Rapsutusterapian tarpeessa

Päätä särkee. Silmiä särkee. Niskaa ja hartioita särkee. Selkää särkee. Olo on stressaantunut. Vituttaakin vähän, ja ahdistaa.

Kaikki lähti siitä, kun sain tänään odottamani kirjan, Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology. En ole sen jälkeen kyennyt muuhun kuin kehityspsykologian opiskeluun. Minulla on tehtävänä seitsemän erilaista oppimistehtävää liittyen kehityspsykologisiin kysymyksiin, ja näistä seitsemästä olen saanut tähän mennessä kolme kokonaan valmiiksi, ja neljännessä tehtävässä olen edennyt jo hyvää vauhtia. Neljäs tehtävä sisältää paljon kirjallisuutta, mihin tutustuminen vie runsaasti aikaa, mutta olen tutustumisprosessin loppupuolella, ja hetken kuluttua voin aloittaa itse kirjoitusprosessin.

Mikäli siihen kykenen. Alkaa olo olla tässä vaiheessa iltaa jo suhteellisen uupunut ja voimaton. Kurssi, minkä suorittamista odotin suurella innolla, tuntuukin yllättäen hirveän raskaalta. Toisaalta, en pysty lopettamaan kesken. Keskeneräinen työ jää kalvamaan mieltäni, enkä saa siltä rauhaa, ennen kuin olen tehnyt sen loppuun. Nyt vaikuttaa siltä, että koko kurssi on minulle yksi suuri keskeneräinen työ.

Hetki sitten kävin hakemassa eteisen lipaston laatikosta yliviivaustussin. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken kirjallisen materiaalin aina paperisena, jotta voin tehdä alle- ja yliviivauksia sekä muistiinpanomerkintöjä tekstiin. Samalla, kun hain tussin, kumarruin rapsuttamaan koiraa. Samalla, kun rapsutin koiraa, tajusin, miten kehoni suorastaan huutaa fyysistä kontaktia sekä rauhoittumista. Halasin Kaunoa ja jatkoin rapsuttamista. Oloni parani välittömästi!

Sovin itseni kanssa, että käyn ihan todella nopeaan läpi tuon viimeisen kirjan, mihin en ole vielä ehtinyt tutustua. Silmäilen tekstin nopeasti, merkitsen tärkeimmät kohdat ja sen jälkeen suljen koko kirjan. Suljen myös koneen. Vietän loppuillan rakkaan Kaunoni kanssa, ja annan itselleni oikein kunnolla rapsutusterapiaa. Koska nukkumaan ei kannata mennä stressaantuneena ja ajatusten juostessa tuhatta ja sataa, hiljennän aivoni ja rauhoitan itseni rapsuttamalla koiraa. Kuten monet tutkimukset ovat todistaneet, suloista koiraa parempaa terapeuttia ei olekaan!

Vielä kun saisin tuon karvaisen terapeuttini parvekkeen oven vierestä kuorsaamasta tänne sohvalle istumaan kanssani…

Kävimme tänään shoppailureissulla Kaunon kanssa.
Mustista ja Mirristä löytyi pikkuherralle mahtava luu!