäisvati. Erilainen makuelämys.

Sunnuntaina menin nukkumaan pariksi tunniksi nautittuani ensin erikoisaamiaisen ja tapeltuani ympärikännissä olevan sulhaseni kanssa. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun minulla tuli kunnolla sanomista. Eikä varmasti ole viimeinen. Mutta yllättävän vähän olemme tapelleet, vaikka addeja olemmekin! En saanut nukuttua laivan huonossa sängyssä. Sulhaseni kuorsasi krapulaansa pois, ja minä päätin viihdyttää itseäni tekemällä ostoksia, syömällä sitruuna-marenkipiirasta ja juttelemalla vertaisten kanssa. Koska meitä oli todellakin se yli sata oravaa lainehilla, joka nurkan takana oli joku tuttu, kenen kanssa jutella. Ei tullut tylsää hetkeä.

Muistin myös lupauksen, minkä annoin itselleni: Aion pitää itsestäni parempaa huolta. Päätin aloittaa siitä, että ostin jalkojenhoitosetin. Jalkakylpysuolaa, jalkavoidetta ja hiomakivi kovettumia varten. Pieni asia, mutta ehkä se voisi auttaa ylläpitämään hyvänolontunnetta, kun jalat voivat paremmin. Niin moni asia lähtee kuitenkin juuri niistä jaloista, enkä siltikään muista pitää niistä hyvää huolta.

Olin varannut meille yhteisen lounaan buffetissa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kaiken lisäksi tarjolla oli käpykakkua, mikä huvitti meitä suuresti. Pääsimme, jälleen kerran, tapaamaan koko porukan kesken, vaihtamaan ajatuksia ja nauttimaan toistemme seurasta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Kaikki hauska loppuu aikanaan, myös tämä eläimellinen viikonloppu. Ehkä ihan hyvä, että se loppui, koska olen umpiväsynyt. Samalla olen onnellinen siitä, että minulla on oma oravaperhe, vaikka pääsemmekin kokoontumaan vain kerran vuodessa.

Jospa lopettaisin iltani siihen, että laskisin kuumaa vettä jalkakylpylaitteeseen, lisäisin siihen kylpysuolaa ja antaisin väsyneiden jalkojeni lillua siellä hetken aikaa. Sen jälkeen voisin mennä levollisin mielin nukkumaan. Mutta nyt ne huomiset tunnit!

Karhunpoika sairastaa - Ja sata muuta iltasadun aihetta

Tämä viikko on ollut yksi elämäni vilkkaimmista. Eikä se ole vielä edes ohitse! Ohjelmaa on riittänyt, ja tulee riittämäänkin viikon loppuun asti. Eikä ensi viikko tule olemaan yhtään sen helpompi, sillä joka ilta on jotain menoa. Alkaa tuntua sekä mielessä että ruumiissa.

Maanantai alkoi rakkaan Kauno-poikamme jalkaleikkauksella. Leikkaus onnistui hyvin, Kauno voi erittäin hyvin, ja vaikka leikkaus huolestutti kovasti, olen positiivisin mielin: Uskon, että rakas koiramme paranee ja tulee täysin toimintakuntoon! Toipumisaika on pitkä, mutta pidämme huolen siitä, että Kauno saa toipua rauhassa. Kauno, tosin, on asiasta eri mieltä, ja kovasti hän olisi riehumassa ja tekemässä kaikkea. Tyypillistä koiranpentumeininkiä.

Tiistain pitkästä koulupäivästä jo kirjoitinkin. Päivä antoi paljon ammatillisessa mielessä, ja olen päivään erittäin tyytyväinen kaikin puolin. Toki se oli väsyttävää istua kirjaimellisesti koko päivä, mutta sain paljon hyödyllistä tietoa, eikä istuminen harmita minua pätkääkään.

Keskiviikkona meillä oli sulhaseni kanssa tärkeä tapaaminen, nimittäin tapasimme hääsuunnittelijan! Olemme nyt ihan oikeasti järjestämässä häitä. Samalla sekä pelottaa, jännittää, että on onnellinen. Jännittävää, miten erilaisia tuntemuksia sitä voikaan tuntea samalla kertaa yhtä ja samaa asiaa kohtaan.

Saman päivän iltana Kaunon kasvatti-isä tuli käymään meillä. Tuntui todella hyvältä kuulla, miten hän on tyytyväinen siihen, että Kauno tuli meille. Mietin useasti, olenko Kaunolle tarpeeksi hyvä äiti ja hoidanko koiraani tarpeeksi hyvin. Kasvatti-isän lause: “Kauno tuli kyllä ihan oikeaan perheeseen”, toi minulle hyvänolontunteen lisäksi onnistumisen tunteen. Olen sittenkin onnistunut kasvattamaan koirani hyvin ja hoitamaan häntä hyvin!

Taskunoppa. Kuva: Voimatassu.

Tänään meillä oli töissä kaksoistyöpäivä: Normaalin päivälukujärjestyksen lisäksi meillä oli vielä illalla ohjelmaa. Myös vanhemmat oli kutsuttu paikalle. Päivällä oli välissä parisen tuntia vapaata aikaa, ja täytin senkin ohjelmalla. Kävin hoitamassa asioita, kuskasin lasta ja tapasin erittäin tärkeän henkilön, nimittäin Eläinavusteinen interventio-kirjan kirjoittajan, Eeva Kahilaniemen. Hänellä oli minulle jotakin.

