Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuropsykologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuropsykologia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. helmikuuta 2017

Diagnoosi: Kuiva persoonallisuus. Ja yksisarvinen.

Persoonallisuuspsykologian etätenttiin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä, mutta koska minulla ei ole sen parempaakaan tekemistä, ja olen vielä keuhkoputkentulehduksen takia sairauslomalla, päätin alkaa valmistautua hyvissä ajoin tulevaa tenttiä varten kuuntelemalla luennot ja tutustumalla tenttikirjallisuuteen. Olen aina ajatellut, että persoonallisuuspsykologia on yksi psykologian alan kiinnostavimmista osa-alueista. Nyt, kun olen tutustunut tähän aiheeseen hieman tarkemmin ja pintaa syvemmältä, olen tehnyt seuraavanlaisen havainnon: Persoonallisuuspsykologia on ihan pirun kuivaa!

Koska tämä nyt sattuu olemaan pakollinen perusopintojen kurssi, niin totta kai se suoritetaan kunnialla läpi, parhaansa tehden. Eikä asia ole, missään määrin, vaikeaa! Luennot ovat hyviä ja niistä on todella helppo hahmottaa persoonallisuuspsykologian koko kirjo. Se vain, että kuvittelin tämän aihealueen huomattavasti kiinnostavammaksi kuin mitä se oikeastaan on.

Eipä tuo, nyt tiedän, millaista on opiskella nimenomaan persoonallisuuspsykologiaa! Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi. Tiedän, että tämä on aihealue, mikä ei sytytä minua samalla tavalla kuin esim. neuropsykologia tai kliininen psykologia. Nyt tiedän, ettei minusta tule ikinä persoonallisuuspsykologian tutkijaa! Ja mielestäni tämä on erittäin tärkeä tieto.


Ihmiset hakeutuvat opiskelemaan pelkkien mielikuvien perusteella. Oletetaan, että ala on jännittävä, tai hakeudutaan ammattiopintoihin pelkästään siksi, että tv-show’t antavat täysin epärealistisen kuvan siitä, millaista alalla on oikeasti työskennellä. Kokin työ ei ole mitään MasterChefiä, eikä lääkärin työ ole mitään Housea. Kuitenkin näiden mielikuvien varassa tehdään niinkin iso valinta kuin ammatinvalinta.

Siksi olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ammatinvalinnan realiteetteihin pitäisi satsata huomattavasti enemmän jo peruskouluaikana. Nuorille pitäisi antaa mahdollisuus kokea, miltä se heidän unelma-alansa todellisuudessa tuntuu. Onko se sellaista ihanaa, laventelin väristä hattarahuttua, mitä nuori on mielessään ajatellut sen olevan, vai huomaako hän tutustuessaan paremmin alaan, ettei se sovikaan hänelle, ja hänen mielikuvansa ovat olleet vääriä. Se, että huomaa alan olevan itselleen väärä, on äärimmäisen tärkeä huomio: Silloin ei tule tehneeksi väärää ammatinvalintaa eikä tule hakeuduttua opiskelemaan alalle, mikä ei sitten jaksakaan kiinnostaa opintojen loppuun asti.

Olen itsekin tällaisen valinnan “uhri”. Minulla on filosofian maisterin tutkinto sellaisesta pääaineesta, millä en ole koskaan saanut töitä, ja mitä en ole tarvinnut sitten valmistumiseni kertaakaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin vaihtanut pääainetta vielä ollessani yliopistossa, ja olisin lähtenyt opiskelemaan jotain fiksumpaa ja paremmin työllistävää alaa. Nyt sitten, 37-vuotiaana, paikkailen näitä nuorena tehtyjä virheitä ammatinvalinnassa.

Onneksi ikinä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, ja aina voi tulla siksi, miksi ikinä haluaakaan! Vaikkapa yksisarviseksi.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Erinomaista sonninsontaa

Bling, sanoo sähköposti. Tuntematon lähettäjä. Hän kuitenkin aloittaa postin tuttavallisesti: “Hei, Satu!” Sen jälkeen hän jatkaa olevansa Jyväskylän avoimesta yliopistosta, ja hän ottaa minuun yhteyttä, sillä haluaa antaa palautetta neuropsykologian essestäni. Palautin esseen Koppaan viime sunnuntaina, joten erittäin nopeasti tuli palaute! Olen erittäin yllättynyt ja hämmentynyt, toki pelkästään positiivisella tavalla. Nopeus on aina valttia.

Olen kuulemma kirjoittanut hyvän ja selkeän esseen, vastannut kaikkiin kysymyksiin monipuolisesti, käyttänyt kaikkia vaadittuja lähteitä myös monipuolisesti ja tehnyt tiedeyhteisön kaikkein pyhimmän, eli lähdeviittaukset, oppiaineen vaatimalla tavalla. Sain erityismaininnan siitä, että olin tehnyt yhteenvedon. Ja minä kun luulin, että yhteenveto kuuluu olennaisena osana esseetä! Ilmeisesti avoimessa yliopistossa opettajat saavat lukea jos jonkinmoista sonninsontaa, mitä heille tarjotaan muka-esseiden muodossa, jos esseeni tarkistanut henkilö oli näin onnellinen siitä, että olin todellakin kirjoittanut sen yhteenvedon. Onneksi en ole avoimessa yliopistossa töissä. Minulta ehkä saattaisi mennä hermot, aika montakin kertaa.

Arvosana erinomainen, ja vielä erikseen kehut siitä, että olen taitava kirjoittaja. Voi kiitos! Tulipa hyvä mieli näin mukavasta palautteesta. En, omasta mielestäni, ihan näin vuolaita kehuja olisi ansainnut, mutta onhan niitä aina mukava ottaa vastaan. Tietenkin.

Tämä erinomainen neuropsykologian arvosana sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pitämäni pieni psykologia-tauko on ohitse. Seuraavaksi olisi vuorossa kliinistä psykologiaa. Kolmen oppimistehtävän sarjasta voin aloittaa toista ja viimeistä: Ensimmäinen tehtävä vaatii sellaisen lähdekirjan, mitä ei ole saatavissa mistään. Paitsi kirjastosta. Ja minä pelkään kirjastoja! Kiitos ADHD:n, unohdan aina palauttaa kirjat. Unohdan jopa uusia kirjojen lainat, vaikka se onkin tehty niin äärimmäisen helpoksi, kun sen voi nykyään tehdä netin kautta. En vain saa palautettua enkä uusittua mitään, koska se himputin ADHD. Siksi ostan aina kaikki tarvitsemani kirjat, niin ei tarvitse murehtia palautuksista.

Kolmannesta, ja samalla viimeisestä, oppimistehtävästä on hyvä aloittaa. Soili Poijulan kirjoittama Lapsi ja kriisi on minulla valmiiksi kirjahyllyssä, joten pääsen aloittamaan heti. Tutustun kirjaan hetken, ja pääsen kirjoittamaan jo ensimmäisen kokonaisen luvun resilienssistä. Helppoa kuin heinänteko, ja vielä hauskaa!

Mitä enemmän tutustun psykologian maailmaan ja mitä syvemmälle pääsen siinä, sitä enemmän ihmettelen, miksen ole aikaisemmin lähtenyt lukemaan sitä. Olen aina halunnut lukea, ja olen aina ollut kiinnostunut. Ehkä minun vain piti käydä jokin elämänkoulun tapainen polku, ennen kuin olin täysin valmis. En koe tehneeni vääriä valintoja, sillä jokainen valinta on antanut minulle jotain hyvää. Mutta tulevaisuudessa voin tehdä taas uusia valintoja, ja ehkäpä psykologian opintojen jatkaminen, tavalla tai toisella, voisi olla yksi niistä valinnoista. Koen saavani tästä hyvin paljon.

Vielä, kun saisin sen yhden puuttuvan kirjan, olisin saanut melkein kaiken sen, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

PS. Sain kehityspsykologian kurssista arvosanaksi erinomainen, vaikka se menikin, omasta mielestäni, täysin penkin alle.

PPS. Jos joku ihmettelee, mitä helvetin Koppa, niin se on Jyväskylän avoimen yliopiston käyttämä oppimisalusta.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nyyh, nysse o valmis!

Neuropsykologian kurssi tuli valmiiksi. Sain äsken kirjoitettua loppuun viimeisen esseen oppimisen ja muistin neuraalisesta perustasta. Harmin paikka, sillä kurssia oli hauska tehdä ja asia oli mielenkiintoista.

Nyt on kaksi kurssia psykologiaa suoritettu, kolme vielä suorittamatta. Kursseista yksi on tentti, mikä on vasta maaliskuussa. Yhdestä kurssista minulta puuttuu yksi kirja, mitä en saa mistään, koska se on loppuunmyyty, ja toisesta kurssista kirjallisuuden pitäisi kyllä löytyä, mutta en vain ole hankkinut sitä mistään. Vielä.

Samalla, kun tässä tuhoan jättikupillista teetä ja suren valmistunutta kurssia, pohdin myös täysin epäolennaisia asioita. Olen tämän psykologian aikana katsonut monta nettiluentoa sekä olen myös käynyt katsomassa, kuka vastuuopettaja on minkäkin kurssin takana. Enkä lakkaa varmaan ikinä ihmettelemästä sitä, miten moni yliopistonopettaja näyttää harmaalta ja nuupahtaneelta. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että heidän ammattitaidossaan olisi jotain vikaa - ei todellakaan! Jaksan ihmetellä tätä täysin epäolennaista habitus-asiaa siksi, että olen saanut kerran itse kuulla tällaiselta harmaalta ja nuupahtaneelta erityispedagogiikan opettajalta, etten varmasti kykene saamaan luokassa minkäänlaista kuria aikaiseksi, koska minulla ei ole perinteistä opettajan habitusta, vaan olen lilatukkainen, tatuoitu hevari. Tähän vastasin töykeästi nauraen, että mitä olen hänen toimintatapojaan seurannut, voin sanoa sataprosenttisella varmuudella, että kykenen siihen paljon paremmin kuin hän.

Myös erityisopettajaopintojen pääsykokeissa minulle sanottiin, että olen hieman ronski. Tähän puolestani vastasin, että työni ADHD-autopoikien kanssa vaatii ronskiutta, ja jos olisin harmaa ja hiljainen hiirulainen, en pärjäisi työssäni päivääkään. Pääsin erityisopettajaopintoihin. Tosin kysyjä ei itse ollut harmaa ja nuupahtanut yliopistonopettaja, vaan suhteellisen raikkaan näköinen, ehkä itseäni viitisen vuotta vanhempi naishenkilö.

En pidä itseäni huonona erityisopettajana siksi, että näytän erilaiselta eikä minulla ole sitä perinteistä opettajan habitusta. Enkä voi käsittää, miksi tähän habitukseen kiinnitetään näin paljon huomiota. Onko sillä oikeasti väliä, miltä opettaja näyttää? Vaikuttaako ulkonäkö jotenkin siihen, miten hyvin ihminen hoitaa tehtävänsä? Vastaus on ei. Miksi sitten Suomessa vaikuttaa, edelleenkin, olevan valloillaan harmauden eetos? Opettaja ei voi olla hyvä, ellei hän ole harmaa, huomaamaton ja nuupahtanut. Tai vaihtoehtoisesti, hyvä opettaja on sellainen perustäti tai -setä, joka pukeutuu Citymarketin vaatteisiin. Mutta hyvä opettaja ei missään tapauksessa voi olla tatuoitu, EMP:ltä vaatteensa tilaava ja hiuksiaan shokkiväreillä värjäävä yksilö, joka tykkää Children of Bodomista.

Eikö opettajassa tärkeintä ole aitous? Sen sijaan, että tuijotettaisiin vaatteiden väriä, pitäisi tuijottaa sitä, millainen ihminen opettaja on. Onko hän epäaito ihminen, joka esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on, vai onko hän aito persoona? Itse muistan omilta kouluajoiltani parhaiten juuri nimenomaan ne aidot opettajat. Heidän tunneilleen menin kaikkein mieluiten ja heidän tunneillaan opinkin parhaiten. Osalla saattoi olla harmaa, perinteinen opettajan habitus, mutta jos henkilö oli kuitenkin aito, se teki hänestä opettajan, jota jaksoi kuunnella pidempäänkin.

Todennäköisesti en itse edes kiinnittäisi mitään huomiota muiden opettajien habitukseen, ellen olisi itse saanut omasta habituksestani niin monta kysymystä. Ja vielä negatiivissävytteistä sellaista. Enkä todellakaan aio hankkia erikseen omaa työvaatekertaa ja vapaa-ajan vaatekertaa ihan vain siksi, että näyttäisin töissä erilaiselta kuin kotona. Mitä järkeä siinä olisi? Minulta katoaisi identiteetti, enkä olisi enää minä. Sitä paitsi, inhoan yli kaiken jotain perinteisiä, mammamaisia vaatteita, joten miksi ihmeessä edes ostaisin mitään sellaisia?

Tähän loppuun voisin sanoa niille, joiden mielestä opettajan habitus on aitoutta tärkeämpi, että haistakaapa vaikka Donald Trumpin hiuslisäke! Koska olen tässä viettänyt jo jonkin aikaa tätäkin asiaa vatvoessa, en aio vaivata tällä enää tämän enempää shokkiväristä päätäni, vaan aion pyllistää ja tunkea tämän asian sinne, minne söpö Helsinki-Vantaan tullimies ei sittenkään suostunut koskemaan, vaikka kuinka pyysin. Ja ehkä pidän parin päivän psykologia-tauon.

torstai 26. tammikuuta 2017

Pervo, perkele! - Kaksimielistä neuropsykologiaa

Minulla oli tänään lyhyt työpäivä, ja ajattelin, että nyt, jos koskaan, on erinomainen hetki jatkaa sitä kesken jäänyttä neuropsykologian luentoa, ja saada kirjoitettua ensimmäinen oppimistehtävä valmiiksi. Vaikka väsymystä olikin rutkasti ilmassa johtuen keskellä yötä saadusta erittäin kovasta ja kivuliaasta suonenvetokohtauksesta, motivaatio saada tehtävä tehtyä oli väsymystasoa korkeammalla.

Aloitin luennon kuuntelemisen. Luennoitsija alkoi puhua laukeamisesta, liittyen hermosolun toimintapotentiaaliin. Istuin sohvalla hihittäen kuin pikkutyttö. “Laukeaminen, höhöhöhöhö.” Hihitys muuttui nauramiseksi siinä vaiheessa, kun luennoitsija siirtyi välittäjäaineisiin, ja alkoi kertoa kiihottavista välittäjäaineista. Tässä vaiheessa oli pakko pitää tupakkatauko, koska kuuntelemisesta ja muistiinpanojen tekemisestä ei vain tullut kertakaikkiaan mitään.

“MuistiinPANOJEN” tekemisestä… Höhöhöhöhöhö…

Kun aloin kirjoittaa, kirjoitin ensin otsikot, ja viimeinen otsikko oli tietenkin yhteenveto. Siitä minulle tuli oitis mieleen käteenveto. Tässä vaiheessa räkätin jo kyyneleet silmissä.

Kaikesta tästä huvista huolimatta, sain kuin sainkin ensimmäisen oppimistehtäväni tehtyä. Oppimistehtävän aiheena oli hermosolun rakenne ja toiminta, ei mitään K18-juttua, mutta olen selkeästi aivan liian väsynyt pystyäkseni tekemään tänään yhtikäs mitään ilman, että väännän kaiken kaksimieliseksi. “KaksimieliSEKSI”... Höhöhöhöhöhö…

En usko, että tänään enää pystyn rauhoittumaan sen vertaa, että tuo oppimistehtävä kannattaisi oikolukea. Jätän sen suosiolla huomiselle. Ja koska mieleni on kerran tällaisessa tilassa, missä se nyt on, oikolukeminen on erittäin suotavaa, ihan vain siksi, ettei sinne vain vahingossakaan ole eksynyt mitään pervouksia tieteellisen asiatekstin sekaan.

Seuraavana on vuorossa oppimistehtävä hermoston kehityksestä. Se on, toivottavasti ainakin, vähän vähemmän huumoria ja kaksimielisiä ajatuksia synnyttävä aihe.

ADHD-aikuisen aivoissa räiskyy enemmän kuin nentin
aivoissa. Minulla taitaa räiskyä tänään erityisen paljon.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Onni on Oreo

Olen väsynyt ja kiukkuinen. Mutta niin olen jokainen päivä, kun tulen töistä kotiin kasin aamun jälkeen! Odotan sitä päivää, kun yhteiskunta päättää tehdä viisaan ja fiksun teon, ja siirtyä kokonaan pois kasin aamuista. Ne eivät palvele ketään, eivät ainakaan nuoria, joilla unirytmi siirtyy myöhäisemmäksi. Silti näistä täysin turhista kasin aamuista pidetään kynsin hampain kiinni, vaikka ne ovat haitaksi nuorten oppimiselle. Ja myös minulle itselleni henkilökohtaisesti, sillä kärsin viivästyneestä unirytmistä. Kasin aamut ovat siis myrkkyä henkiselle hyvinvoinnilleni. Sekä myös fyysiselle hyvinvoinnille, sillä univaje ja liian lyhyet yöt vaikuttavat kaikkeen. Mutta ei puhuta kasin aamuista, tällä kertaa. Voisin saarnata niistä ja niiden haitoista vaikka kuinka kauan, mutta saarnaan joskus toiste.

Päätin, että väsymyksen tuomasta kiukusta huolimatta tänään on se päivä, jolloin aloitan neuropsykologian kurssin! Saan edes jotain mukavaa piristettä väsyneeseen päivään. Neuropsykologia on ihan huippukiinnostavaa, ainakin minun mielestäni, ja vaikka juuri tämä nimenomainen kurssi onkin aika perushuttua, niin odotan sitä silti. Perusteet on hallittava, jos haluaa päästä eteenpäin.

Olen jo tutustunut siihen kirjallisuuteen, mitä minulla on aiheeseen liittyen. Nyt pitäisi vielä kuunnella luennot, ja sen jälkeen pääsen syventymään kirjalliseen tehtävään. Luennot ovat pakollisia lähteitä, joten siksikin niiden kuunteleminen on suhteellisen tärkeää.

Aloitan ensimmäisen luennon. En pääse kovinkaan pitkälle, en edes puoleen minuuttiin, kun eteisestä alkaa kuulua rapinaa. Koira on löytänyt repun, minkä olin unohtanut eteisen lattialle, ja vielä avonaisena. Sieltä repusta tullut ankkasuikaleiden haju on houkutellut koiran kaivamaan reppua, ja tietenkin syömään koko pussillisen ankkasuikaleita! Huokaisen, ja otan koiralta pussin pois. Oma moka, mitäs unohdin. Ainakin koira on saanut tälle päivälle tarpeeksi herkkuja.

Palaan luennon pariin. Teini tulee huoneestaan ja alkaa mälistä. Sanon, että minulla on nyt luento kesken ja haluan kuunnella tämän loppuun. Ellei ole tärkeää asiaa, kuten ei ollutkaan, tulkoot myöhemmin.

Saan taas hetken rauhan, mutten kovinkaan pitkäksi aikaa. Teini alkaa taas mälistä. Minulta palavat käämit aivan totaalisesti. Valmiiksi väsyneenä ja kiukkuisena minulla on pinna niin lyhyt, että räjähdän, ja tajuan vasta räjähdyksen jälkeen, että räjähdin.

Tämän räjähdyksen kunniaksi meni mielenkiinto aivan täysin tehdä tänään enää yhtään mitään. En katso luentoja loppuun, en kirjoita mitään. Istun vain ja kyhjötän, koska en kerran saa rauhaa. Eli siinä meni sekin yritys saada jotain kivaa ja mukavaa tähän päivään.

Onneksi on laivalta ostettuja Oreo-keksejä.


lauantai 21. tammikuuta 2017

Hirrrrrrmuisen iso ikävä

Haahuilen pitkin kämppää. Käyn jääkaapilla, hörppään cokispullosta ja jatkan sen jälkeen päämäärätöntä haahuilua. Tehtävää olisi vaikka miten! Pitäisi pakata tulevaa Flame Jazz-risteilyä varten, ehkä syödäkin jotain, ja koska nyt on hiljaista ja rauhallista, voisin ehkä aloittaa neuropsykologian kurssia. En kuitenkaan saa otetta mistään. En yhdestäkään ajatuksesta. En pysty tarttumaan mihinkään. En yhteenkään puuhaan. Jotain puuttuu. Jokin on poissa. Siksi en saa otetta. Ja se jokin on Kaunokaiseni.

Asia ei ole niin dramaattinen kuin ehkä luulisi. Kauno vain lähti mummille täysihoitoon siksi ajaksi, kun muu perhe on risteilemässä. Samalla, kun me saamme nauttia jazz-musiikista Viking Gracella, saa Kauno nauttia mummin jakamattomasta huomiosta ja isosta kasasta herkkuja. Mummi osaa kyllä hoitaa hyvin, enkä minä Kaunoa antaisikaan kenellekään sellaiselle henkilölle hoitoon, joka ei osaisi hoitaa, tai kenen hoitotaitoja epäilisin noin muuten. Tiedän Kaunon olevan hyvissä käsissä, erinomaisessa hoidossa ja täydellisessä hemmottelussa seuraavan kahden vuorokauden ajan. Silti minulla on aivan järjetön ikävä omaa hauvaani!

En pysty aloittamaan opiskelua, koska kukaan ei tule tunkemaan kuonoaan syliini silloin, kun minulla on samanaikaisesti läppäri sylissä. Tuntuu oudolta ottaa kirjat esiin ilman, ettei kukaan hyppää sohvalle, kirjojen päälle, ja vaadi rapsutusta. En pysty keskittymään, koska kukaan ei tule vaatimaan, että heittäisin palloa samalla, kun kirjoitan esseetä.

En pääse kahteen vuorokauteen halaamaan rakasta koiraani ja silittämään hänen pehmeää turkkiaan. En pääse leikkimään, en heittelemään palloja enkä vetämään köyttä.

Toisaalta, eipä kukaan minua estä, jos haluan alkaa palloja heitellä. Sen kun alan viskoa niitä pitkin kämppää! Mutta ei ole ketään, joka sen pallon hakisi. Yksinään on tylsä viskoa palloa.

Haluan nauttia tulevasta risteilystä ja ottaa kaiken ilon irti. Haluan vapaa-aikaa raskaasta arjesta ja myös opinnoista. Ja aionkin nauttia laivalla! Nauttisin vain huomattavasti enemmän, jos rakas Kaunokaiseni olisi päässyt mukaamme risteilylle. Laivayhtiön linjaus on kuitenkin se, että eläimen saa ottaa mukaan laivalle ainoastaan, jos tekee reittimatkan; risteilylle eläimiä ei saa ottaa mukaan ollenkaan. Enkä voi lakata elämästä elämääni vain siksi, että minulla on nyt koira.

Minun pitää vain oppia siihen, etten voi ottaa koiraa joka paikkaan mukaan. Pitää opetella nauttimaan elämästä myös tilanteissa, milloin koira ei voi olla mukana. Ja opeteltava käsittelemään tätä ikävää. Ikävä saa tulla, se on inhimmillinen tunne, mutta se ei saisi lamaannuttaa ihan kokonaan, mitä se nyt tekee minulle.

Minulla on, näyttävästi, vielä paljon opittavaa!


perjantai 20. tammikuuta 2017

Valmis, vaikka paskaa tulikin

Sain jotenkuten selätettyä osan päivällä tuntemastani väsymyksestä. Löysin sen verran energiaa jostain aivojeni uumenista, että pystyin myöhemmin illalla tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanut, eli kehityspsykologian vertaisarvioinnin. Kirjoitettavaa oli todellakin sen yhden A4:n verran, ei sen enempää, mutta väsyneenä yksi rivi saattaa olla liikaa vaadittu.

Kuten olette varmasti huomanneet, olen erinomainen oman itseni ja oman osaamiseni dissaaja. Ajattelen aina kirjoittaneeni paskan esseen enkä ole ikinä mihinkään tyytyväinen. Silti minulla komeilee Itä-Suomen yliopiston Weboodissa komea rivi erinomaisia arvosanoja (ellei oteta lukuun sitä yhtä typerää tenttiä, mistä sain arvosanaksi pelkän hyvän). Tämä kehityspsykologian kurssi meni kuitenkin niin älyttömän huonosti, että tästä kurssista tulee kaikkien osien kokonaisarvosanaksi taatusti korkeintaan se hyvä. Ihan turha edes odottaa erinomaista! Sen verran meni penkin alle.

Kurssiin kuului yksi, ainoa essee, ja se meni, omasta mielestäni, ihan hyvin. Myöskin tekemäni videoesitelmä oli ihan jees, vaikka se olisi voinut mennä paremmin. Suurimmat ongelmat tulivat vastaan siinä, että esitelmä sai olla vain tietyn pituinen, enkä minä osaa tiivistää. Uskoin kuitenkin saaneeni tärkeimmät asiat videolle.

Tämä vertaisarviointi oli tehtävänä niin käsittämättömän outo, että toivon todellakin opettajan luopuvan siitä. En tajunnut tehtävän ideaa alkuunkaan! Sain minä sinne tekstiä ja vielä jopa enemmän kuin mitä vaadittiin, mutta tekstin laatuun en ole erityisen tyytyväinen.

Vaikka en ole erityisen kiinnostunut kehityspsykologiasta enkä koe sen olevan ominta alaani, olisin silti halunnut suorittaa kurssin hyvin ja saada siitä hyvän arvosanan. Nyt en ole laisinkaan varma, tulenko pääsemään edes koko himputin kurssia läpi! Olen suhteellisen pettynyt, en pelkästään itseeni ja omaan suoritukseeni, mutta myös kurssiin ja sen suoritustapaan.

Nyt se on kuitenkin valmis!

PS. Sain, vihdoin ja viimein, tilaamani kirjan, Biological Psychology. Pääsen tekemään iki-ihanaa neuropsykologian kurssia! En malta odottaa.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Ärsyttävää niinkutusta ja tuskaista odotusta

Ilta on pimentynyt. Vaikka päivä onkin pitkälti mennyt muihin juttuihin, ja häiriötekijöitä on ollut paljon (kuten se hormonimyrskyissään ja panetuksissaan uliseva koira), sain kuin sainkin kehityspsykologian esseen valmiiksi ja palautuslaatikkoon. Huh! Kurssin ensimmäisen osan kaikki tehtävät on suoritettu. Kokonaiset kolme päivää siinä menikin.

Järkyttävän pitkä aika! Saisin hävetä itseäni, kun näin hitaasti suoritan helppoja tehtäviä. Kyllä tämä olisi pitänyt olla vuorokaudessa hoidettu.

Vielä olisi edessä kurssin toinen osuus. Pitäisi tehdä videoesitelmä nuoruusiästä ja kaikista niistä ihanista asioista, mitä nuoren mieli kohtaa. En ole ennen tehnyt videoesitelmää, ja koska olen turkulainen, minulla on tapana “niinkuttaa” todella ärsyttävästi. Ehkä “kuivaharjoittelen” muutamaan otteeseen videon tekemistä, ennen kuin ryhdyn tositoimiin. Ja värjään haalistuneet hiukseni. Ja käyn ostamassa uuden ripsivärin. Täytyyhän minun nyt hyvältä näyttää videossa, minkä näkee kurssista vastaava opettaja, ja ehkä vielä joku toinenkin ihminen.

Videon jälkeen pitäisi tehdä vertaisarviointi, eli arvioida kahta oppimistehtävää aiheesta aikuisuus. Tehtävät ovat muiden opiskelijoiden tekemiä, ja nyt sitten niistä pitäisi osata antaa palautetta. Hieman kummastelen tätä tehtävää ja mietin, mitä tästä nyt sitten pitäisi oppia. Onko tarkoitus oppia aikuisuudesta jotain elämänvaiheena, vai onko tarkoitus oppia antamaan palautetta? Vai onko nämä molemmat tavoitteet ympätty samaan tehtävään, jolloin aikuisuuden vaiheista oppiminen jää ehkä hieman vähäisemmäksi? Tiedä häntä, mutta tehdään nyt nätisti, niin kuin opettaja käskee (onkin muuten sitten ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin toimin).

Alkuviikko on kiireinen. En ehdi tutustua kurssin toisen osan kirjallisiin materiaaleihin, en sitten mitenkään! Viikonloppuna lähdemme tyttäreni ja sulhaseni kanssa risteilemään Flame Jazz-risteilylle, joten joudun jättämään opiskelut ainakin yhden kokonaisen vuorokauden ajaksi syrjään. Voipi olla, että joudun siirtämään tämän kurssin toisen osan tehtävien aloittamista ihan kokonaisella viikolla eteenpäin! Ainakin videota varten tarvitsen täydellisen rauhan, enkä tule sitä, erittäin suurella todennäköisyydellä, saamaan ensi viikon aikana mitenkään. Plääh!

Minua ärsyttää myös se, että neuropsykologian kurssia varten ostamani kirja ei ole vielä tullut. Olen käynyt katsomassa Bookysta, ja siellä odotetaan vielä, että kirja saapuisi varastoon. Joudunkohan kuinka kauan vielä odottamaan? Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuudesta puuttuu yksi kurssi suorittamatta. Voisin lähteä sitäkin kurssia suorittamaan, jos vain saisin siihen ohjeistuksen! Sitä ei ole tullut vieläkään Moodleen.

Eihän tässä mikään kiire todellakaan olisi! Minulla on suoritusaikaa molemmissa opinnoissa tämän vuoden joulukuuhun asti. Mutta kun on kerran se ADHD ja kamala kiire koko ajan joka paikkaan, niin eihän sitä nyt opintojenkaan kanssa voi vetelehtiä. Pakko saada suoritettua äkkiä pois.

Jännä juttu, että minulla ei kuitenkaan koskaan ole kiire siivoamaan...


maanantai 2. tammikuuta 2017

Uuden vuoden lahjat

Vaikka juuri oli joulu, ja meillä on vielä kuusikin pystyssä (ja todennäköisesti on pystyssä vielä juhannuksenakin, koska unohdan viedä sen pois), olen silti sitä mieltä, ettei ikinä voi saada liikaa lahjoja. Etenkin itselle annetut lahjat ovat niitä parhaita lahjoja, koska silloin saa juuri sen, mitä itse haluaa. Tänään hankin itselleni kaksi uutta lahjaa.


Lahja 1.


Sain kuulla, että Turun Murren rally-tokon tutustumiskurssilla on peruutuspaikka. Haluaisinko ottaa paikan vastaan? Tyhmä kysymys. Tietenkin haluan! Pääsen rakkaan Kaunokaiseni kanssa taas harrastamaan, Kaunon pitkän sairausloman jälkeen. Kurssi on arvokas, mutta vielä arvokkaampaa on yhdessä vietetty aika Kaunon kanssa. Haluan antaa rakkaalle koiralleni iloa, elämyksiä ja mielekästä tekemistä. Rally-toko vaikuttaa juuri meille sopivalta vaihtoehdolta. Siksi haluan viedä Kaunon tutustumaan lajiin.


Lahja 2.


Olen aina halunnut opiskella psykologiaa. En edes tiedä, miksen tutkintoa suorittaessani lähtenyt opiskelemaan sitä sivuaineena. Olin nuori, tyhmä ja minua kiinnosti enemmän biletys kuin se, mikä minusta tulee isona. Ja taustalla kaiversi tietenkin ne sukulaisteni kauniit sanat: “Sinusta ei ikinä tulisi hyvää psykologia, kun olet tuollainen”. Nyt, kun olen suorittanut lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta, olen huomannut, että psykologia, ja aivan erityisesti neuropsykologia, kiinnostaa minua oikeasti! Kaiken lisäksi, olen saanut kyseisen opintokokonaisuuden esseistä pelkästään erinomaisia arvosanoja; tentistä tuli arvosanaksi vain hyvä, mutta tenteistä minä saankin aina huonompia arvosanoja kuin esseistä tai oppimistehtävistä. En pysty ADHD:n takia keskittymään tenttitilanteessa.


Jyväskylän avoimessa yliopistossa psykologian perusopintoja voi suorittaa verkko-opintoina, joten voisin ihan hyvin asua Canberrassa ja suorittaa silti psykologian opintoja Jyväskylän yliopistoon. Päätin tehdä hurjan teon, ja ilmoittautua perusopintojen opintokokonaisuuteen. Nyt minulla on sitten opinto-oikeus ja tunnukset, millä pääsen katsomaan verkkotehtävien suoritusohjeita. Eipä tämäkään itselleni ostettu lahja huokea ollut, sillä avoimen yliopiston kurssit ovat kalliita. Mutta tämän itselleni ostetun lahjan myötä minulla on varmasti taas mielekästä tekemistä koko kevään ajaksi, kun saan suorittaa psykologian opintoja.


Rally-toko-koulutusta Kaunon kanssa ja psykologian koulutusta verkossa. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta olen tällä hetkellä TODELLA onnellinen. Koulutus on siis avain onneen.

Tämä vintiö pääsee tänään kokeilemaan rally-tokoa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Bäin Brinkkalaa.. Berkele!

Istun autossa Turun keskustassa, keskellä kiireisintä ruuhka-aikaa. Oikealla näkyy Brinkkalan piha, ja minusta tuntuu, että olen seisonut samassa paikassa ikuisuuden, pääsemättä milliäkään eteenpäin. Jonot matelevat, punaiset valot huutavat ja otsassani kasvaa jumalattoman kokoinen elin. Minulla on infernaalinen kiire, mutta sehän nyt lukee jo Karman lakikirjassakin, että silloin, kun on kiire, niin juuri silloin eteesi tulee kaikki mahdollinen este.


Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Päivä ei alkanut näin huonosti, vaan siitä tuli huono. Katsotaanpa päivän tapahtumia tarkemmin.


Neuropsykologiaa suurella sydämellä


Nepsy-valmentajan koulutuksessa meillä on tänään neuropsykologin luento. Luennoitsijan nimi on minulle erittäin tuttu; en vain muista, mistä ihmeestä tiedän nimen. Eipä se haittaa!


Puhumme oppimisvaikeuksista ja siitä, miten lasta ja nuorta voi tukea erilaisissa oppimisvaikeuksissa. Olen erityisopettaja, joten asiassa ei ole minulle ihan hirveästi mitään uutta ja ihmeellistä. Luento on kuitenkin mielenkiintoinen ja täynnä hyvää asiaa. Sitä seuraa mielellään, vaikka asia on entuudestaan tuttua.


Puhumme myös neuropsykologista tutkimuksista sekä kuntoutuksesta. Vaikka tämäkin on minulle periaatteessa tuttua huttua, luennon aikana tulee myös paljon uutta tietoa, ja saan myös uusia käytännön ideoita. Saan vinkkejä siihen, mistä löydän esim. toiminnanohjauskuvia, ja saan myös hyviä vinkkejä tunteiden tunnistamiseen. Nallekortit ovat minulle ennestään jo tuttuja, mutta kehitys on mennyt Nallekorteista eteenpäin, ja markkinoille on tullut omia kortteja ja kirjoja myös nuorille. Ymmärrän luennon aikana myös hengityksen merkityksen tunnesäätelyn ja itsehillinnän osana: Tätä asiaa en olisi ikinä tullut itse edes ajatelleeksi! Päätän kokeilla tätä itsekin.


Lounastaolla läheisessä lounasravintolassa on ruokana makaronilaatikkoa, mitä minä en syö, vaikka kuolema tulisi (minulla on lapsuudesta jäänyt makaronilaatikkotrauma). Otan “kunnon ruoan” sijasta lohisalaatin, mikä ei täytä vatsaa kuin hetkellisesti. Lohisalaatti maistuu kyllä hyvältä eikä siinä ole mitään vikaa: Se vain ei täytä kovinkaan pitkäksi aikaa, ja minulla on pitkä päivä edessäni. Huokaisen ja mietin, mitä kaikkea on vielä edessä.

Tänään tuntui siltä, että tekisi mieli hypätä kaivoon.

Munan kanssa ongelmia


Pitkä, kuuden tunnin luentoputki päättyy. Päivä oli erinomainen ja antoisa, mutta minulla on nälkä. Vaikka tiedonnälkäni on hetkeksi tyydytetty, varsinaista nälkä-nälkää ei ole. Asiaa ei paranna se, että olen tehnyt tilauksen MunaEggsPressiltä: Pieni tuottaja, lähellä kotia, erinomaisia ja tuoreita tuotteita… Haluan kannattaa heidän toimintaansa, ja siksi olen tehnyt heiltä muna- ja rieskatilauksen. Minulla on juuri tänään aivan hirveä kiire, mutta olin laskenut, että jos lähden heti koulutuspäivän jälkeen hakemaan läheiseltä pysäkiltä tilaamani tuotepaketin, ehdin vielä nipin napin seuraavaan paikkaan, eli toiselle psykologian luennolle, mikä käsittelee lapsen ja nuoren biopsykososiaalista kehitystä. Toinen luentopaikka on keskustan toisella laidalla ja joudun ajamaan ruuhkan läpi, mutta ehdin kyllä. Ylimääräistä aikaa ei tietenkään ole, mutta ehdin.


Puhelin soi, ennen kuin ehdin hypätä autoon. Jobin postia. Sellaista postia, mikä maksaa minulle monta sataa euroa. Sellaista, minkä tyttäreni on aiheuttanut huolimattomuudellaan. Olen raivosta soikeana, sillä tällaiseen ei olisi nyt rahaa! Sanon, että on kiire enkä ehdi jutella. Palataan asiaan vaikka huomenissa, työpäiväni jälkeen. Nousen autoon ja hurautan saamaan munaa.


Vasta pysähdyspaikalla tajuan, että minulla ei ole kolikoita. On vain seteli, millä maksan ostokseni. Ja pysähdyspaikalla on maksullinen pysäköinti. Tietenkin! Laitan ainoan 20 sentin kolikkoni ja toivon, että se riittää. Tai ettei lappuliisa tule juuri silloin paikalle. Pysäköintiaika kyllä riittää, jos saan munani heti.


Väki pysähdyspaikalla lisääntyy. Isä kiertää ympyrää pojan kanssa pitkin ja poikin. Poika on, mitä ilmeisimmin, vaikeasti autistinen. Hekin ovat tulleet saamaan munaa. Muna-autoa vain ei näy ja poika alkaa käydä levottomaksi. Ymmärrän poikaa täysin! Alan käydä minäkin. Parkkiaika kuluu, lisää kolikoita ei ole ja minulla on se seuraava luento vielä.


10 minuuttia myöhässä. Parkkiaikani on jo loppunut. Lappuliisaa ei näy. Soitan poikaystävälleni, että menee kohta hermo. Hän osaa rauhoittelun jalon taidon. Onneksi!


15 minuuttia myöhässä. Joku lähtee jo pois. Ei jaksa enää odottaa. Harkitsen itsekin lähtemistä. Luento kaupungin toisella laidalla alkaa NYT. Vaikka auto tulisikin tällä siunatulla sekunnilla, olisin silti myöhässä.


20 minuuttia. Vihdoin ja viimein auto näkyy. Porukka on levoton. Tungen epäkohteliaasti jonon eteen. Normaalisti en tekisi näin, sillä vihaan etuilua, mutta nyt on pakko. Minulla on niin hirveä kiire! Ja kamala nälkä.

Näytin jokseenkin tältä ajaessani keskustan läpi. Kuva on otettu Tuskassa vuonna 2015.

Kuumana keskusta läpi


Tungen munat autooni ja lähden ajamaan. Aurinko paistaa kirkkaasti suoraan silmiini, enkä näe mitään edes aurinkolasien läpi. Ihmiset hyppivät mitään varomatta autotielle. Tervetuloa Turkuun, ajattelen hiljaa mielessäni, kun harmaa savu nousee korvistani.


Eteeni osuu nuori blondi mopoautollaan, joka päästää kaikki jalankulkijat ylittämään tien, ja jää vielä odottamaan, jos vaikka joku tien reunalla seisovista vielä tulisi. Onneksi minulla ei ole pelihousuja jalassa, sillä ne olisivat jo repeytyneet. Punaista valoa joka paikassa, mitä jalankulkijat eivät tietenkään osaa noudattaa. Koko ajan saa varoa ja pysähdellä. Ruuhkaa on ihan tarpeeksi jo autojen takia, mutta että jalankulkijatkin vielä aiheuttavat ylimääräisiä pysähdyksiä, kun ovat liian kiireisiä seuraamaan liikennettä: Pokemonien metsästys on tärkeämpää. Ja vaikka kiehun, en kuitenkaan halua tappaa ketään. Ainakin luulisin, etten halua tappaa ketään. Päätän, etten tapa ketään.


Pääsen vihdoin ja viimein perille, puuduttavan ja ikuisuudelta tuntuvat ajomatkan jälkeen. Kilometreissä en ole varmaan ajanut edes kahta, mutta ruuhkan takia aikaa on kulunut aivan tuhottoman paljon. Olen oikein komeasti myöhässä luennolta!


Lisää psykologiaa ja perkelettä


Juoksen läähättäen portaat ylös luentosaliin. Pyydän luennoitsijalta anteeksi myöhästymistäni. Vilkaisen PowerPoint-esitystä: Luennolla ei ole päästy kotitehtävää kauemmas. Siellä siis keskustellaan vieläkin siitä aiheesta, mikä meillä oli kotiläksynä. En ole menettänyt mitään. Onneksi! Aihe kiinnostaa minua, ja koska maksan tästä koulutuksesta, haluan saada koulutuksesta kaiken irti.


Istuudun. Pääsemme pian itse asiaan. Tämän päivän aiheena on leikki- ja kouluikäisen lapsen kehitys ja siihen liittyvät riskitekijät. Mielenkiintoista! Luennoitsija ei pääse edes ensimmäistä diaa puoleenväliin, kun ryhmässämme oleva nainen, jonka olen nimennyt Moottoriturvaksi, alkaa monologinsa. Moottoriturpa selittää, miten HÄNEN perheessään ja HÄNEN lapsensa ja HÄNEN lapsensa kehitys ja HÄNEN lapsensa neuvolantäti ja päläpäläpälä. Juttu jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Luennoitsija kuuntelee, nyökyttelee, välillä vastaa. Moottoriturpa sauhuaa jo suustaan. Tekstin tulo ei silti lopu. Luennoitsija keskeyttää ja sanoo, että on mentävä eteenpäin. Hän saa sanotuksi yhden virkkeen, kun Moottoriturpa aloittaa taas. Miten HEIDÄN perheessään ja HÄNEN kokemuksensa mukaan ja kun HEITÄ kohdeltiin näin.


Alan hermostua toden teolla. Luennossa ei päästä yhtään eteenpäin. Istun melkein koko luennon kuunnellen Moottoriturpaa ja HÄNEN elämäänsä. Maksan siitä, että saan kuunnella luentoa lapsen ja nuoren biopsykososiaalisesta kehityksestä, enkä siitä, mitä Moottoriturvan lapsen neuvolatäti sanoi joskus vuonna aasinkakka ennen nakkisotaa. Luennoitsija puuttuu mielestäni aivan liian vähän Moottoriturvan puheeseen eikä vie luentoa eteenpäin sillä napakkuudella, mitä se vaatisi. Olen melkein jo huutamassa, että nyt se turpa kiinni ja luennossa eteenpäin, mutta ymmärrän itsekin, että olen väsynyt ja kiukkuinen. Päätän ottaa opiksi päivän ensimmäisestä luennosta, hengittää syvään, laskea tuhanteen, ehkä jopa kymmeneentuhanteen. Kaivan aamupäivän luentomateriaalit esiin ja luen rauhoittumisvinkit, mitkä kirjoitin ylös.

Luento loppuu. Moottoriturpa sanoo päivän kauneimmat sanat: “Kai laitat ensi kerran luentodiat sähköpostiin, sillä en pääse luennolle?” Ihanaa! Päivä päättyi sittenkin hyvin. Laitan kamat kasaan, kävelen portaat alas ja lähden ajamaan umpiväsyneenä kotia kohti munasatsini kanssa. Kotona halaan poikaystävääni oikein kovin ja leikin pitkään koiran kanssa pallolla. Päivä on ollut raskas ja todella pitkä, mutta rauhoittumiskeinoja käyttämällä en kilahtanut iltaluennolla. Yritän unohtaa päivällä tulleen puhelun tyttäreni mokailuista ja istun sohvalle rauhoittumaan kera teekupin. Ja lupaan itselleni, että huomenna en tee yhtikäs mitään ylimääräistä! Ken uskoo, minä ehkä itse en usko.