Jännitin jokin aika sitten ihan hirveästi sitä, miten uskallan lähestyä niitä ihmisiä, joita olin ajatellut “uhrikseni” opinnäytetyötäni varten. Tänään tapasin heistä toisen. Kutsutaanpa häntä nyt vaikkapa Jukaksi.
Olen erityisen kiinnostunut Jukasta valmennusmielessä siksi, että hänellä on Tourette. Jukka on itse sanonut Toureten olevan hänelle erittäin vaikea asia, ja siksi epäröin lähestyä häntä asian kanssa. Tänään, kun tapasimme, kävimme suurinpiirtein seuraavanlaisen keskustelun.
Satu: “Mä ajattelin, et mä voisin tehdä mun nepsy-valmennuksen opinnäytetyön Tourettesta.”
Jukka: “Tee vain! Se on tosi monipuolinen aihe ja siitä saa varmasti paljon aikaan.”
Satu: “Ajattelin sitä lähinnä siksi, kun en itse juurikaan tunne Tourettea, ja haluaisin oppia tuntemaan sitä paremmin. Tässä pohdiskelen sitäkin, et mikä olis hyvä rajaus siihen työhön.”
Jukka: “No mutta, sähän voit kysyä multa! Mä tiedän siitä aika paljon.”
Tässä vaiheessa minulta pääsee helpotuksen huokaus. Minun ei tarvinnutkaan erikseen pyytää Jukalta apua, vaan hän suostui itse!
Satu: “Hyvä idea! Mä kysyn sulta, kun tarvitsen jotain neuvoja. Osaisitko sä sanoa sen verran, sen aiheen rajaamisen auttamiseksi, että mikä sun itses mielestä on Tourettessa se kaikkein vaikein ja ikävin asia? Mikä tuottaa just sulle eniten harmia?”
Jukka: “Sosiaaliset tilanteet ja ihmisten tietämättömyys asioista. Kukaan ei oikein tiedä, mikä on Tourette, eikä porukka ymmärrä, kun mä saatan joskus kiroilla ihan omituisissa kohdissa. Sen takia meni, etenkin nuorempana, monta kaverisuhdetta pilalle.”
Satu: “Kiitti, mä voisin lähteä tästä ajatuksesta eteenpäin! Mutta me palataan varmasti asiaan.”
Jukka: “Palataan, ja voit aina kysyy multa neuvoa!”
Aah, minulla on ensimmäinen uhri! WOHOO! Ja vielä aiheen rajauskin suurinpiirtein valmiina. Seuraavaksi enää vain pohdintaa siitä, miten opinnäytetyöni toteutan noin käytännössä. Mutta se suurin askel on nyt takana, eli se uhrin lähestyminen ja nalkkiin saaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti