Erittäin vauhdikas viikonloppu. Istun sohvalla puolikuolleena. Silmät pysyvät hädin tuskin auki, mutta vielä pitää tehdä jotain, eli valmistella huomiset tunnit. En pääse nukkumaan sitä ennen, vaikka olisinkin aivan valmis menemään unten maille. Olen viime yönä nukkunut sen kaksi tuntia, jos sitäkään.
Koira-avusteinen koulutuspäivä
Lauantai alkoi eläinavusteisella koulutuspäivällä. Meillä oli varsinaisen luennoitsijan lisäksi apuopettajana suloinen ja valloittava berninpaimenkoira Bosse. Päivän aiheena olivat koira-avusteinen tunnekasvatus ja koulukoirat. Itselleni erittäin tärkeä aihe, koska olen erityisopettaja, ja tämä on juuri omaa tämänhetkistä työtäni koskevaa asiaa.
Aloitimme hakemalla tunnekortin, mikä kuvaa tällä hetkellä olotilaamme. Valitsin heti kortin, missä luki erilainen. Koen olevani erilainen, mutta koen sen kaikilla mahdollisilla tavoilla positiivisessa mielessä. Juuri tällä viikolla eräs opiskelijoistani pohti ääneen, miten minä olen ainoa opettaja, kenellä ei ikinä mene hermo tämän kyseisen opiskelijaryhmän kanssa, mihin hänkin kuuluu: “Se varmaan johtuu siitä, kun sullakin on ADHD, ja sä ymmärrät meitä ihan eri tavalla kuin muut opet”. Tämä lause lämmitti sydäntäni. Samalla, kun ADHD tekee minusta asteen verran erilaisen opettajan, se antaa myös perspektiiviä ymmärtää opiskelijoita ja heidän ajattelutapaansa. Se, mikä on minun erityispiirteeni, on myös minun suuri vahvuuteni.
Teoriaosuus oli informatiivinen ja todella mielenkiintoinen. Kävimme läpi käytännön asioita, mitä pitää ottaa huomioon, kun opettaja työskentelee koulussa koiran kanssa, sekä puhuimme paljon koulukoirien hyödystä nimenomaan tunnekasvatuksessa. Koirilla on uskomaton vaikutus ihmisiin, ja jopa sellaisiin lapsiin, joihin on täysin mahdotonta saada kontaktia, voidaan saada kontakti koiran avulla. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiseen kouluun pitäisi saada koulukoira.
En ehtinyt, suureksi harmikseni, jäädä koko päiväksi. Ehdin kyllä kuunnella teoriaosuuden loppuun, mutta käytännön koira-avusteiset harjoitukset jäivät minulta väliin. Olen jo kesäkuussa lähtenyt järjestämään ADHD-aikuisten vertaistukiristeilyä, mikä sattui, tietenkin, samalle päivälle. Ei voi mitään!
Oravat laineilla
Koirista siirryttiin sujuvasti oraviin, ja risteilyyn. Olin, onneksi, pakannut perjantaina jo laukkuni valmiiksi, joten lauantaina ei tarvinnut tehdä muuta kuin meikata, vaihtaa vaatteet, juoda viiniä ja siirtyä satamaan. Jaoin reilut 100 hyttikorttia vertaisilleni, minkä jälkeen hilasin oman hanurini laivaan.
Tässä vaiheessa mainittakoon, jos joku ihmettelee tätä orava-termiä, niin se on lempinimi ADHD-oireisille henkilöille. Me addit käytämme tätä termiä hyvinkin laajasti.
Meillä oli kokoontumistila, mistä aloitimme risteilymme. Reilun sadan henkilön joukossa oli paljon ennestään tuntemattomia ihmisiä, joten oli hyvä kokoontua edes hetkeksi yhteen paikkaan katsomaan, ketä on mukana risteilyllä. Koska meitä oli niin järkyttävä määrä, emme todellakaan mahtuneet yhteen pöytään istumaan, vaan osa porukasta lähti yökerhoon, toiset pubiin, jotkut Happoradion keikalle. Kukin teki, mitä halusi. Pääasia oli kuitenkin se, että kaikilla oli hauskaa, pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin ja sai olla vertaisten seurassa oma itsensä. Ei tarvinnut selittää käytöstään kenellekään, ei tarvinnut teeskennellä: Sai olla aito, oma itsensä.
Itse löysin itseni laivan yökerhon edessä olevalta kansitasanteelta tanssimasta pakkasessa ja kylmässä viimassa. Tanssilattialla olisi toki ollut tilaa, mutta miksi ihmeessä mennä sinne, kun kerran voi tanssia ulkona, marraskuun hyytävän merituulen hyväillessä ihoa. Sitä paitsi, ulkona oli kivempaa!
Pääsin myös maistamaan elämäni ensimmäisen kerran ostereita. Ei ollut mitenkään erityinen makuelämys, jos rehellinen olen, mutta tulipahan maistettua. Nyt olen tätäkin kokemusta rikkaampi!
 |
| Äyriäisvati. Erilainen makuelämys. |
Sunnuntaina menin nukkumaan pariksi tunniksi nautittuani ensin erikoisaamiaisen ja tapeltuani ympärikännissä olevan sulhaseni kanssa. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun minulla tuli kunnolla sanomista. Eikä varmasti ole viimeinen. Mutta yllättävän vähän olemme tapelleet, vaikka addeja olemmekin! En saanut nukuttua laivan huonossa sängyssä. Sulhaseni kuorsasi krapulaansa pois, ja minä päätin viihdyttää itseäni tekemällä ostoksia, syömällä sitruuna-marenkipiirasta ja juttelemalla vertaisten kanssa. Koska meitä oli todellakin se yli sata oravaa lainehilla, joka nurkan takana oli joku tuttu, kenen kanssa jutella. Ei tullut tylsää hetkeä.
Muistin myös lupauksen, minkä annoin itselleni: Aion pitää itsestäni parempaa huolta. Päätin aloittaa siitä, että ostin jalkojenhoitosetin. Jalkakylpysuolaa, jalkavoidetta ja hiomakivi kovettumia varten. Pieni asia, mutta ehkä se voisi auttaa ylläpitämään hyvänolontunnetta, kun jalat voivat paremmin. Niin moni asia lähtee kuitenkin juuri niistä jaloista, enkä siltikään muista pitää niistä hyvää huolta.
Olin varannut meille yhteisen lounaan buffetissa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kaiken lisäksi tarjolla oli käpykakkua, mikä huvitti meitä suuresti. Pääsimme, jälleen kerran, tapaamaan koko porukan kesken, vaihtamaan ajatuksia ja nauttimaan toistemme seurasta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Kaikki hauska loppuu aikanaan, myös tämä eläimellinen viikonloppu. Ehkä ihan hyvä, että se loppui, koska olen umpiväsynyt. Samalla olen onnellinen siitä, että minulla on oma oravaperhe, vaikka pääsemmekin kokoontumaan vain kerran vuodessa.
Jospa lopettaisin iltani siihen, että laskisin kuumaa vettä jalkakylpylaitteeseen, lisäisin siihen kylpysuolaa ja antaisin väsyneiden jalkojeni lillua siellä hetken aikaa. Sen jälkeen voisin mennä levollisin mielin nukkumaan. Mutta nyt ne huomiset tunnit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti