Me karmeat koiranomistajat kamaline rakkeinemme

Koirapuistossa on elämää. Kymmenkunta karvaturria kirmaa pitkin pöllyävää hiekkakenttää. Välillä painitaan vähän kovemmin, välillä vähän iisimmin. Joku saa hepulit ja alkaa ravata ympyrää. Toiset koirat yhtyvät hepuleihin. Omistajat juttelevat keskenään. Kaikilla on hauskaa.

Tietä pitkin tulee uusi koirakko. Vanha rouva ja kaksi pientä koiraa. Koko puistossa hyörivä karvalauma innostuu uusista tulokkaista, ja ryntää aidan viereen katsomaan, kuka on tulossa. Tulokkaita tervehditään iloisella haukulla.

Koirakko ei kuitenkaan pysähdy, ja tule puistoon. Sen sijaan vanha rouva katsoo nyrpeänä tervehtimään tullutta karvalaumaa ja tokaisee kuuluvaan ääneen: “Ei me sinne tulla tollaisten räksyttäjien kanssa. On se kumma, etteivät ihmiset saa pidettyä koiriaan kurissa.” Sen jälkeen he kävelevät puiston ohitse. Karvalauma palaa leikkeihinsä, ja me omistajat katsomme toisiaan haavit auki. Eräs omistaja tokaisee, että parempi vain pysyäkin pois puistoista tuolla asenteella.

Koirani Kauno parhaan ystävänsä Bamsen kanssa.

En ymmärrä tätä mielensäpahoittamisen kulttuuria enää. Ihmiset eivät voi loukkaantua siitä, että koira toteuttaa luontoaan ja kommunikoi sille ominaisella tavalla! Yksikään puiston koirista ei ole tippaakaan aggressiivinen, pahaluonteinen tai ilkeä. Tunnen jokaisen puistossa olleen koiran ja heidän omistajansa. Kovaäänisiä koiria kyllä joukkoon mahtuu, mutta kovaääninen ei ole synonyymi aggressiiviselle. Kovaääninen koira ei myöskään tarkoita sitä, että koira olisi huonosti koulutettu. Se saattaa jopa tarkoittaa ihan täysin päinvastaista tietyissä tapauksissa.

Suurin osa juuri sillä hetkellä puistoissa olevista koirista on nuoria koiria. Leikit ovat raisummat ja meno on kovempaa. Energiaa on paljon ja se pitää purkaa. Mikä sen parempi tapa antaa koiran purkaa energiaansa kuin tuoda se koirapuistoon, missä se saa juosta vapaana ja leikkiä lajitovereidensa kanssa? Koira tarvitsee toisten koirien seuraa.

Vanhan rouvan toinen koira oli häntä heiluen, innosta vinkuen, tulossa leikkimään muiden kanssa. Jos tämä rouva pahoitti mielensä siitä, että meidän karmeat, huonokäytöksiset piskimme hieman haukkuivat, niin minäkin pahoitin mieleni tämän pienen koiran puolesta, joka olisi halunnut tulla leikkimään. Rouva kielsi koiraltaan riemukkaan leikkihetken!

Haluaisin tietää, miten tämä hieno rouvashenkilö kasvattaa omia koiriaan. Lyökö hän niitä heti, kun ne päästävät pienenkin älähdyksen? Jos haluaa täysin hiljaisen lemmikin, silloin ei kannata ottaa koiraa. Kultakala olisi parempi vaihtoehto.

En minäkään viihtyisi kerrostalossa, missä olisi koko ajan räksyttävä koira jossain. Asun alueella, missä on todella paljon koiranomistajia, ja meidänkin rapussa asuu useampi koira. En kuule kuin vain harvoin koiran pienen haukahduksen, eikä oma koiranikaan hauku sisällä, paitsi ovikellon soidessa. Koirapuisto on kuitenkin eri asia. Se on koirille tarkoitettu paikka, missä koirat saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Siellä on tilaa temmeltää ja siellä saa myös haukkua. En voi ymmärtää, miten joku koiranomistaja ei voi tätä yksinkertaista asiaa tajuta.

