"Mitä kuuluu?" - Kysymys, mitä ei koskaan kuulu

Vihdoinkin hän syntyi! Kauan odotettu, pitkään kaivattu. Ruttuiset pienet kasvot, pikkuruinen nöpönenä.

Lääkäri näyttää totiselta. Kätilö hymyilee. ”Rutiinijuttuja”, toteaa kätilö iloisesti hymynsä takaa, ja tuo appelsiinimehua samppanjalaseissa. Äiti pääsee osastolle lepäämään, vauva menee omalle osastolleen. Isä lähtee kotiin nukkumaan, koska huomenna pitää mennä töihin.

Äiti soittaa isän työnumeroon. ”Nyt on hätä!” Vauvalla on jokin. Lääkäri ei tiedä, mikä. Verinäyte, kakkanäyte, pissanäyte, sellainen kuva, tuollainen kuva… Vauvaa tutkitaan, ronkitaan ja kopeloidaan. Äiti pääsee kotiin, vauva jää osastolle. Lääkärit eivät osaa sanoa mitään.

Päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Vauva kasvaa, muttei pääse kotiin. Äiti ja isä asuvat vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Isä lyhentää työpäiväänsä. Rahaa ei jää laskuihin, joten rakenteilla oleva talo saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Rakennuksia ei voi jatkaa.

Lopulta tulee vastaus. Vauvan tila on vakava. Vauva tulee tuskin koskaan oppimaan niitä taitoja, mitä muut saman ikäiset vauvat. Pysyäkseen hengissä vauva tarvitsee kalliit lääkkeet, mitä Kela ei korvaa. Valvontaa vauva tarvitsee 24/7 koko loppuelämänsä ajan. Lääkäri hymyilee ja sanoo, että Suomessa on erinomainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Äiti ja isä tulevat saamaan apua.

Vihdoinkin vauva pääsee kotiin. Vauvasta on kasvanut jo taapero. Isä palaa kokopäiväisiin töihin, äiti irtisanoutuu omasta työstään jäädäkseen kotiin hoitamaan lastaan. Lapsen hoito on niin vaativaa, ettei äiti saa nukuttua laisinkaan, ja äiti väsyy. Äiti hakee kunnalta apua. Kunta on sitä mieltä, että kotiapu kerran viikossa riittää.

Lapsen lääkkeet syövät perheen kaikki rahat. Keskeneräinen talo on pakko myydä sellaiselle, joka kykenee jatkamaan sen rakentamista. Auto vaihdetaan halvempaan. Äiti hakee kunnalta uudestaan apua. Kerran viikossa riittää. Äiti menee lääkärille ja kertoo väsymyksestään. Lääkäri määrää nukahtamislääkettä ja lähettää äidin kotiin. Seurantaa ei tarvitse, sillä äidin kasvoilla vilahti pieni hymyn väre kesken lääkärikäynnin.

Perheen elatus on isän kontolla. Hän raataa töitä niin paljon kuin kykenee, että saisi hankittua lapsen lääkkeet ja saisi tuotua vielä ruuankin pöytään. Perhe on muuttanut halpaan vuokra-asuntoon, jotta rahat riittäisivät. Kunta ei suostu maksamaan lapsen lääkkeitä.

Isä tulee töistä kotiin klo 22.00. Ylitöitä kannattaa tehdä, etenkin iltaisin. Seuraavana aamuna hän menee seitsemäksi töihin, ja jää taas ylitöihin, jotta perhe saisi rahaa. Hän on lopen uupunut, eikä hän ole pitänyt lomaa sitten isyysloman. Lomia isä ei pidä, vaan ottaa lomat ennemmin rahana.

Lopulta isä ei jaksa enää. Hän joutuu sairaalaan. Äiti jää yksin vastaamaan lapsesta, kodista ja taloudesta. Kunta päättää nostaa kotikäyntejä kahteen kertaan viikossa, mutta lääkkeitä ei makseta edelleenkään. Lääkäri katsoo, että nukahtamislääkkeet riittävät. Ja koska perheen luona käydään kunnan puolesta kahdesti viikossa, siinä pitäisi olla äidin mahdollisuus jutella sydäntä painavista asioista. Se riittää. Terapiaa ei tarvita. Äidin on jaksettava eikä hänellä ole varaa sairastua, koska muuten kukaan ei huolehtisi lapsesta.

Miltä tämä skenaario sinusta kuulostaa? Täysin utopistiselta? Olet siinä mielessä oikeassa, että tämä tarina on keksitty. Isää, äitiä ja vauvaa ei ole olemassa. Siinä mielessä olet kuitenkin väärässä, että tämä voisi olla jonkun perheen tarina! Suomessa, tässä hyvinvoinnin kehdossa, erityislasten isät ja äidit kohtaavat juurikin tällaista palvelua kuin mitä ylhäällä on kuvattu.

Kun lapsi sairastuu tai vammautuu, vanhemmat jäävät täysin yksin valtavan byrokratiaviidakon eteen. Kukaan ei kerro, mistä voi hakea apua, mitä kaikkea apua voi ylipäätänsä edes hakea ja mitä kaikkia lakisääteisiä velvollisuuksia kunnilla on. Ja vaikka vanhemmat saisivatkin selville, mistä hakea mitäkin apua ja tukea, se saatetaan kieltää mitä mielenkiintoisimmista syistä. Kunnat säästävät! Siksi palveluita ei haluta myöntää.

Kukaan ei koskaan kysy, mitä äidille tai isälle kuuluu. Ketään ei kiinnosta. Jos äiti tai isä väsyy, tarjotaan ensimmäiseksi huostaanottoa sen sijaan, että tarjottaisiin apua. Kun lapset otetaan pois, niin perheen ongelmat ratkeavat sillä.

Sosiaalitoimi tyrkyttää perhetyötä, mutta korostaa, että perhetyö on vain juttelua varten, ei käytännön apua varten. Terveyskeskuslääkärin tekemä lähete aikuispsykiatrian polille on hukkunut jonnekin, eikä kukaan löydä sitä mistään. Kun se vihdoin löytyy, toteaa psykiatri, että isä ja äiti voisivat käydä kerran kuussa vertaistuki-illoissa. Se riittää heille tueksi ja avuksi. Ja tämä ON tositarina. Tositarina eräästä tuntemastani perheestä.

Ei, palveluiden tuottaminen erityislapsiperheille ei ole ilmaista. Se maksaa kunnille rahaa. Perhe tarvitsee sekä sosiaalitoimen että terveydenhuollon palveluita ja perhe tarvitsee niitä paljon. Sekä erityislapselle että muulle perheelle. Mutta kumpi tulee halvemmaksi? Se, että perhe saa tarvitsemansa palvelut heti vai se, että perhe menettää kotinsa, molemmat vanhemmat menettävät työnsä, he menettävät asemansa veronmaksajina, he alkavat nostaa toimeentulotukea, he väsyvät ja lopulta, kun lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan palvelutaloon, eivät vanhemmat ole enää työkykyisiä, vaan he ovat syrjäytyneitä?

Saamalla tarvitsemansa tuen sekä sosiaalitoimesta että terveydenhuollosta vanhemmat voisivat jatkaa kummatkin työssäkäyntiään ja toimia veroa maksavina, tuottavina yhteiskunnan kansalaisina sen sijaan, että he syrjäytyisivät. Tämä vain tuntuu olevan kauhean vaikea asia kuntien ymmärtää. Ennemmin vanhempia pompotellaan luukulta toiselle, heidän annetaan odottaa kuukausitolkulla julkisen terveydenhuollon pitkissä jonoissa ja avunantoa pimitetään. Vaikka sitten vain periaatteen vuoksi, ellei muuta tekosyytä keksitä.

Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka työskentelette erityislasten vanhempien kanssa, kumpi on parempi. Väsynyt vanhempi vai jaksava vanhempi? Toimintakyvytön vanhempi vai toimintakykyinen vanhempi? Maksukyvytön vanhempi vai maksukykyinen vanhempi? Kumman elämä on teidän mielestänne laadukkaampaa ja terveempää?

Toivon, että mietitte näitä kysymyksiäni seuraavan kerran, kun pidätte väsynyttä äitiä kaksi vuotta aikuispsykiatrian jonotuslistalla, ja sen jälkeen toteatte, ettei hän mitään apua tarvitse. Tai toteatte, että jos hän myy autonsa pois, niin sen jälkeen perheen tilanne paranee, eikä sosiaalitoimen apua tarvita. Ehkä mielessänne saattaisi näitä kysymyksiä miettiessänne sittenkin vilahtaa ajatus siitä, että kysyisitte näiltä väsyneiltä vanhemmilta, miten he oikeasti voivat. Onko kaikki hyvin? Se on kysymys, mitä erityislasten vanhemmat eivät juuri ikinä kuule, vaikka haluaisivat, että se heiltä joskus kysyttäisiinkin.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Kirjoitus perustuu lukuisiin käymiini keskusteluihin erityislapsiperheiden arjesta sekä Leijonaemot ry:n blogiin, mistä voi käydä lukemassa tositarinoita siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Blogi löytyy täältä: https://leijonaemot.fi/blogi/

Totuus seeproista - Kurkistus erityislasten äitien sielun syövereihin

Wuolteen kartano.

On alkusyksy vuonna 2014. Kurvaan pinkillä Yariksellani Wuolteen kartanon pihaan. Oloni on kerrassaan karmea, sillä en ole nukkunut moneen viikkoon. Oikeaa unilääkettä ei ollut vielä löytynyt tämän vaikean uniongelman selättämiseen. Karmeasta olosta huolimatta olen ajanut Turusta tänne Hauholle asti, sillä olen odottanut tätä viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Tänä viikonloppuna on Leijonaemot ry:n järjestämä kirjoitusterapeuttinen voimauttava vertaistukiviikonloppu erityislasten vanhemmille.

Tunnelmallinen kartano on ihanalla paikalla, järven rannalla, kaukana kaikista ylimääräisistä äänistä. Vain luonnon äänet ympärillämme, sekä meidän erityislasten äitien nauru. Täällä saamme olla rauhassa, omassa kirjoituskuplassamme, ja laittaa juuri ne sanat paperille, mitkä sillä hetkellä tuntuvat oikeilta. 

Viikonlopun aikana jaamme tekstejämme, puramme vaikeitakin asioita toisillemme ja iloitsemme myös pienistä onnen hetkistä. Viikonlopun teemaksi muodostuvat seeprat. Eräs ryhmämme jäsenistä on asunut Afrikassa jonkin aikaa, ja hän tiesi, että seeprat eivät olekaan oikeasti mustavalkoisia, vaan ruskea-valkoisia. Tätä pientä asiaa me ihmettelimme ja nauroimme. Ja tämä seepra-teema jäi elämään. Annoimme ryhmällemme nimeksi Totuus seeproista.

Kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 2017, eräs ryhmämme jäsenistä ehdotti, että voisimme koota yhteen pöytälaatikoistamme löytyviä tekstejä. Innostuimme, ja kaivelimme kirstujamme etsien painokelpoista materiaalia. Ja tässä se nyt on. Meidän erityislasten äitien hengentuote. Meidän ikioma runokirjamme!

Kirja koostuu kahdeksan enemmän tai vähemmän kovia kokeneen äidin sielunmaailmasta. Tämä meidän teoksemme on kurkistus erityislapsen äidin elämään ja siihen tunnemyrskyyn, mitä erityislapsen äitiys pitää sisällään. Kirjassa on toivoa ja epätoivoa, rakkautta ja turhautumista, onnea ja väsymystä, kauniita hetkiä ja kaipausta. 

Kaikki tuotot, mitä kirjasta saadaan, ohjataan Leijonaemot ry:n toiminnan hyväksi. Leijonaemot ry on valtakunnallinen erityislasten vanhemmille tarkoitettu yhdistys, minkä tarkoitus on ylläpitää vanhempien jaksamista ja myös ajaa erityislapsiperheiden etuja. Kirjaa voi ostaa esim. täältä: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-994-9

Vähänkö olen ylpeä meistä ihanista, rohkeista ja vahvoista naisista, jotka jaksavat päivästä toiseen raskaan arjen keskellä, ja jaksavat vielä koota siitä runokirjan! ISO sydän meille.

Nyt on aihetta juhlaan!

Maaliskuu toi mukanaan hyviä uutisia! Oikein kaksin kappalein. Jos olisi samppanjaa, korkkaisin juuri nyt pullon.