Eeva on kehittänyt erilaisia välineitä koira-avusteista terapiaa varten, ja ostin häneltä sekä toimintamaton, TunneTassu-kortit että taskunopan. Rakas Kaunoni on toki sairauslomalla, enkä pääse tekemään mitään eläinavusteisia juttuja hänen kanssaan pitkään aikaan, mutta ovatpahan välineet valmiina! Ehdin myös kehitellä omia ideoitani siihen, miten hyödynnän näitä erinomaisia välineitä valmennustyössä, sekä ehdin myös opettaa Kaunoa liikuttamaan noppaa kuonollaan.

Huomenna minulla on “vapaapäivä”: Kuskaan lastani paikasta A paikkaan B monta kertaa, pakkaan, valmistelen, soitan puheluita, teen laskelmia ja yritän muistaa kaiken. Todennäköisesti unohdan ainakin puolet niistä asioista, mitä minun piti tehdä.

Lauantaina menen ensin päiväksi opiskelemaan eläinavusteista valmennusta. Meillä on tiedossa

Toimintamatto. Kuva: Voimatassu.

koira-avusteisen valmennuksen päivä, ja odotan sitä suurella innolla! Koulutuspäivästä lähdenkin suoraan laivaan, ja vuosittaiseen Oravat laineilla-tapahtumaan. Kyseessä on ADHD-aikuisten pikkujoulu- ja vertaistukiristeily. Olen ollut “risteilyvastaava” alusta asti, ja joka vuosi meillä on ollut aivan mahtava meno! Tänä vuonna risteily on aiheuttanut minulle enemmän harmaita hiuksia kuin koskaan. Meitä oli lähdössä 120 ADHD-aikuista, ettekä voi uskoa, minkä määrän stressiä tämän risteilyn organisoiminen on aiheuttanut! Voin rehellisesti sanoa, etten ole varmasti ikinä järjestänyt mitään, mikä vaatisi yhtä paljon säätämistä. En ole aivan varma, haluanko ensi vuonna edes tehdä tätä, jos tästä tulee samanlainen show. Toisaalta, ellen MINÄ järjestä, ei sitä tee kukaan muukaan, ja Oravat laineilla-perinne kuolee siihen paikkaan.

TunneTassu-kortit. Kuva: Voimatassu.

Tämänpäiväinen Facebook-päivitykseni varmasti kertoo tiiviissä muodossa kaiken tästä viikosta: “Mä en voi sanoin kuvailla sitä säätämisen määrää, mitä mä olen joutunut tällä viikolla tekemään. Jos haluatte saada pilkahduksen siitä, niin suosittelen seuraavaa: Hanki erittäin vilkas ja harvahampainen erityislapsi, hanki koira, lähde opiskelemaan kolmea asiaa yhtäaikaa kokopäivätyön lisäksi, ala järjestämään tapahtumaa 120 ADHD-aikuiselle, hanki sata hoidettavaa pikkuasiaa, päätä mennä naimisiin ja muista, ettet vain missään nimessä delegoi mitään kenellekään. Tee tämä, kirjoita mulle 2-sivuinen raportti siitä, miten onnistuit ja miltä nyt tuntuu. Palautan sen raportin punakynällä korjattuna kahden viikon sisään. Ja tarjoan sen jälkeen sekä terapiaa että kaljan.”

Ja nyt jatkan italialaisen kuohuviinin juomista, ja rauhoitun.

Unien ihmeellinen maailma, osa 5

Yritän saada hirveän monisyisen, hyppelevän ja sekavan unen edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Olin erittäin kuuluisa näyttelijä. Ja suosittu sellainen! Häpesin kuitenkin itseäni. Kun kävelin kadulla, yritin aina peittää kasvoni, ettei kukaan tunnistaisi minua, ja kävelin ”anteeksi, että olen olemassa”-asennossa. Suosiollani ei ollut minulle merkitystä, vaan häpesin. Erona nykyiseen ulkoiseen olemukseeni, minulla oli unessa se ”vanha”, todella pitkä tukka, minkä leikkautin pois 17-vuotiaana.

Jossain vaiheessa unta löysin itseni jenkkifutiksen isosta pelistä. Sain paljon vislauksia perääni, mutta käänsin katseeni pois, en sanonut mitään, ja kävelin mukamas huomaamattomasti. Jenkkifutisturnaus pidettiin isolla ruohokentällä, missä myös katsojat istuivat nurmikolla, vilteillä, eväät mukanaan, aivan kuin jossain Pori Jazzeilla.

Hetken kuluttua olinkin hypännyt jenkkifutismatsista risteilylaivaan, missä olin alastoman Sharon Stonen kanssa. Sanoin hänelle, ettei hänen alastomuutensa haittaa, koska kaikki ovat kuitenkin nähneet hänet Basic Instinctissä. Laivalla oli valtavat bileet, ja jostain syystä en siellä enää ollut häpeävänä seinäkukkasena, vaan osallistuin ohjelmaan siinä, missä muutkin.

Uni oli valtavan sekava, hyppi paikasta ja tapahtumasta toiseen. Ihmiset vaihtuivat koko ajan, tunnelmat vaihtuivat. Jos joku haluaa yrittää tulkata, niin olkaa hyvät. Itse en edes yritä!