Olen puhunut. Ja pahoittanut mieleni. Ja toivon, että tämä pieni, iloinen koira löytää uuden kodin. Sellaisen, missä omistajat ymmärtävät koiriensa päälle vähän enemmän.

Perkele.

Äiti on tänään helvetin väsynyt

“Eikös olisikin kivaa, jos meillä olisi vauva?”

Ne kuuluisat viimeiset sanat. Juuri tänään vastaisin tuohon kysymykseen toisin kuin mitä vastasin silloin joskus pitkälti yli vuosikymmen sitten.

Takana raskas työpäivä. Edessä vielä lisää töitä, koska opettajan ammatti vaatii paljon kotona tehtävää työtä.

“ÄITIIIIIIIII! Nä kirjat pitää päällystää!!!!!!!”

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi kirjaa. Lisää tulee huomenna. On päällystettävä, tai kukkahattuopettaja laittaa merkinnän Wilmaan.

Wilma. Ah, tuo niin kätevä viestintäkanava. Opettaja huutelee vanhempia osallistumaan sekä vanhempainiltaan että kahvitukseen. Ellei saada tarpeeksi vapaaehtoisia, jäävät kahvit juomatta. En vastaa. En aio osallistua kumpaankaan. Yksi raskaan työpäivän jälkeinen ilta harakoille, kun se pitää viettää jossain typerässä vanhempainillassa kuunnellen kukkahattuopettajan kiekumista. Minulla on tärkeämpää tekemistä.

Minun tiskirättini. Saisinkin vapaapäivän tästä kaikesta!

Harrastukset. Turun konservatorio muistuttaa laskussaan, miksi se on niin hyvä oppilaitos. Emme pahemmin syö muuta kuin kaurapuuroa sen kuun aikana, kun maksan tuon laskun. Kyllä, Turun konservatorio on erinomainen oppilaitos ja olen enemmän kuin tyytyväinen sieltä saatuun opetukseen ja sen joustavuuteen. Mutta halpa oppilaitos se ei ole.

Ota yhteyttä soitonopettajaan. Ota yhteyttä musiikin teoriaa opettajaan henkilöön. Sovi heidän kanssaan ajat. Soita vapaa-ajan taksille, joka kuskaa lasta ympäriinsä. Sovi heidän kanssaan ajat.

Käy raskaan työpäivän jälkeen keskustassa hakemassa Soitin Laineelta saksofonin lehtiä. Myös uusia nuotteja tarvitaan, samoin polyformia. Visa päästää pienen vingahduksen. Minä päästän ison huokauksen.

Kiipeilyseuran ensimmäinen treenikerta. Soita taas vapaa-ajan taksille. Maksa taas kerran yksi uusi harrastuslasku ja toivo, että kaurapuuro riittää loppukuun ajan.

“ÄITIIIIIIII! Mun kiipeilykengät on pienet!!!!!!!”

Lapsi on venynyt kesän aikana pituutta niin paljon, että sen pitäisi olla laitonta. Treenivaatteet ja kiipeilykengät ovat pienet. Valjaat ovat pienet. Sormien ympärille tarvittavaa teippiä ei ole. Visan luottokatto häämöttää näkyvissä. Pitää maksaa MasterCardilla. XXL kiittää hyvästä asiakkuudesta, minä taas pelkään luottotietojen menetystä.

“Onko läksyt tehty? Onko soittoläksyt tehty? Oletko syönyt?”

Vastaus on joka kerta sama: “Emmä tiiä”. Mitä se siellä koulussa oikein tekee, ellei se koulupäivän jälkeen tiedä yhtään mitään?

Huomenna on poikkeuksellinen lukujärjestys. Soita aamutaksille ja hoida asia. Muista vielä ilmoittaa samalla kertaa, että myös perjantai on poikkeus oikomishoidon takia. Unohda se kuitenkin puhelun aikana, ja yritä muistaa huomenna uudestaan.

Muista laittaa ah-niin-kätevän Wilman kautta kukkahattuopettajalle viestiä, että perjantaina on oikomishoito. Muista se myös itse! Kirjoita se kaikkiin kalentereihin ja laita sata post it-lappua ulko-oveen ja vessaan, että muistat sen.

Ai niin, ne huomiset oppitunnit ovat vielä suunnittelematta. Pitikö minun tehdä jotain muutakin vielä tänään? Niin joo. Voisi syödäkin jotain. Ja koira on kytännyt minua jo tunnin verran takajalat ristissä, koska sillä on pissahätä.

“ÄITIIIIIIII!!!!!!! Mulla on tylsää!!!!!!!”

“Ota tabletti ja pelaa.”

Äiti ei nyt jaksa keksiä mitään järkevää, hyödyllistä ja opettavaista. Äiti on ihan helvetin väsynyt. Ja tarvitsee tupakan. Ehkä jopa kaksi.

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!

Alkon muovikassissa on mieli vatupassissa

Lauma lippispäitä kurkistaa luokan ovesta sisään.

“Ope, jos me aloitetaan nyt heti ja pidetään tunnit yhteen, niin päästäänkö me aikaisemmin pois?”

“Ettekste halua pitää välkkää ollenkaan?”

“Ei. Me halutaan päästä aikaisemmin pois.”

“Okei. Sisään sitten vain. Aloitetaan.”

Suoraan sanottuna, minua ei haittaa pätkääkään aloittaa sekä päivän että työviikon viimeiset tunnit aikaisemmin, pitää tunnit yhteen ja päästä myös pois aikaisemmin. Olen hirvittävän väsynyt ja haluan kotiin.

Kun päästän lippislauman ovesta ulos, hyppään itse autoon ja ajan suoraan Alkoon. Tarvitsen jotain naista ja miestä väkevämpää.

Kotona lysähdän sohvalle. Sähköpostin tarkistus. Teinin konservatorio-asioiden hoitamista heti syksyn alkuun. Mietin niitä vanhempia, jotka valittavat, etteivät heidän teininsä tee mitään muuta kuin makaavat kotona. Miksi he valittavat? Olisivat onnellisia, kun eivät joudu hoitamaan tuhat ja sata harrastuksiin liittyvää asiaa. Ja maksamaan harrastuksista kertyviä jumalattoman suuria maksuja.

Myös Turun yliopistolta on tullut sähköpostia liittyen korvaavuuksiin. Olin hakenut korvaavuutta yleisen kasvatustieteen perus- ja aineopinnoista sekä aineenopettajaopinnoista. En ymmärrä mitään saamastani lomakkeesta. Se on sekava ja kummallinen. Aineenopettajaopinnot on merkitty siihen, mutta kasvatustiedettä ei. Ainakaan en löydä niitä mistään. Sen sijaan siinä on psykologian perusopinnot, mistä en ole, vielä toistaiseksi, pyytänyt korvaavuutta. Miten mukavaa! Lisää asioita, mitä pitää hoitaa. Ja vain 14 päivää aikaa hoitaa ne, kirjallisesti. Perkele.

Huomenna minulla on opetukseton päivä, eli suomeksi sanottuna vapaapäivä. Tarkennan, “vapaapäivä”. Teinin oikomishoitoa, häihin liittyviä tapaamisia, kuskausta, ravaamista, sitätätätota. Ylihuomenna matka Helsinkiin ADHD-liiton liittokokoukseen.

Saanko jo kuolla?

Älkää pelätkö. En oikeasti halua kuolla. Elämäni on aivan liian mielenkiintoista, jotta haluaisin sen päättyvän näin aikaisin. Toisaalta, mielenkiintoinen elämäni on myös väsyttävää ja uuvuttavaa. Onneksi on kuitenkin olemassa valtion ravitsemusliike nimeltään Alko, mikä myy mieltä turruttavia tuotteita juuri tällaisiin hetkiin. Alkon muovikassissa on mieli vatupassissa.

Ainakin juuri tänään.

Tyypillinen ADHD-aikuisen päivä

Tänään on ollut erittäin tyypillinen ADHD-aikuisen päivä. Niin tyypillinen, että itkettäisi, ellei naurattaisi. Eikä päivä ole kuin vasta puolessa! Mitä kaikkea tänään vielä ehtii tapahtumaankaan... Haluan kertoa teillekin, millaista ihan tavallinen arki on, kun sitä elää ADHD-aivojen kanssa.

