lauantai 21. tammikuuta 2017

Hirrrrrrmuisen iso ikävä

Haahuilen pitkin kämppää. Käyn jääkaapilla, hörppään cokispullosta ja jatkan sen jälkeen päämäärätöntä haahuilua. Tehtävää olisi vaikka miten! Pitäisi pakata tulevaa Flame Jazz-risteilyä varten, ehkä syödäkin jotain, ja koska nyt on hiljaista ja rauhallista, voisin ehkä aloittaa neuropsykologian kurssia. En kuitenkaan saa otetta mistään. En yhdestäkään ajatuksesta. En pysty tarttumaan mihinkään. En yhteenkään puuhaan. Jotain puuttuu. Jokin on poissa. Siksi en saa otetta. Ja se jokin on Kaunokaiseni.

Asia ei ole niin dramaattinen kuin ehkä luulisi. Kauno vain lähti mummille täysihoitoon siksi ajaksi, kun muu perhe on risteilemässä. Samalla, kun me saamme nauttia jazz-musiikista Viking Gracella, saa Kauno nauttia mummin jakamattomasta huomiosta ja isosta kasasta herkkuja. Mummi osaa kyllä hoitaa hyvin, enkä minä Kaunoa antaisikaan kenellekään sellaiselle henkilölle hoitoon, joka ei osaisi hoitaa, tai kenen hoitotaitoja epäilisin noin muuten. Tiedän Kaunon olevan hyvissä käsissä, erinomaisessa hoidossa ja täydellisessä hemmottelussa seuraavan kahden vuorokauden ajan. Silti minulla on aivan järjetön ikävä omaa hauvaani!

En pysty aloittamaan opiskelua, koska kukaan ei tule tunkemaan kuonoaan syliini silloin, kun minulla on samanaikaisesti läppäri sylissä. Tuntuu oudolta ottaa kirjat esiin ilman, ettei kukaan hyppää sohvalle, kirjojen päälle, ja vaadi rapsutusta. En pysty keskittymään, koska kukaan ei tule vaatimaan, että heittäisin palloa samalla, kun kirjoitan esseetä.

En pääse kahteen vuorokauteen halaamaan rakasta koiraani ja silittämään hänen pehmeää turkkiaan. En pääse leikkimään, en heittelemään palloja enkä vetämään köyttä.

Toisaalta, eipä kukaan minua estä, jos haluan alkaa palloja heitellä. Sen kun alan viskoa niitä pitkin kämppää! Mutta ei ole ketään, joka sen pallon hakisi. Yksinään on tylsä viskoa palloa.

Haluan nauttia tulevasta risteilystä ja ottaa kaiken ilon irti. Haluan vapaa-aikaa raskaasta arjesta ja myös opinnoista. Ja aionkin nauttia laivalla! Nauttisin vain huomattavasti enemmän, jos rakas Kaunokaiseni olisi päässyt mukaamme risteilylle. Laivayhtiön linjaus on kuitenkin se, että eläimen saa ottaa mukaan laivalle ainoastaan, jos tekee reittimatkan; risteilylle eläimiä ei saa ottaa mukaan ollenkaan. Enkä voi lakata elämästä elämääni vain siksi, että minulla on nyt koira.

Minun pitää vain oppia siihen, etten voi ottaa koiraa joka paikkaan mukaan. Pitää opetella nauttimaan elämästä myös tilanteissa, milloin koira ei voi olla mukana. Ja opeteltava käsittelemään tätä ikävää. Ikävä saa tulla, se on inhimmillinen tunne, mutta se ei saisi lamaannuttaa ihan kokonaan, mitä se nyt tekee minulle.

Minulla on, näyttävästi, vielä paljon opittavaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti