Mihin minä katosin?

Näin viime yönä outoa unta. Seisoin katsomassa nuorempaa itseäni, kun olin kahvilassa opiskelukavereideni kanssa. Seurasin sivusta, miten juttelin kavereideni kanssa, nauroin ja hymyilin.

Katsoin tuota nuorta, 20-vuotiasta naista. Hän oli kovin kaunis ja hoikka. Hänen hymynsä valaisi koko kahvila. Se ei ollut väkinäistä hymyilyä, vaan tuo valoisa hymy oli aitoa. Osoitus aidosta ilosta. Nauru kaikui nurkasta toiseen, ja ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä hän nauraa. 

En muista, miltä reissulta tämä kuva on. Olisinkohan Belgiassa, koska
kuva on näemmä otettu vuonna 2002.

Tuo nuori, kaunis nainen eli siinä hetkessä. Hänen kasvoiltaan ei heijastunut minkäänlainen murhe, ei arjen paino, eivät ylivoimaisen raskaat ongelmat. Päinvastoin, hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan luottamuksen siihen, että elämä antaa ja kantaa. Takanaan hänellä oli teini-ikä täynnä ikäviä ja surullisia vastoinkäymisiä, raskas ja kivinen polku, mutta tuo nuori nainen oli unohtanut ne pienet kivet polun varrella. Hän oli löytänyt uuden tien, vähemmän kivisen. Pehmeän, ruohikkoisen polun, mitä pitkin pystyi kulkemaan paljain jaloin ilman, että astui mihinkään terävään.

Minun tuli valtava ikävä tuota nuorta, hymyilevää naista. Missä hän on? Minne hän katosi? Miksi hän katosi? Mitä minä voisin tehdä, jotta saisin tuon edes osan tuosta nuoresta naisesta takaisin? Hänen energiansa, hänen voimansa, hänen uskonsa ja luottamuksensa. Sen loputtoman sisun ja jaksamisen, mikä ei tuntunut loppuvan ikinä.

Ei sitten mitään käryä, milloin tämä kuva on otettu. Joko vuonna 2001
tai 2002. Kuvassa on lisäkseni Santtu-kissa.

Kun katson peiliin, näen rapistuneen kuoren. Näen mustat silmien aluset, näen huolen ja uupumuksen. Arjen paino on kuluttanut loppuun kaiken energian. En näe hymyä, en kuule naurua. Jalkapohjat ovat täynnä pienen pieniä, teräviä kiviä. Joku on heitellyt niitä sille ruohikkoiselle polulle, mitä pitkin hän lähti kulkemaan.

Jos tuo hymyilevä, nuori nainen näkisi minut nyt, mitä hän sanoisi? Järkyttyisikö hän? Valitsisiko hän eri suunnan elämälleen, jotta mustat silmien aluset pysyisivät poissa ja arjen paino olisi kevyempi kantaa?

En voi rakentaa aikakonetta enkä palata taaksepäin korjaamaan menneitä virheitä. Voin vain yrittää tässä hetkessä, juuri nyt, yrittää saada tuon nuoren tytön takaisin. Ei hän koskaan tule kokonaan takaisin, hän on mennyt. Hänestä on jäljellä enää vanhoja valokuvia. Mutta jos edes pieni osa hänestä tulisi takaisin. Edes se koko kahvilan valaiseva aito ja upea hymy.