Minulla alkoivat työt vasta kymmeneltä. Olin unohtanut ostaa lounasta töihin, joten ajattelin lähteä hyvissä ajoin, että ehtisin käydä kaupan kautta hakemassa jotain epäterveellistä valmisruokaa ja jälkiruuaksi suklaapatukan. Hyvästelin avomieheni ja koirani, hyppäsin autoon ja lähdin kauppaan.

Kaupassa tajusin, että olin unohtanut lompakkoni kotiin. Ei kun takaisin autoon ja kotiin hakemaan lompakkoa. Kotioven ulkopuolella tajusin, että olin unohtanut myös avaimeni kotiin. Onneksi avomieheni oli kotona, joten pelkkä ovikellon pimpotus riitti asian hoitamiseen. Avaimet ja lompakko mukaan, ja sen jälkeen uusintayritys. Ehdin juuri ja juuri töihin sen epäterveellisen lounaani kanssa.

Vähän ennen lounastaukoa puhelimeeni tuli tekstiviesti. Se oli avomieheltäni. Hän oli lähtenyt viemään koiraa ulos… Ja jättänyt avaimet kotiin! Sanoin, että kävelee työpaikalleni koiran kanssa, ja heitän heidät autolla kotiin lounastunnillani. Ja avaan samalla oven niillä omilla avaimillani, mitkä olin vain hetki sitten unohtanut kotiin.

Unohtamista, hupsistasaatanaa, hajamielisyyttä ja varmoja talteita, mistä edes arkeologit eivät löydä kadonneita tavaroita. Tätä kaikkea mukavaa on ADHD-aikuisen arki!

Sentään muistin lähteä töihin.

Parhautta juuri tänään

Sateinen sunnuntai. Pisarat ropisevat parvekkeen lasitusta vasten, ja Martinkirkon kello soittaa lauluaan. Kahden päivän vatsakivun jälkeen istun sohvalla, kaikessa rauhassa, ja mietin, että tämä päivä on hyvä päivä. Päätin kertoa teille, miksi tämä päivä on hyvä päivä.

• Heräämisen jälkeen sai mennä takaisin nukkumaan.
• Rauhallinen aamutupakkahetki parvekkeella toisen heräämisen jälkeen.
• Hidas ja rentouttava aamulenkki koiran kanssa.
• Onnellinen koira järsimässä poronluuta vieressäni.
• Ben & Jerry’s-jäätelö kädessäni.
• Elokuvan katsomista sohvalla ilman mitään kiirettä.
• Hetki omaa aikaa.
• Hot dog-ainekset odottamassa päivällisaikaa.

Tänään olen onnellinen. Mieleni on rauhallinen. En koe stressiä enkä ajattele ikäviä asioita. Paitsi sen verran, että lähetän lämpimiä ja parantavia ajatuksia kuumeiselle työkaverilleni, joka makaa parhaillaan sohvalla vähemmän mukavissa tunnelmissa.

Mikä on sinusta parasta juuri tänään?

Ajatuksia infernaalisen kivun keskeltä

Suljettu saari. Yhdeksäs komppania. Schindlerin lista. Sotaa. Kuolemaa. Kärsimystä. Kidutusta. Mielisairautta. Ja kahdessa näistä elokuvista keskeisessä roolissa Sir Ben Kingsley.

Avomieheni huikkaa nojatuolistaan: “Kylläpä sä katot tänään positiivissävytteisiä elokuvia!” Toden totta. Kaikki nämä elokuvat suorastaan pursuavat vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja television ruudusta silmiini syöksyy sateenkaaria ja tähtisumua. Korviani hellii aseiden ja kranaattien hento humina sekä kuolevien ihmisten rääkäykset.

Olen joutunut tänään divaanisohvani vangiksi. Tänään, kuten vähän liian usein tätä nykyä, on infernaalisen vatsakivun teemapäivä. Itken kivusta samalla, kun hiki virtaa pitkin kasvojani. Ei ole mitään mahdollisuutta, että suunniteltu retki koiran kanssa toteutuisi tänään. Ehkä huomenna. Mikäli vatsani sallii. Ja koska olen sohvani vanki, enkä pysty pahemmin mihinkään liikkumaan, viihdytän itseäni tällä positiivissävytteisellä laatuviihteellä. Näinhän sitä kuuluu vapaapäiväänsä viettääkin: Sohvalla maaten ja kivuista kärvistellen.

Sohvapotilaana minulla on ollut myös aikaa ajatella. Aivan liikaa aikaa, jos rehellisiä ollaan. Olen onnistunut kääntämään jopa oikeasti positiiviset ja hyvät asiat päässäni negatiivisiksi. Valmentaja-opintojeni aikana opin ensimmäistä kertaa elämässäni positiivista ajattelua ja uuden näkökulman ottamista asioihin. Tänään minusta tuntuu siltä, että koko viime vuoden opinnot ovat valuneet viemäristä alas. Tai sitten tämä minusta huokuva synkkyys ja negatiivisuus johtuu vain siitä, että tämä vatsakipu tappaa kaikki pienetkin yritykset positiiviseen ajatteluun.

Töiden alkaessa sähköposti on laulanut reipasta ja iloista lauluaan. Eilen se lauloi uutisen Koulutusrahastolta. Hakemukseni on hyväksytty, ja tulen saamaan aikuisopintotukea juuri niin pitkän ajan kuin olin toivonutkin saavani. Tämähän on kerrassaan loistava uutinen, eikös? Tai niinhän sitä luulisi.

Olin varautunut siihen, että tulen saamaan loppusyksyn ja alkukevään paljon vähemmän rahaa kuin mitä saisin töitä tehden. En odottanutkaan saavani tukuttain seteleitä, joilla maksan helposti pitkän Bora Boran matkan, ja pienen visiitin Havaijille siinä samalla. Tein Koulutusrahaston nettisivuilla olevan laskurin kanssa laskelman, mitä noin suurin piirtein tulisin saamaan kuukaudessa. Se summa, minkä sieltä sain, oli noin 300 euroa enemmän, mitä Koulutusrahastolta tulleessa päätöksessä luki.

Ja nyt makaan sohvalla kipujeni kanssa, katson toinen toistaan väkivaltaisempia ja kurjempia elokuvia, ja mietin, miten ihmeessä tulen selviämään taloudellisesti tulevista kuukausista. Miten maksan kaikki laskut? Miten kustannan tyttäreni harrastukset? Entäs koiran menot? Itselläkin tulee aina välillä nälkä, ja autokin tarvitsee bensaa käydäkseen. Tulenko kokemaan täydellisen konkurssin tämän opiskeluni aikana?

Avauduin asiasta avomiehelleni. Hän oli sitä mieltä, että murehdin turhaan. Me kyllä tiesimme, että rahaa tulee olemaan vähemmän, meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia (häiden lisäksi) emmekä ole ostamassa mitään kallista. Minulla on mahdollisuus saada haluamaani lisäkoulutusta. Minun täytyy käyttää tilanne hyväkseni. Jos teen kokopäivätöitä ja opiskelen samalla kokopäiväisesti, palan loppuun alta aikayksikön. Etenkin, kun en ole vielä palautunut kunnolla edellisestäkään loppuunpalamisesta.

Avomieheni sanat ovat viisaita. Ne vain eivät mene kivuista kärsiviin aivoihini asti tällä hetkellä. En voi lakata murehtimasta taloutta ja tulevaa. Minua kaduttaa koko opintovapaa, ja minusta tuntuu, että ajan meidän perheen karmeaan turmioon sillä, että haluan opiskella. Joudumme muuttamaan Martinsillan alle asumaan ja syömään pelkkiä kynsiämme.

Olen kymmenen vuoden yksinhuoltajuuden aikana tottunut siihen, että vastaan kaikesta yksin. Asioiden hoidosta, taloudesta, aivan kaikesta. En osaa ajatella, että taloudessamme on nyt kaksi aikuista, joista myös toinen saa rahaa. En etenkään tässä vaiheessa, kun makaan sohvalla kärvistellen, kiroillen ja kiukutellen itselleni.

Huomenna on päivä uusi. Toivottavasti kivuton sellainen. Ehkä huomenissa pystyn ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Tänään en pysty. Ehkä huomenna asiat selviävät. Tai elleivät huomenna lauantaina, niin viimeistään sitten maanantaina. Aina asiat ovat ennenkin selvinneet.