Aurajoen sinttisushi ja voimakuvat

Tuijotan vanhan mieslääkärin kirkkaansinisiä silmiä: “Et sä kyllä töihin voi mennä, kun et sä pysty puhumaan kunnolla. Saat olla loppuviikon kotona paranemassa”. Pahus! Taas sairauslomaa. Kurkunpään- ja poskionteloiden tulehdus, ei sen vakavampaa. Kotilomaa se silti vaatii. Sohvaa, teetä, hunajaa, koiran rapsuttamista. Tylsää! Paitsi koiran rapsuttaminen, mikä on ihanaa ja rentouttavaa.

Tulen kotiin. Olen kiukkuinen, kun en saa taaskaan tehdä mitään. Päätän tilata Sushipandasta grillatun sushilajitelman, ihan vain siksi, etten jaksa tehdä ruokaa, minulla on nälkä, ja erityisesti siksi, koska voin tilata sushia suoraan kotiin kannettuna. Olen etuoikeutettu.

Tarvitsen tekemistä, etten tylsisty. Nettikauppojen selaaminen joululahjaostoksia varten on eräs tapa tappaa hitaasti kuluvaa aikaa, mutta suhteellisen kallis sellainen. Mietin, voisinko tehdä jotain hyödyllisempää. Jotain, mikä veisi ehkä opintojani eteenpäin.

Kaivan hyllystäni Karvaterapiaa-kirjan. Siinä on lopussa lista niistä opinnäytetöistä, mitkä on tehty eläinavusteisuudesta (kirjan julkaisuhetkeen mennessä). Listasta löytyy paljon töitä lukukoirista sekä koirista koulutyössä. Tällaisesta aiheesta olisi helppoa tehdä opinnäytetyö, mutta miksi tehdä työ asiasta, mistä on jo tehty monta opinnäytetyötä? Miksi keksiä pyörä sata kertaa uudestaan?

Otan uuden välilehden. Kirjoitan Googleen: Eläinavusteinen voimauttava valokuvaus. Saan yhden tuloksen: Yritys, mikä tuottaa kyseistä palvelua. Loput hakutulokset liittyvät joko pelkästään eläinavusteisuuteen tai voimauttavaan valokuvaukseen. Muuta yhdistelmää en löydä aiheesta. Karvaterapiaa-kirjassa on yksi, hyvin lyhyt luku aiheesta.

Kaivan käsilaukustani röökiaskin, ja menen parvekkeelle tupakalle. Tämä epäterveellinen ja keuhkoni tuhoava tapa auttaa minua ajattelemaan. Tässäkö on aihe, mistä teen toisen opinnäytetyöni? Aihe, mistä ei ole kirjoitettu. Aihe, mistä ei juurikaan löydy lähdekirjallisuutta, vaan sitä joutuisi kaivamaan.

Ja missä se helvetin sushi viipyy? Minulla alkaa olla jo todella kova nälkä.

Tumppaan tupakan. Tutkin vielä kerran Googlen hakutuloksia. Ei mitään uutta auringon alla. Eikä edelleenkään tämän enempää tekstejä juuri tästä aiheesta. Alan kokea suorastaan suureksi velvollisuudekseni sen, että kirjoitan tästä aiheesta lisää. En ole käynyt, vielä toistaiseksi, voimauttavan valokuvauksen vuoden kestävää koulutusta, mutta olen kyllä käynyt erään viikonloppu”kurssin”, missä tutustuttiin voimauttavan valokuvauksen menetelmään. En ole mestari, mutten ole myöskään noviisi. Uskon selviytyväni.

Samalla tulevaisuudensuunnitelmani alkavat selkiytyä. Tässä voisi olla pieni osa sitä, mitä tuleva minäni haluaa tehdä koko lopun elämänsä. En usko, että tästä kokopäiväisen työn saa, ja että sillä tienaisi jokapäiväisen leivän ja viinin (alan kuulostaa alkoholistilta), mutta kuka sanoo, että työtä pitäisi aina kokopäiväisesti tehdä. Mukava lisä kokopäivätyön oheen, tai osaksi muuta valmennus- ja terapiatarjontaa. Jos minusta nyt joskus terapeutti tulee. Tällä koulutuspohjalla en pysty tarjoamaan minkään asteista terapiaa, sillä olen vain pelkkä, vaivainen erityispedagogi.

Olen tyytyväinen päätökseeni. Näin teen.

Ja missä helvetissä se sushi on? Kalaanko se lähtivät? En huoli Aurajoen sinttejä sushiini. Saavat laittaa sinne laadukkaampaa kalaa kuin mutapohjaisesta joesta pikaisesti pyydetyt, piikkiset sintit.

Tulihan se sushi, vihdoin ja viimein! Ja se oli herkullista.