Kokosimme pienessä naisporukassa runoantologian ja tarjosimme sitä eräälle kustantajalle. Kustantajalta on nyt tullut vahvistus, että antologiamme julkaistaan. Varsinaista julkaisupäivää en vielä osaa sanoa, mutta tämän kevään aikana kuitenkin. Runoantologian nimi on Totuus seeproista (älkää kysykö, mistä nimi tulee, se on pitkä tarina) ja minulta siinä on parisenkymmentä runoa. Myös kirjan kuvitus on minun kamerastani tullutta.

Päätimme myös sen, että kaikki kirjan myynnistä ja lainaamisesta tulleet varat ohjataan Leijonaemot ry:n hyväksi. Leijonaemot ry on yhdistys, minkä tarkoituksena on edistää erityislasten vanhempien jaksamista ja hyvinvointia. Yhdistys haluaa edistää myös erityisten henkilöiden asemaa ja tasa-arvoa yhteiskunnassa. Ostamalla tai lainaamalla runokirjamme tuet yhdistyksen toimintaa ja sen tekemää arvokasta työtä erityisperheiden hyväksi.

Seeproja Edinburghin eläintarhassa.

Sen lisäksi, että olen mukana tässä runoantologiassa, minulta julkaistaan myös oma runokirja. En osaa sanoa senkään julkaisupäivää vielä, mutta voitte olla satavarmoja, että tulen kyllä ilmoittamaan sen! Tämän kirjan tuottoja ei, valitettavasti, ohjata mihinkään hyväntekeväisyyteen, vaan sen kirjan tuotot menevät siihen, että lapseni saa vaatetta ja harrastusvälineitä, koirani ruokaa ja puruluita järsittäväksi sekä minä saan pari laskua maksettua.

Minun runokirjani nimi on Kaunokainen, ja se kertoo koiranomistajan elämästä. Kaikista niistä puolista, mitä liittyy koiran kanssa elämiseen. Se kertoo koiran antamasta uskollisesta ystävyydestä ja rakkaudesta, se kertoo omistajan tuskasta kurakeleillä ja se kertoo myös luopumisen tuskasta sitten, kun sen hetki tulee.

Kannattaa siis seurailla kirjakauppojen hyllyjä! Tänä keväänä on tulossa hurjan paljon hyvää luettavaa, kunhan kirjat pääsevät ensin painotalon pimeydestä näkemään päivänvalon.

Jatko-opintoja erityisnuorille? Kyllä niitä on!

Viimevuotiseen tapaan, teen tänäkin vuonna vinkkipostauksen sekä niitä vanhempia varten, joiden erityisnuori on yhdeksännellä luokalla, että niitä erityisnuoria varten, jotka miettivät omaa tulevaisuuttaan. Moni miettii, voiko erityisnuorilla olla tulevaisuutta ja mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Pärjäävätkö he ylipäätänsäkään jatko-opinnoissa, kun yläastekin on mennyt miten sattuu?

Vastaan kumpaankin kysymykseen: KYLLÄ! Käytän itseäni esimerkkinä, sillä minutkin luokitellaan ADHD:n vuoksi erityisopiskelijaksi. Tosin en ollut vielä sitä ollessani yläasteella, sillä olin 33-vuotias saadessani diagnoosin. Minulla meni yläaste täysin penkin alle. Ihan vituiksi, jos nyt saan suoraan suomeksi asian sanoa. Historian arvosanani yhdeksännen luokan kevättodistuksessa oli vitonen. Lukion ensimmäisen historian kurssin arvosana oli kymppi. Miksi? Koska ERILAINEN OPISKELUTYYLI! Pärjäsin lukiossa paljon paremmin kuin yläasteella, koska sain opiskella tavalla, mikä sopi paremmin itselleni. Tyyli, millä yläasteella opiskellaan, ei todellakaan sovi kaikille. Huono yläasteen todistus ei siis anna syytä vajota synkkyyteen, sillä jatko-opintojen aikana voi todistusarvosanoissa tapahtua yllättäviä muutoksia parempaan päin!

Missä kaikkialla erityisnuori voi opiskella peruskoulun jälkeen? Saako hän opintoihinsa tukea? Entä, jos ei tiedä vielä ysin jälkeen, mitä haluaa tehdä?

VALMA

Lukio ei ole ainoa paikka, mihin voi mennä peruskoulun jälkeen "miettimään", mitä haluaa tehdä isona tyttönä tai poikana. Kaikille lukio ei edes sovi! Ainakaan sellaisille, jotka tykkäävät tehdä käsillään asioita ja inhoavat kirjoista pänttäämistä. Koska juuri sitä lukio sitten on, nimensä mukaisesta: LUKEMISTA! Ellei pääse haluamalleen tutkintolinjalle tai ei tiedä, mitä sitä edes haluaisi, on VALMA-vuosi mitä erinomaisin vaihtoehto!

VALMA-vuoden aikana harjoitellaan ja vahvistetaan opiskelutaitoja, sekä harjoitellaan itsenäistä elämistä. Samalla on mahdollisuus käydä tutustumassa eri oppilaitoksiin ja myös eri aloihin. Olen työvuosieni aikana nähnyt useita nuoria, jotka ovat löytäneet itsensä ja "sen oman juttunsa" VALMA-vuoden aikana. Ja mikä hassuinta, yleensä "se oma juttu" on ollut jotain sellaista, mitä nuori ei olisi ikinä uskonut voivansa opiskella!

VALMA-opinnot kestävät siis vuoden. Hyvästä ja perustellusta syystä voi anoa toista vuotta. VALMA-vuoden tarkoitus on valmentaa nuori jatko-opintoja varten, eli VALMA-vuosi tähtää siihen, että jokaisella opiskelijalla on valmennusvuoden jälkeen joko tutkinto-opiskelupaikka tai työpaikka. VALMA-linjoja löytyy sekä "tavisamiksista" että ammatillisista erityisoppilaitoksista.

TELMA

Ellei VALMA ole vaihtoehto eikä tutkinto-opiskelukaan, on vaihtoehtona TELMA. TELMA-opinnot on tarkoitettu niille nuorille, joilla ei välttämättä ole kykyä suorittaa ammatillinen perustutkinto. TELMA-opintojen aikana harjoitellaan itsenäistä elämää ja työntekoa. Opiskelu on hyvin käytännönläheistä, ja asioita, kuten ruuanlaittoa, pyykinpesua, hygienia-asioita ja kaupassakäyntiä harjoitellaan oikeasti tekemällä.

TELMA-opintojen jälkeen on toki mahdollista siirtyä tutkintolinjalle, mikäli opiskelijan taidot siihen riittävät. TELMA-linjoja löytyy lähinnä ammatillisista erityisoppilaitoksista.

"TAVISAMIKSET"

Voiko erityisopiskelija hakea tavalliseen ammattioppilaitokseen? Kyllä voi! "Tavisamiksilla" on myös lain määräämä velvoite järjestää erityistä tukea sitä tarvitsevalle opiskelijalle. Se on sitten eri asia, löytyykö aivan jokaiselta linjalta sitten se ymmärtävä opettaja. Tiedän linjoja, miltä löytyy, mutta tiedän myös valitettavan monta linjaa, miltä ei löydy.

Mikäli erityisnuoren unelma-ala on siinä kodin lähellä olevassa "tavisamiksessa", kannattaa ilman muuta hakea! HOJKS on tehtävä, kun sitä vaaditaan, "tavisamiksissakin". Ei ole siis mitään syytä pelätä "tavisamista", vaikka erityisnuori onkin.

AMMATILLISET ERITYISOPPILAITOKSET

Ammatillisia erityisoppilaitoksia on ympäri Suomenniemen. Niissä tehdään HOJKS kaikille automaattisesti. Ammatillisista erityisoppilaitoksista saa aivan täysin saman pätevyyden kuin "tavisamiksistakin". Erona ovat pienemmät opiskeluryhmät, automaattisesti tehty HOJKS ja paremmat ohjaajaresurssit. Lisäksi vastassa on ammatillinen erityisopettaja, mitä taas ei "tavisamiksessa" välttämättä ole.

Suurimpaan osaan ammatillisista erityisoppilaitoksista kuuluu asuntolapalvelut, joten sen oman nuorensa voi huoletta lähettää kauemmaskin opiskelemaan. Asuntolassa on valvonta ja siellä työskentelee ohjaajia 24/7. He auttavat, jos tulee ongelmia, eikä nuori jää yksin.

Ruotsinkielisille on sen verran huonoja uutisia, että Suomesta löytyy tasan yksi ammatillinen erityisoppilaitos, Optima, joka sijaitsee Kokkola-Pietarsaari-akselilla. Muissa opetus on suomenkielistä.

Ammatillisten erityisoppilaitosten koulutustarjontataulukon löydät täältä: http://ameo.fi/ammatillinen-erityisopetus/koulutustarjontataulukko/

LUKIOT

En ole päivääkään opettanut lukiossa, joten en tiedä lukioista sen tarkemmin. Valitettavasti. Sen kuitenkin osaan sanoa, että velvollisuus tehdä opiskelijan opiskelua tukevia järjestelyjä koskee myös lukioita. Jokaisessa lukiossa on opinto-ohjaaja, jonka kanssa näistä järjestelyistä voi sopia. Mutta koska en oikeasti tiedä erityisjärjestelyistä lukio-opinnoissa sen enempää, niin parempi, etten paasaa aiheesta. Voin vahingossa antaa väärää tietoa.

Lukiota ei kuitenkaan kannata pelätä vain siksi, että itsellä on jokin diagnoosi. Jos lukio tuntuu itselle oikealta vaihtoehdolta, niin rohkeasti vain hakua lukioon! Minä pärjäsin lukiossa tosi hyvin, niin kyllä siellä on muillakin erityisopiskelijoilla mahdollisuus pärjätä.

KORKEAKOULUT

Sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa on mahdollisuus saada erityistä tukea opintoihin. Jokaisessa paikassa henkilö, joka näitä erityisen tuen päätöksiä tekee, menee vähän eri nimellä. Turun yliopistossa virkanimike on sellainen sanahirviö kuin esteettömyyssuunnittelija. Hän tekee lausunnon, missä lukee, millaista tukea opiskelija tarvitsee, asia menee tiedekunnalle ja sieltä tulee allekirjoitettu lausunto, minkä mukaan opettajien tulee toimia. Omassa lappusessani lukee, että minut pitää vapauttaa tenteistä, sillä en pärjää tenteissä, ja minulle pitää antaa vaihtoehtoinen suoritusmuoto, esim. essee. Koska jokaisella on omat hankaluutensa ja jokainen tarvitsee erilaista tukea, eri henkilöiden lausunnoissa lukevat erilaiset asiat. Tietenkin.

Erityisnuoren, joka haaveilee korkeakouluopinnoista, on siis täysin mahdollista opiskella korkeakoulussa! Erityisyys ei estä hakeutumasta unelma-alalle, joka vaatii korkeakouluopintoja. Myös Einstein oli erityinen. Autistinen, jos tarkkoja ollaan. Ja hän taisi, minun käsitykseni mukaan, pärjätä korkeakouluopinnoissa ihan mukiinmenevästi, kun pari pientä teoriaakin kehitti.

KOULUTUSKOKEILUT JA TUTUSTUMISJAKSOT

Onko nuorellasi omasta mielestäsi sellaiset urahaaveet, mitkä eivät sovi yhteen todellisuuden kanssa? Suosittelen joko koulutuskokeilua tai tutustumisjaksoa, mitä ainakin ammatilliset erityisoppilaitokset järjestävät! Kummankin aikana nuori pääsee tutustumaan sekä oppilaitokseen, opettajiin että itse alan opiskeluun. Näiden jakson ja kokeilujen aikana selviää, onko ala laisinkaan sellainen, mitä nuori kykenee tekemään, tai edes haluaa tehdä. Esim. kokkilinjalle ei kannata hakeutua siksi, että Gordon Ramsay on niin söpö. Kokin työ on fyysisesti raskasta työtä, ja myös opiskelu vaatii paljon. Minusta selkävaivoineni ei olisi kokiksi, sillä en pystyisi seisomaan koko päivää, mitä kokilta työssään vaaditaan.

Tutustumisjakso on ilmainen, ja se kestää pari päivää. Tutustumisjakson jälkeen opiskelija saa suullisen palautteen opettajalta. Koulutuskokeilu on maksullinen, tosin siihen saa yleensä maksusitoumuksen, joten se ei välttämättä mene omasta pussista. Se kestää pidempään, ja sen jälkeen saa kirjallisen palautteen. Näiden jälkeen on helpompi päättää, onko juuri tämä se koulu, mihin haluan pyrkiä ja onko juuri tämä se ala, mitä haluan opiskella.

Koulutuskokeiluun ja tutustumisjaksoille kannattaa hakeutua nyt jo! Yhteishaku alkaa suhteellisen pian. Ja yhteishakulomaketta on helpompi täyttää, jos on täysin varma siitä, mitä siihen haluaa laittaa.

MUITA MAHDOLLISUUKSIA

Eikä tässä vielä kaikki! Sitten on vielä kymppiluokkia, työpajoja, kansanopistoja, yksityisiä ammattioppilaitoksia ja ties mitä muuta, mihin voi mennä opiskelemaan peruskoulun jälkeen tai harjoittelemaan työntekoa. Laakereilleen ei tarvitse jäädä makaamaan, ja olen täysin varma siitä, että jokaiselle löytyy joku paikka! Myös syksyllä on yhteishaku, missä voi myös hakea, ellei kevään haussa käynyt tsägä.

PS. Kuvissa ammatillisten erityisoppilaitosten logot!

Erityisen kivoja joululahjavinkkejä

Joulu on taas, joulu on taas… Luottokortti tapissa, ja hermot riekaleina. Tuhat lahjaa paketoitavana, toinen tuhat puuttuu vielä ostamatta, ja ostoskeskuksissa mummot tönivät, kun kilpailevat siitä, kuka saa sen viimeisen hyllyssä olevan lego-paketin. Ruokaa pitää ostaa niin paljon, että sillä ruokkisi afrikkalaisen kylän puoleksi vuodeksi. Ja joululahjojen avaamisen jälkeen lahjoja ei enää edes vilkaista.

Tuttua? Kauhea stressi ja säätäminen yhden ainoan päivän takia. Itse olen irrottautunut tuosta stressistä ja säätämisestä jo vuosia sitten. Olen päättänyt, että meidän talouteen ei tule turhia lahjoja, vaan jotain oikeasti käyttökelpoista.

Haluan antaa teillekin pari vinkkiä siitä, millaisia oikeasti hyödyllisiä ja käytännöllisiä lahjoja voi ostaa länsimaalaisille mukuloille, joilla on jo kaikkea. Tässä vaiheessa kannattaa ottaa huomioon se, että lahjavinkit hyödyttävät lähinnä erityislapsia ja erityisperheitä. Itsehän en enää tässä vaiheessa edes tiedä, mitä tarkoittaa normaali.

• Päiväkirjavihko. Aisti ry kehitti tällaisen kätevän päiväkirjavihon ajan hahmottamisen välineeksi erityislapsille, ja miksei aikuisillekin! Paperi on paksua, joten vihkoon voi liimata kuvia ja piirtää. Päivät on valmiiksi merkitty oikeilla väreillä.

• “Unielukka”. Oma tyttäreni kärsi pitkään nukahtamisvaikeuksista, kunnes ostin hänelle “unikilpparin”. En olisi ikinä uskonut, miten paljon unikilppari auttoi rauhoittumisessa ja nukahtamisessa! Löytyy useaa eri väriä ja elukkaa. Myös erilaisia toimintoja elukasta riippuen.

• Purukoru. Löytyy miljoona erilaista. Erittäin kätevä ja säästää vaatteita, kun mukula ei pureskele hihansuita.

• Painotyyny. Ja koska tavalliset tyynyt ovat tylsiä, on parempi ostaa vaikkapa koiratyyny! Kätevä emäntä tai isäntä tekee tällaisen myös itse. Painotyyny helpottaa levotonta lasta olemaan paikoillaan.

• Time Timer. Helpottaa koko perhettä ajan hahmottamisen kanssa. Löytyy myös halpisversioita ja saa ladattua myös kännykkään tai tabletille.

• Aistipussi. Sinne voi mennä möyrimään ja olemaan omassa rauhassa silloin, kun olo on levoton ja kaikki alkaa ärsyttää.

• Fidget Spinner. Paitsi että tämä taitaa jo löytyä kaikilta länsimaalaisilta lapsilta, oli erityinen tai ei.

• Koiranpentu. Suosittelen tätä ihan jokaiseen talouteen! Jos taloudessa on allergiaa, on myös olemassa vähemmän allergisoivia rotuja, kuten vaikka Australian labradoodle tai bichon frise.

Siitä sitten vain jouluostoksille!

PS. Olen laittanut linkin vain johonkin sellaiseen paikkaan, missä myydään kyseistä tuotetta. En ole vertaillut hintoja enkä toimitusaikoja. Jokainen etsii itseään miellyttävän tuotteen, mikä myydään omalle lompakolle sopivaan hintaan.