Feeniksin matka

Kevätaurinko paistaa täydeltä terältä. Vielä lehdettömät oksat kurkottavat kohti pilvetöntä taivasta. Aamussa on kevään - ja katupölyn - tuoksua. Olen herännyt tänään aikaisin, mutta vain siitä syystä, etten ole, taaskaan, saanut kovinkaan monta tuntia unta yöllä. Väsyttää.

Nousen pienen asfalttimäen päälle. Täällä, suurten betonikerrostalojen suojassa, meillä on, jälleen kerran, tiedossa mielenkiintoinen päivä. Vaikka odotankin päivän tapahtumia, olen samalla surullinen: Matkani kohti eläinavusteisen valmentajan papereita on kohta lopussa. Ei ole enää montaa tapaamiskertaa.

Matkamme on ollut silmiä avartava, sydäntä avaava ja todella mielenkiintoinen. Tunnen löytäneeni itsestäni paljon uusia puolia; sellaisia, mitä en tiennyt minussa edes olevan! Myös opiskeluryhmämme on ollut aivan mahtava ja motivoitunut opintoihin. Juuri, kun minusta tuntuu, että jotain tärkeää on alkamassa, se onkin ihan kohta jo loppumassa! Matkamme on ollut aivan liian lyhyt, ja haluaisin, että tämä matka jatkuisi vielä pitkään. Valitettavasti se ei kuitenkaan jatku, ja toukokuussa me valmistumme. Sen jälkeen kukin meistä lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa eläinavusteisuuden parissa.

Opinnäytetyötä

Päivämme alkaa opinnäytetyön esittelyllä. Aihe on minulle läheinen, sillä työssä puhutaan siitä, miten neuropsykiatrista valmennusta voisi tuoda kouluun.

Varsinaisesti mitään uutta tietoa en opinnäytetyöstä saa, sillä erityisopettajana työssä kerrotut aihepiirit ovat minulle tuttuja. Minua kuitenkin kiinnostaa tietää, millaisia kokemuksia juuri tämä opinnäytetyön esittäjä on saanut, kun hän on omassa työssään kokeillut neuropsykiatrista valmennusta, ja millaisin eri keinoin hän on päässyt tavoitteisiinsa. Keinot ovat hyvin pitkälle sellaisia, mitä itsekin käyttäisin, jos veisin neuropsykiatrisen valmennuksen mukanani omaan työhöni.

Mustekalan lonkeroita

Seuraavaksi kokeilemme narratiivista työtapaa. Olen kokeillut sitä jo kerran, neuropsykiatrisen valmentajan opintojen aikana. Työtapa on hauska, eikä minua haittaa mitenkään tehdä sama harjoitus toiseen kertaan.

Valitsemme pienistä muovieläimistä sen, mikä puhuttelee meitä juuri sillä hetkellä eniten. Viimeksi valitsin rauskun. Tällä kertaa minä valitsin mustekalan. Mustekalalla on paljon lonkeroita, ja mielestäni se kertoo siitä, miten mustekala on monipuolinen multitaskaaja. Se kerää itselleen paljon erilaisia koulutuksia, kurssia toisensa perään. Vähintään yksi kurssi jokaista lonkeroa kohden. Piirrämme paperille eläimen elinympäristön ja sen jälkeen muovaamme eläimen punasavesta. Mustekalastani tulee paremman näköinen kuin mitä rauskustani tuli.

Kun savityö on valmis, kirjoitamme tarinan. Kerron tarinassa, miten mustekala sai lonkeronsa. Aina, kun ahkera mustekala keksii jonkun uuden tekemisen itselleen, sille kasvaa uusi lonkero. Kun hän saa jonkun tekemisen loppuun, lonkero putoaa pois. Sitä lonkeroa ei tarvita enää. Välillä mustekalalle voi kasvaa liikaa lonkeroita, jolloin sen voi olla vähän hankala hallita itseään. Silloin sen täytyy luopua jostain, että yksi lonkero pääsisi tippumaan, ja sen olisi helpompi olla ja liikkua.

Karvaiset kaverit

Sokerina pohjalla puhumme eläinavusteisesta vapaaehtoistoiminnasta. Tämä on tärkeää, sillä olen tosissani pohtinut lukukoiratoimintaa Kaunoni kanssa. Tutustumme siihen, miten vapaaehtoistoimintaan pääsee mukaan, mitä se käytännössä on, mitä se vaatii sekä eläimeltä että ohjaajalta. Kuuntelen karvattomat korvat höröllä ja kirjoitan muistiinpanoja kynä sauhuten. Voin joskus vielä tarvita näitä tärkeitä tietoja.

Iltapäivän aikana huomaan, että lukukoiratoiminta on todellakin sitä, mitä olen ajatellut sen oikeasti olevan. Kiinnostun toiminnasta entistä enemmän. Sen sijaan vapaaehtoistyö, mikä on laitoksissa käymistä, ei hirveästi herätä minussa kiinnostusta. Minusta alkaa tuntua, että vaikka ehkä Kaunosta siihen olisikin, niin minusta ei.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, on erittäin tärkeä saada kokemus myös sellaisesta asiasta, mikä ei itseä kiinnosta. Ilman kokemusta ei voi tietää, mikä on juuri se minun juttuni, eikä sellaisiin juttuihin, mitkä eivät tunnu omilta, kannata hakeutua. Tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, että minusta ei olisi kiertämään Kaunon kanssa vanhainkodeissa ja kehitysvammalaitoksissa. Sen taas voin sanoa varmuudella, että meidät näkee Kaunon kanssa jossain vaiheessa kirjastossa, ja me kuuntelemme, kun meille luetaan kirjoja.

Soffailua

Päivä päättyy lyhyeen. Kotiin päästyäni parkkeeraan sohvalle. Ilma on edelleenkin kaunis, mutta olen todella väsynyt. Ei ole voimaa lähteä ulos haistelemaan kevään tuoksuja ja kuuntelemaan kevään ääniä.

Haikea mieleni syvenee entisestään. Jokainen hetki, minkä elän, jokainen henkäys, minkä vedän, tarkoittaa matkan lopun lähenemistä. Matkani kestää enää kaksi kuukautta, ja sitten se on ohitse. Tämä uskomaton matkani on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa, ja koen tietyllä tavalla olevani uudesti syntynyt. Olen kuin feeniks-lintu, mikä on tatuoitu vasempaan käsivarteeni.

Ja vaikka tämän matkan taittaminen on hetkittäin käynyt kukkaron päälle, kun opiskelee kahdella eri valmentajalinjalla, se on kuitenkin ollut joka ikisen sentin arvoista! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että päätin lähteä opiskelemaan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 36

Unessa oli pääosassa eräs naispuolinen ystäväni. Hän oli kovin erinäköinen kuin mitä on luonnossa. Hänen hiuksensa olivat samanväriset, mutta eri tavalla leikatut (unessa hänellä oli polkkatukka, mitä hänellä ei oikeasti ole). Lisäksi hän oli unessa lihonnut n. 70 kg. Hänellä oli päällään paksu, pitkä, musta toppatakki.

Olimme hänen kanssaan yhdessä ulkona, puistossa, missä oli paljon sorsia. Hän vaikutti todella onnelliselta. Kyselin, mikäs häntä nyt noin hymyilyttää, ja hän kertoi, että on löytänyt elämänsä naisen (oikeassa elämässä tämä nainen ei ole parisuhteessa, emmekä ole juuri tällaisista asioista puhuneet, mutta oma veikkaukseni on, että hän on bi-seksuaali).

Hän pyöri ja hyöri, kädet levällään, katse pilviselle taivaalle. Hän kertoi tästä uudesta rakkaudestaan, ja ylisti hänet maasta avaruuteen. Jossain vaiheessa tämä uusi rakkaus tuli puistoon. Hän oli hoikka, pitkähiuksinen nainen. Ystäväni istui puistonpenkille, ja he suutelivat tämän uuden naisystävänsä kanssa todella intohimoisesti. Itse katselin vierestä ja olin onnellinen ystäväni puolesta.

Kerrankin jotain positiivista, mihin eivät liity vauvat, raskaudet eikä ahdistus noin muuten!

Eivät ole sorsia, vaan telkkiä, mutta oli niin söpöjä pikkutelkkiä, että
oli ihan pakko laittaa tämä kuva tähän. En äkkiseltään löytänyt kuvaa
sorsavauvoista albumeistani, vaikka tiedän siellä sellaisen olevan.

Koiramaisuuksia

Tänään oli tärkeä päivä monessakin mielessä. Minulle nimittäin annettiin tärkeä tehtävä: Paikka Koirat kasvatus- ja kuntoutustyössä ry:n hallituksessa. Olen todella iloinen tästä luottamuksesta ja tehtävästä, sekä mahdollisuudesta päästä edistämään koira-avusteisuutta, sekä myös tietoutta koira-avusteisesta toiminnasta. Kaikesta hyvästä kirjoittelusta ja runsaasta tutkimuksesta huolimatta ihmisillä on edelleen hyvin suppea käsitys kaikesta siitä, mitä kaikkea  eläinavusteisesti voidaan tehdä, ja millaista monipuolista hyötyä siitä on.

Miksi haluan lähteä mukaan tällaiseen toimintaan? Koska uskon vakaasti siihen, että koirat - ja muutkin eläimet - kykenevät pääsemään parempaan tulokseen kuin mitä yksikään terapeutti tässä maailmassa ikinä kykenee! Koirat, jotka eivät ole käyneet yhdelläkään psykologian tai psykiatrian kurssilla, ovat parempia terapeutteja kuin kukaan koulutettu ihmisterapeutti. Mikään ei voita eläimen voimaa. Kukaan ei ole uskollisempi kuuntelija kuin mitä eläin on. Vaikkei eläin ole lääkäri, se voi silti parantaa. Tätä viestiä haluan viedä eteenpäin.

Eläinavusteiseen toimintaan liittyy monia ennakkoluuloja. Haluan olla mukana purkamassa näitä ja haluan todistaa epäilijät ja hysteerikot vääriksi.

Tämän lisäksi haluan edistää ei pelkästään ihmisten, vaan myös eläinten hyvinvointia, ja tuoda esiin sen, että eläin on älykäs ja tunteva olento, aivan kuten ihminenkin. Vaikka ihmiset niin luulevatkin, meillä ei ole oikeutta kohdella eläimiä miten sattuu. Päinvastoin, meidän tulee kunnioittaa niitä. Ne ansaitsevat sen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 35

Taas pätkittäin nukuttu yö takana. Alan jo tottua siihen, etten nuku yhtään kokonaista yötä, vaan heräilen jatkuvasti, ja joskus olen pitkiäkin aikoja hereillä unijaksojen välissä.

Viime yönä näin yhden unijakson aikana oudon kuvan. En sanoisi sitä uneksi, vaan nimenomaan kuvaksi, sillä se oli kolmen kuvan sarja.

Ensimmäisessä kuvassa oli poika ja pieni, iloinen koiranpentu, jotka leikkivät keskenään. Toisessa kuvassa oli aikuinen koira ja nuori mies, jotka tekivät yhdessä lapiohommia. Viimeisessä kuvassa oli vanha koira ja aikuinen mies, joka osoitti käsiaseen kanssa koiraa.

Kuvat olivat kaikki mustavalkoisia piirroskuvia ja se oli sarjakuvamainen. En tajua ollenkaan, miksi näin tällaisen kuvan unen sijaan, mutta ilmeisesti unimaailmassa kaikki on mahdollista. En alkanut analysoida kuvaa unen aikana, minulla oli vain ahdistava olo tuon ahdistavan kuvasarjan takia.

En ole nähnyt koskaan missään vastaavaa kuvasarjaa. Eilen, tosin, näin Facebookissa hauskan videon, missä miehet tekivät pellolla hommia ja koirat jahtasivat myyriä ja hiiriä, mitkä nousivat pellosta sitä mukaa, kun miehet kaivelivat peltoa. Video oli kuitenkin koiramielessä positiivista katsottavaa, myyrä- ja hiirimielessä negatiivista, sillä koirat tappoivat kaikki hiiret.

Kuva ahdistaa vieläkin hieman. Yritän päästä siitä tämän päivän aikana jotenkin yli, vaikka katselemalla oman, huippusuloisen Kaunoni kuvia.

Vihdoinkin minun!

Hahaa! Se on täällä, vihdoin ja viimein. Tilasin sen jo aikoja sitten, kun kuulin, että sellainen on tulossa. Olen odottanut, vartonut ja laskenut päiviä, milloin sen saan. Ja tänään sen sain. Nyt se on, vihdoinkin, minun. Ihan ikioma.

Kun kaivelin Internetin ihmeellisen maailman uumenista paikkaa, mistä ostaa Psykiatria-kirja, koin jatkuvasti takapakkeja: Jokainen painos loppuunmyyty. Toivoa kuitenkin annettiin: Uusi painos olisi tulossa, ja vielä tänä keväänä! Laitoin kirjan ennakkotilaukseen jo kauan aikaa sitten, jotta saisin sen heti ensimmäisten joukossa. Ja nyt se on vihdoinkin kotona! Minun ihan ikioma Psykiatriani.

Nyt saan lukea aivan kaikessa rauhassa juoppohulluudesta, aivojen sähköhoidosta, joukkohysteriasta ja deliriumista ilman, että minun pitää panikoida aikataulujen kanssa ja miettiä, milloin kirja pitää palauttaa. Minulla ei ole enää mikään kiire, ja voin rauhassa paneutua psykiatrian ihmeelliseen maailmaan.

Ja koska olen vakaasti päättänyt lähteä opiskelemaan myös psykologian aineopintoja, olen suhteellisen varma siitä, että tästä kirjasta on minulle hyötyä myös myöhemmissä opinnoissani. Ellei näistä aineopinnoista muuta iloa minulle ole, niin ainakin se ilo, että saan psykologian opettajan pätevyyden. Aineenopettajan pätevyyshän minulla jo on, eli saan yhden uuden opetettavan aineen repertoaariini.

Ai niin! Se persoonallisuuspsykologian tentti on ensi viikolla. Olisikohan minun aika avata nuo tenttikirjat, jotta osaisin vastata tentissä jotain?

Unien ihmeellinen maailma, osa 34

Pätkissä nukutun, lyhyen yön aikana ehdin taas nähdä pienen unentyngän. Ja, TAAS KERRAN, olin raskaana ja synnyttämässä. Näen jostain syystä hirvittävän usein raskauteen ja synnytykseen liittyviä unia.

Olin sairaalassa. Mukanani oli sulhaseni, ja jostain syystä myös ex-mieheni. Olin aivan hirveissä tuskissa synnytyspöydällä, kun sain puserrettua ensimmäisen vauvan maailmaan. Vauva oli aivan hirvittävän pieni, koiranpennun kokoinen. Se oli käpertynytkin samalla tavalla kuin pieni koiranpentu (johtuisiko tämä siitä, että olen viime aikoina saanut ihastella Facebookissa aivan ihania kuvia suloisista koiranpennuista?). Siltikään vauva ei ollut keskonen. Kätilö hieroi vauvaa ja kapaloi sen. Sen jälkeen hän poistui jonnekin.

Minä jäin synnytyspöydälle makaamaan ja pusertamaan toista vauvaa ulos. Se kesti aivan hirvittävän kauan, eikä kätilö tullut takaisin. Puristin kummakin miehen kättä, kunnes sain vauvan, vihdoin ja viimein, ulos. Sekin oli samanlainen: Pieni ja käpertynyt kuin koiranpentu. Kätilö ei ollut palannut vieläkään.

Sulhaseni juoksi synnytyshuoneen ovelle ja huusi kätilöä kovaan ääneen. Kätilö tuli paikalle hieman näreissään siitä, että me tällä tavalla melskaamme. Olisi sitä voinut nätimminkin.

Tämän jälkeen heräsin.

Unen vauvat olivat paljon tätä pikkukeskosvauvaa pienempiä.

Antakaa anteeksi oravuutemme

Seison Turun keskustassa pienen ompelimon edessä. Hakkaan ovea, mutta kukaan ei avaa. Soitan ompelijalle. Hän on tulossa ihan kohta. On vähän myöhässä. Niinpä tietysti.

Olen umpiväsynyt kaksista päikkäreistä huolimatta. Koko kevään - ja myös viime syksyn - ajan kerääntynyt univelka painaa kropassa. Tämä tapaaminen on kuitenkin sovittu jo monta viikkoa sitten, joten en lykkää sitä enää myöhäisemmäksi. Asia on isotöinen ja tärkeä, joten se pitää saada aloitettua, eikä aikaa ole loputtomiin. Kyseessä on hääpukuni.

Minun on ollut todella vaikea löytää ompelijaa, joka ottaisi erilaisen hääpuvun tehtäväkseen. Moni on kieltäytynyt vedoten siihen, ettei Halloween-aiheinen hääpuku ole ompelijan itsensä näköinen. En ymmärrä tätä, sillä puvunhan kuuluu olla MINUN, eikä ompelijan näköinen. Tämä ompelija on luvannut tehdä minulle pukuni. Ja nyt meidän pitäisi sopia “jotain”.

Ompelija juoksee nurkan takaa vaaleat hiukset tuulessa hulmuten. Hän tulee iloisena paikalle, kättelee, esittelee itsensä ja puhuu kuin papupata. Huumori on omalaatuista, mutta minä ymmärrän sitä. Lyön hänen otsaansa heti oravaleiman. Minulla on oravatutka, ja se on suhteellisen erehtymätön.

Sisällä ompelimossa on kaaos. Ompelija selittää, miten hänellä on tuhat projektia kesken. “Orava”, ajattelen mielessäni, ja naureskelen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä hän tarkoittaa. Hän kaivaa kansion, missä on erilaisia näytekankaita. Tutkimme niitä, hypistelemme, vertailemme eri värejä. Näytän kuvia ja kerron, mitä haluaisin mistäkin kuvasta tulevaan pukuuni. Ompelija nyökyttelee ja esittää ideoita värien ja toteutuksen suhteen. Hän on hyvin kärryillä siitä, millaisen puvun haluan.

Pääsemme yksimielisyyteen kankaista, budjetista ja sovitusaikatauluista. Koska ompelija ei osaa sanoa, onko tukussa juuri sitä kangasta, mitä minä haluan pukuni yläosaan, hän lupaa ensi töikseen ottaa tukkuun yhteyttä ja hankkia yläosan kankaan. Se tulee olemaan suurin materiaalihaaste. Olen kuitenkin huojentunut, sillä yksi häiden isoimmista ongelmista, eli minun pukuni, taitaa olla, vihdoin ja viimein, ratkaistu.

Hyppään hyvillä mielin autoon ja lähden kotiin. Saan ehkä sittenkin unelmieni puvun, eikä minun tarvitse tyytyä johonkin kamalaan kermakakkumekkoon tai perunasäkkiin.

Kotimatkalla muistan: Tänään on torstai ja teinillä on musiikin teoriatunti! Unohdin muistuttaa häntä asiasta ennen lähtöä. Vapaa-ajan taksi ei ole soittanut minulle, eikä myöskään opettaja. On sittenkin olemassa mahdollisuus, että teini on itse muistanut tunnin.

Menen kaupan kautta kotiin. Ostan sen kunniaksi, että aloitin juuri laihdutuskuurin uutta hääpukuani varten, Ben & Jerry’s-jäätelöä. Ehkä aloitan sen laihdutuskuurin huomenna. Kotona kysyn teiniltä, kävikö hän teoriatunnilla. Ei ollut muistanut. Menee kauan, kunnes tulee tekstiviesti taksilta: Oliko tunti tänään peruttu. Ei ollut! Me vain olemme oravia. Antakaa se meille anteeksi.