Kello on 10. Vaikka saisinkin nukkua, en saa enää unta. Nousen ylös, laitan koiralle aamupalan ja lähden aamupalan jälkeen pikaiselle lenkille. Minulla on jalka kipeä, joten en pysty kävelemään kovinkaan pitkää lenkkiä. Kauno on selvästi harmissaan.
Kaunokaisellamme alkavat selkeästi murrosiän merkit näkyä. Tytöt kiinnostavat entistä enemmän, ja tyttöjen perään myös ulistaan epätoivoisen kuuloisesti. Ihan normaalia kehitystä uroskoiralta. Ellei tällaista kehitysvaihetta olisi tullut, olisin ollut huolissani.
En pysty kävelemään pidempään. Palaan sisälle vinkuvan ja ulisevan koiran kanssa, joka olisi halunnut kävellä ainakin neljäkymmentäviisisataatuhatta kilometriä, ja parisataa siihen vielä päälle. Sulhaseni kuorsaa makuuhuoneessa ja tyttäreni on mummin luona. Minulla on aikaa ja rauha! Voin keskittyä keskeneräiseen kehityspsykologian esseeseen.
Avaan tietokoneen ja otan lähdekirjallisuuden eteeni. En ehdi edes avata tiedostoa, kun Kauno ilmoittaa, ettei tämä nyt sovi. Hän vinkuu ja ulisee. Hätä ei ole, sillä kävimme juuri ulkona. Nyt on jokin muu ongelma. Leikin hieman Kaunon kanssa, mutta vinkuminen ei lopu. Se jatkuu. Kauno menee ovelle raapimaan. Jahas. Ongelmana ei olekaan pissa- tai kakkahätä, vaan panetushätä! Pitäisi päästä bylsimään.
Koska meillä ei ole suunnitelmissa saada tänne koiranpentuja, ei ainakaan ihan vielä, minä paskat nakkaan Kaunon panetuksesta, ja alan kirjoitushommiin. Kauno vinkuu, ulisee ja raapii ovea. Huudan hänet luokseni ja rapsutan. Tiedän, ettei se rapsutus ole ihan yhtä tyydyttävää kuin mitä kunnon jyystäminen, mutta saapahan nyt ainakin jotain mukavaa.
Jatkan kirjoittamista. Vinkuminen jatkuu. Keskeytän taas hetkeksi ja leikin. Ei Kaunoa kiinnosta leikkiä, koska panetus. Hän haluaa edelleenkin ulos tyttökoirien hajujen luokse. En suostu. Olen tylsä mutsi.
Uliuliuli. Vinkuvinkuvinku. Ja oven raapimisäänet siihen perään. Alan epäillä, onko Kaunolla sittenkin vielä hätä. Ei ole asiahätä, ainoastaan panetushätä.
En pysty keskittymään kirjoittamiseen, kun toinen ulisee ja vinkuu. Tähänkö on tultu? Minun opintoni ovat vaakalaudalla siksi, että koiraani panettaa?
Päätän, että vielä tämän kevään aikana Kaunokaiseni viedään uudestaan eläinlääkärin veitsen alle. Tosin tällä kertaa kinttu jätetään rauhaan, ja veitsi saa nipsaista jotain muuta kohtaa. Ehkä sen jälkeen loppuu ulina ja vinkuna, eikä Kaunoa paneta enää näin infernaalisesti.
Koiraparka. Ymmärrän häntä kyllä. Olen joskus kokenut samanlaisen panetuksen. Sellaisen, että tekisi ihan mitä vain, kunhan saisi kunnon kyydit. Tiedän, miltä se tuntuu. En vain usko, että naapurustossamme on ketään ystävällistä nartun omistajaa, joka antaisi meidän koiramme tehdä temppujaan hänen narttunsa kanssa, edes kondomin kanssa. Ainoa keino auttaa rakasta Kaunoani hänen panetushädässään on siis pallien poisto.
Kauno alkaa väsyä ja nukahtaa parvekkeen oven eteen. Huhhuh! Saan ehkä vihdoin ja viimein taas kirjoitusrauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti