Armollinen minä

Kun aloitin opintovapaan, mielessäni siinsivät kymmenet ja taas toiset kymmenet, kuivat ja tylsät tieteelliset esseet. Näin itseni istumassa kotisohvalla, tietokone sylissä, näppäimistö sauhuten ja lähdekirjojen sivut havisten. Ajattelin, että minun tarvitsee käydä yliopistolla vain parin kuivan luennon ajan, eikä sen enempää. Kuinka väärässä olinkaan!

Kalenterini on niin tiukkaan tungettu luentoja ja seminaareja, ettei siihen mahdu edes lyhyttä lounastaukoa väliin. Lähden aamulla yliopistolle, ja tulen vasta illalla takaisin. En ole ehtinyt vielä aloittaa ensimmäistäkään esseetä enkä harjoitustyötä, en ole edes ehtinyt vilkaista sitä kirjallisuutta, mitä tarvitsisin. Kaikki aikani ja energiani menee vain siihen, kun ravaan luentosalista toiseen, seminaarihuoneesta toiseen.

Tänään on, taas kerran, pitkä päivä. Se alkaa kymmeneltä verkostotyön aloitusluennolla ja päättyy kuudelta graduseminaariin. Onneksi verkostotyön kurssille on tulossa kavereitani. En tule olemaan siellä yksinäinen. Kurssin opettaja, vanhan koulukunnan kansankynttilä, luettelee kurssilla tehtäviä asioita: Luentoja, kaksi vierailukäyntiä ryhmässä, kaksi vierailukäyntiä yksin, harjoitustyö yksin tehtyjen vierailukäyntien pohjalta. Yhtään poissaoloa ei saa olla, ja jokaisesta poissaolosta seuraa kirjallinen työ. Jokaisella vierailukäynnillä pitää merkitä nimensä läsnäololistaan. Jokaisella luennolla kiertää myös läsnäololista. Yksin tehtäviltä vierailuilta pitää ottaa allekirjoitus todisteeksi, että on ollut vierailulla. Kurssista pitää saada kolmonen, että pääsee läpi. Kakkonen ei riitä.

Hymähdän hiljaa mielessäni. Kyllä nyt on niin helvetin tiukkaa ja tarkkaa, että! En ole tottunut yliopistossa tällaiseen kyttäysmeininkiin. Tunnen olevani yläasteella. Ottaa päähän tällainen naurettava, tiukkapipoinen ajattelumalli.

Minulla on lyhyt tauko ennen seuraa luentoa. Käyn hoitamassa kaksi roikkunutta asiaa pois. Haen IT-palveluiden tiskiltä itselleni tulostus- ja kulkuavaimen, ja Educariumin kirjastosta käyn noutamassa itselleni yliopiston kirjaston kortin. Yksi virallinen opiskeluihin liittyvä asia vielä puuttuu hoitamatta, ja se on opiskelijakortti. En ole saanut vieläkään otettua edes kortin vaatimaa kuvaa. Outoa, ettei minulla ole intoa saada kaikkia niitä alennuksia, mitkä tunnetusti liittyvät opiskelijakorttiin. Ehkä saan hoidettua sen joskus.

Vilkaisen kalenteriani. Huominen päivä täynnä luentoja. Perjantaina luentoja. Alkaa uusi kurssi genetiikasta. Ensi viikolla lisää luentoja. Keskiviikkona alkaa voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Se menee päällekkäin verkostotyön luennon kanssa. Saan tehdä luennosta sitten kirjallisen työn. Jipii! Not…

Alan miettiä, oliko tämä opintovapaa sittenkään kovin hyvä idea. Vai olenko minä vain sen verran vielä väsynyt ja uupunut, etten jaksakaan tällaista määrää lähiopetusta? Toisaalta, suurin osa luentokursseista ei vaadi läsnäoloa, ja harjoitustyöt voi tehdä pelkkien luentodiojen pohjalta. Diat löytyvät Moodlesta. Voisin päästää itseni helpommalla, ja jättää suosiolla välistä joitakin luentoja. Ei niihin kaikkiin tarvitsisi osallistua. Paitsi verkostotyön kurssin luennoille, koska sillä kurssilla on yläaste-meininki.

Ehkä teen niin. Ehkä lakkaan olemasta pirun tunnollinen opiskelija, joka istuu kaikki mahdolliset luennot, vaikkeivät ne pakollisia olisikaan. Ehkä annan itselleni enemmän armoa.

Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.

Kirjoja, kaurapuuroa ja evoluutiopsykologiaa

Kaksi vaihtoehtoa: Kasvatustieteen metodologia vai johdatus evoluutiopsykologiaan? En ole vielä keksinyt, miten jakautuisin kahtia, joten molempia en voi valita. Luennot menevät päällekkäin. Koska tänään on ensimmäinen kerta evoluutiopsykologian luentoa, ja se kiinnostaa muutenkin enemmän, valitsen sen. Metodologiaa ehtii myöhemminkin.

Evoluutio on aina kiehtonut minua. Mistä elämä on alkanut? Miten se on muuttunut aikojen saatossa nykyiseen muotoonsa? Mitkä kaikki tapahtumat ovat vaikuttaneet lajien muotoutumiseen tai katoamiseen? Ja miten evoluutio on vaikuttanut mieleen ja ajatteluun? Tulen varmasti saamaan näihin kysymyksiin vastaukset tulevien luentojen ja kurssien aikana moneen kertaan.

Luento pidetään englanniksi, vaikka luennoitsija on täysin suomalainen. Hän puhuu englantia kieliopillisesti ihan hyvin (mitä nyt muutamia pikkuvirheitä tulee) ja hänen sanavarastonsa on laaja. Mikä minua häiritsee, on se, että hän puhuu epäselvästi ja lausuu tuutiitutöötituu-tavalla. Yritän unohtaa sen, ja keskittyä itse asiaan, sillä asia on mielenkiintoista.

Tällä johdantokurssin johdantoluennolla puhumme evoluution peruskäsitteistä. Käsitteet luonnonvalinta ja keinotekoinen valinta ovat minulle entuudestaan tuttuja. Keinotekoisen valinnan kohdalla luennoitsija ottaa esille minua erityisen paljon kiehtovan esimerkin: Koirat! Vaikka tässä ei periaatteessa uutta asiaa minulle olekaan, luentoa on erityisen mielenkiintoista kuunnella, ja se avaa minulle uusia näkökulmia asioihin. Ajattelen omaa, rakasta, Kaunoani kotosalla, ja olen erittäin tyytyväinen rotuvalintaani. Minulla on suomenlapinkoira, alkukantainen rotu, mitä ei ole jalostettu pilalle. Ne koirat, mitkä 5000 vuotta sitten auttoivat ihmisiä paimentamaan poroja, eivät taatusti olleet precis samanlaisia kuin oma Kaunokaiseni. Se nyt on selvä! Mutta minun valitsemallani rodulla ei ole sellaisia terveysongelmia, mitkä olisivat ihmisen itsekkään jalostustoiminnan aiheuttamia. Minusta kaikki koirat ovat kauniita ja ihania. Mutta itse en haluaisi koiraa, millä on runsaasti jalostuksen kautta tulleita ongelmia.

“Okay, that’s it for today. I’ll see you next week.” Täh? Oliko se tässä? Kyllä vain! Puolitoista tuntia meni niin, että hujaus kävi. En kertaakaan katsonut kelloa luennon aikana. En räplännyt puhelintani, en käynyt Facessa, en pelannut Frozen Free Fallia. Olen koko luennon aikana vain kuunnellut tiiviisti ja tehnyt muistiinpanoja. Enkä ole yhtään huomannut ajan kulumista! Olen todella tyytyväinen, että päätin ottaa evoluutiopsykologian sivuaineekseni. Tämä oli oikea valinta.

Kotona teen jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi tehdä: Tilaan kurssikirjan! Workmanin ja Lancen Evolutionary Psychology löytyy myös pokkarina, huomattavasti halvemmalla. Laitan sen tilaukseen. Minun on pakko saada tutustua tähän aiheeseen syvemmin tämän kirjan kautta. Avomieheni tulee nalkuttamaan tästä, mutta minä kyllä kestän sen. Ja syön kaurapuuroa ihan vain siksi, että halusin kirjan.

Sexiä pubissa, ja muita mukavia tarinoita

Päätä särkee ja vituttaa. Tilanne vaatii viiniä. Onneksi sitä on! Viini ei tästä talosta ihan heti lopu. Ja tulen myös pitämään siitä huolen nyt, kun olen kokopäiväinen opiskelija. Minusta tuntuu, että sitä viinilasillista tarvitsee suhteellisen usein. Ainakin tällaisina päivinä.

Päiväni ei alkanut huonosti. Päinvastoin. Heräsin ennen herätyskelloa, ja olin erinomaisella tuulella. Käytin koiran, söin aamupalan ja lähdin yliopistolle hyvissä ajoin ennen päivän ainoaa luentoa kasvatustieteiden metodologiasta. Halusin käydä tapaamassa Turun yliopiston esteettömyyssuunnittelijaa ennen luentoa.

Esteettömyyssuunnittelija oli varsin mukava nainen. Hän kuunteli asiani ja sanoi, että minua varten voidaan kirjoittaa lausunto tiedekunnan hyväksyttäväksi. Vaatimukseni on, että saan muutettua kaikki kirjatentit esseiksi. Tenteissä en pärjää tämän kirjainyhdistelmäni vuoksi, mutta esseistä saan aina hyvät arvosanat. Kirjallisuuteen en, tietenkään, vaadi helpotusta, mutta suoritusmuotoon kyllä. Useimmat yliopisto-opettajat ovat sitä mieltä, että esseet ovat vaikeampia, ja ehkä näin onkin yleisellä tasolla. Mutta minä en kuulukaan yleiseen tasoon, minä kuulun ADHD-tasoon. Ja yleisen tason lait eivät koske minua. Sovimme erikseen päivän, jolloin tapaamme ja kirjoitamme lausunnon. Lähden hyvillä mielin kuuntelemaan luentoa.

Metodologian opinnot, oli opiskeltava aine mikä tahansa, ovat aina kuivia ja tylsiä. Nähdessäni luennoitsijan oravatutkani pärähtää käyntiin. Luento kiertelee ja kaartelee, eikä luennoitsija pysy asiassa. Hän on ensin puhumassa tutkimuksen objektiivisuudesta, kunnes yhtäkkiä hän onkin siirtynyt Karl Marxiin. Näen sieluni silmin itseni samassa tilanteessa: Puhumassa suu vaahdossa asiasta, mikä kyllä itseä kiinnostaa, mutta ketään muuta ei. Ja eksyn luennon aikana asiasta noin kaksisataaviisi kertaa. Kyllä. Tuon luennoitsijan on pakko olla ADHD-aikuinen.

Luennon jälkeen minulla on palaveri liittyen teiniini. Turun keskustassa ei parkkipaikkaa löydy mistään. Kiertelen ja kaartelen korttelikaupalla, ja kello muistuttaa siitä, että palaverissa pitäisi olla jo. Lopulta löydän parkkipaikan pienen kävelymatkan päästä. Tällä tienpätkällä ei, tietenkään, voi maksaa EasyParkilla. Perkele. Minulla on pelkkiä kahden euron kolikoita. Tunnen itseni rikkaaksi, vaikken sitä todellakaan ole. Ne on pakko uhrata, molemmat kolikot, sillä yksi kaksieuroinen ei riitä. Saan puolitoista tuntia parkkiaikaa. Sen ainakin pitäisi riittää.

Palaveri venyy ja venyy ja venyy. Tuijotan kelloa. Minulla on sovittuna tapaaminen ja koirapuistotreffit. Samalla vien teinini kaverinsa luokse. Yskäisen, ja sanon, että parkkiaika alkaa loppua. Se ei ole vale, sillä kiireen lisäksi se aika on oikeasti loppumassa. Juoksen palaverista autolle. Olen jo myöhässä. Luulin palaverin kestävän huomattavasti lyhyemmän aikaa ja luulin ehtiväni kotiin ajoissa. Olin väärässä. Nyt on jo kiire.

Kotona rappukäytävässä vastaan tulee teini. Hän on jättänyt avaimet kotiin, ja odottanut pari tuntia oven takana. Ja tietenkin koputellut oveen ja koira on haukkunut koko sen ajan. Naapurien valituksia odotellessa.

Teini autoon niska-perse-otteella, koira samoin. En ehdi vaihtaa vaatteitani, vaikka tarkoitus oli. En yleensä mene koirapuistoon “hyvissä vaatteissa”. Nyt on pakko, sillä olen myöhässä jo.

Tulen koirapuistoon vartin myöhässä sovitusta. Pahoittelen. Yritän keskustella muiden aikuisten kanssa, mutta teinit keskeyttävät koko ajan. Keskustelusta ei tule mitään. Koirilla on sentään hauskaa. Emme ole kauan, ja teini lähtee kaverinsa kanssa. Hän palautuu illalla kotiin. Läksyt ovat, tietenkin, tekemättä, mutta eipä niillä suutarin lapsilla ikinä kenkiä ole.

Kotona rojahdan sohvalle. Kaipaan lepoa. Avaan sähköpostin, ja huomaan saaneeni viestiä evoluutiopsykologian opintokokonaisuudesta vastaavalta henkilöltä. Olin valittanut, etteivät Moodlessa ja intranetissä olevat aikataulut ole ajantasaiset, ja siellä on vieläkin aikataulut vuodelta 2016. Hän pahoittelee, ja kertoo, että NettiOpsussa on ajantasaiset aikataulut. Ai, sieltäkö minun olisi pitänyt osata etsiä? Voi luoja! Mukavaa, kun näitä aikataulualustoja on sata.

Kaivan NettiOpsun esille. Kursseja on neljä ja kalenteriin kirjoitettavaa on aivan tuskaisen paljon! Eri päiviä, eri aikoja, eri luentosaleja. Johdatus evoluutiopsykologiaan alkaa jo huomenna. Menee metodologian luennon kanssa päällekkäin. No, ei voi mitään. Genetiikka on pakollinen, ja kaikki luennot menevät valinnaisen kognitiivisen psykologian kanssa päällekkäin. Kiroilen, mutta päätän valita pakollisen genetiikan. Noh, yksi kurssi vähemmän tälle syksylle.

Evolutiivisen seksuaalipsykologian ja seksuaalivalinnan kurssin nimi on niin pitkä, että lyhennän sen kalenteriini pelkäksi seksiksi. Se pidetään Publicumin rakennuksen eri luentosaleissa. Publicum lyhennetään Pub. Seksiä pubissa. Olen niin väsynyt, että näin järkyttävän huono vitsi saa minut jopa nauramaan.

Siinä menee mukava puolitoistatuntinen, kun kirjoitan ylös kaikki tämän syksyn evoluutiopsykologian luennot kalenteriini. Pakko kirjoittaa. Ilman kalenteria en pärjää. Mitä siellä ei ole, sitä ei ole olemassa. Minulla on kalenterissani KAIKKI. Koko elämäni. Kirjoitusprosessin aikana kuluu suhteellisen paljon viiniä ja monta tupakkaa.

Mutta nyt se on valmis! Kalenteri, nimittäin. Koira on onnellinen, kun on saanut leikkiä. Minä olen väsynyt tästä päivästä, ja odotan päänsäryn loppumista. Huomenna saan johdatusta evoluutiopsykologian ihmeelliseen maailmaan, ja sen jälkeen saan aloittaa viikonlopun. Tämän päivän jälkeen minusta tuntuu, että olen sen ansainnut.

Minustako käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja? KYLLÄ, KIITOS!

Kello on 14.04, kun herään sohvalta. Olen yöunieni jälkeen siirtynyt sohvalle jatkamaan nukkumista. Oloni on mahtava! Se on virkeä, innostunut ja toiveikas. Minulla olisi virallisia asioita hoidettavana, mutta ne eivät ole kiireellisiä. Ne saavat odottaa huomiseen. Juuri nyt minulla on muuta tekemistä, paljon tärkeämpää sellaista. Ja jotain sellaista, mitä en halua lykätä enää minuuttiakaan tuonnemaksi.

Tampereen yliopisto on ensimmäisenä Suomessa kehittänyt käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen. Aikaisemmin mikään yliopisto Suomessa ei ole tarjonnut mitään eläinten kouluttamiseen viittaavaakaan koulutusta. Tämä on ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa laatuaan. Ja tämä on juuri sellainen koulutus, minne minä olen aina halunnut päästä. Juuri tällaista koulutusta minä olen odottanut kuin kuuta nousevaa!

Jotta voisin toimia hyvänä eläinavusteisena pedagogina ja valmentajana, minun on tunnettava eläimen mieli. Eläimen mielen tuntemiseen eivät riitä ne Helena Telkänrannan kirjat, mitkä olen lukenut, vaikka nekin ovat hyvin asiaa avaavia. Tarvitsen jotain enemmän.

Lisäksi haluan kouluttaa itse omat koirani eläinavusteiseen työhön. Haluan olla varma siitä, että koira tulee koulutettua, joten parempi tehdä se itse. Toistaiseksi minulta kuitenkin puuttuvat tiedot ja taidot, millä kouluttaa koiraa. Toki harrastan rally-tokoa, ja olen sieltä saanut muutamia vinkkejä, mutta pelkkä rally-toko ei riitä. Se toimii hyvänä ja vahvana pohjana, mutta yksinään se ei ole läheskään riittävä. Tarvitsen muutakin. Ja tämä koulutus on juuri se, mitä minä tarvitsen!

Koulutuksen hakulomake haluaa liitteitä. Ansioluettelon ja motivaatiokirjeen. Etsin vanhoja ansioluetteloitani tietokoneen uumenista. En löydä yhtäkään. En tiedä, mihin ne ovat joutuneet, mutta eipä tässä murhe auta. Pitää tehdä kokonaan uusi. Ainakin saan tehtyä ansioluettelon, joka on räätälöity nimenomaan tätä opintokokonaisuutta varten.

Motivaatiokirjeen kirjoittaminen on helppoa, sillä olen enemmän kuin motivoitunut osallistumaan koulutukseen. Korostan luottamustehtävääni Koirat kuntoutus- ja kasvatustyössä ry:ssä, eläinavusteisen valmentajan koulutustani sekä kaikkia niitä eläinavusteisia juttuja, mitä olen tehnyt ja tulen tekemään vielä tämän vuoden puolella. Muun muassa Aisti ry:n eläinten viikon teemapäivä eläinavusteisesta kuntoutuksesta. Nyt tekin tiedätte, joten varautukaa! Teemapäivästä tulee AI-VAN U-PE-A, ja siellä on erinomaisia puhujia. Päivämäärä on 7.10., ja lisätietoa tulee Aistin sivuille tässä lähipäivinä. Sinne kannattaa tulla koko perheen kanssa!

Vielä pitäisi täyttää itse hakulomake ja laittaa se menemään. Jännittää ja pelottaa. Pelottaa, että hakijoita on niin runsaasti, etten pääse edes haastatteluun asti. Toisaalta, ellen pääse, haen seuraavalla kierroksella uudestaan. Tulen hakemaan niin monta kertaa, että varmasti pääsen! Tämän koulutuksen haluan, ja teen mitä tahansa saadakseni sen.

Hakuaikaa on vielä reilut kuukauden päivät. Haastattelut ovat vasta marraskuussa. Tulee pitkä ja tuskainen odotus, kun odotan vastausta, pääsenkö haastatteluun vai en. Toisaalta, jos pääsen, tulee sitäkin suurempi riemu, ilo ja into.

Evoluutiota, resursseja ja aikatauluja

Laiska lauantai ja pitkät päiväunet. Mihinkäs tässä on opintovapaalaisella kiire? No, sen verran on kiire, että pitäisi saada ilmoittautumiset sivuaineiden kursseille. Mihinkään muualle ei sitten olekaan kiire.

Avaan intranetin ja etsin sieltä psykologian aineopintojen aikataulut. Sivuaineopiskelijoille on ihan omat aikataulunsa. Käyn kurssi kurssilta koko opintokokonaisuuden läpi: Ei yhtä ainoaa luentoa, mihin pitäisi ilmoittautua! Sivuaineopiskelijoille on tarjolla pelkkiä kirjatenttejä. Ne pari hassua luentokurssia, mitä psykologian oppiaine tarjoaa, on tarkoitettu pääaineopiskelijoille. Mieleeni tulee tämä päivän teemasana: Resurssit! Ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia opettaa ketään. No, kyllä minä itsenäisesti pystyn opiskelemaan, ei siinä mitään, mutta ei se kirjojen lukeminen kuitenkaan korvaa luento-opetusta.

Jatkan etsintöjä. Seuraavana on evoluutiopsykologia. Tämä oppiaine sentään tarjoaa luentoja! Ja ihan vielä tämän syksyn aikana. Ilmoittautuminen tapahtuu NettiOpsussa. Moodlesta löytyy oppiaineen oma alusta. Joudun siis selaamaan taas kolmen eri sivuston välillä. Miten mukavaa.

Pääsen kyllä ilmoittautumaan kursseille, mutta mistään, ei Moodlesta, ei NettiOpsusta eikä intranetistäkään löydy minkäänlaisia tietoja siitä, milloin ja missä luennot pidetään. Aikataulut, mitkä intranetistä löytyvät, ovat viime vuoden aikatauluja. Pitää varmaan laittaa kysymystä opintokokonaisuudesta vastaavalle henkilölle, onko niitä aikatauluja tulossa vielä tämän vuoden puolella. Olisi hyvä tietää, mihin luentosaliin olen menossa ja milloin.

Samalla selailulla huomaan Moodlesta, että historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin pienryhmäopetukseen on ilmoittautunut se vähintään kahdeksan henkilöä, jotta pienryhmäopetus toteutuisi. JES! Saan laittaa pienryhmän aikataulut kalenteriini. Eikä tämänkään kurssin alkamiseen ole enää kuin viikko.

Vaikka kaikki aikataulut eivät vielä olekaan selvillä, ja psykologian laitoksen kanssa saan alkaa käydä tiukkoja neuvotteluja tenttien muuttamisesta esseiksi, niin olen silti positiivisin mielin. Uskon kaiken järjestyvän. Minä saan ne järjestymään, elleivät ne järjesty itsestään. Olen varma siitä!

Väsynyt, mutta onnellinen

Katson itseäni Publicumin vessan peilistä. Näytän siltä kuin en olisi pessyt naamaani viikkoon, ja lisännyt vain aina meikkiä entisen päälle. Silmieni alla olevat pussit ovat suuremmat kuin Ikean kassit ja mustat kuin Siperian talviyöt. Olen vieläkin tokkurassa unilääkkeestä, vaikka kello on kymmentä vajaa yksi iltapäivällä.

Neljännen kerroksen aula on täysin tyhjä. Tuijotan ympärilleni kelloa katsoen. Käyn varmistamassa seminaarihuoneen ovesta, onko tila varattu meille täksi päiväksi. On. Jostain syystä ketään muuta ei ole paikalla.

Hetken kuluttua käytävää pitkin tulee eräs koulutussuunnittelijoista. Hän moikkaa minua: “Oletko tulossa sivuaineklinikkaan?” Olen tulossa. Ja näemmä olen ainoa. Jipii! Saan yksityistä ohjausta.

Tarvitsen sivuaineklinikkaa siinä mielessä, että minun on pakko saada rajattua edes jotenkin näitä kaikkia kiinnostavia aineita. En voi lähteä siitä, että minulla on tämän vuoden aikana pääaineen lisäksi 29 sivuainetta. Aikuisopintotukeen riittää, että opiskelen 3 opintopistettä kuussa. Se on todella vähän. Saan ne kasaan jo pelkästään pääaineen kursseista. En siis tarvitse ihan pakolla kasapäin sivuaineita, jotta saisin aikuisopintorahan vaatiman määrän opintopisteitä. Haluan kuitenkin opiskella nyt, kun minulla on siihen oiva mahdollisuus.

Psykologia. Katsomme, onko se vapaa sivuaine. On sellaisille, joilla on perusopinnot suoritettuna vähintään hyvin tiedoin. Eli saan ilmoittautua psykologian aineopintojen kursseille. Hienoa!

Ongelmana on vain se, että psykologiassa on hirveästi tenttejä, enkä minä pärjää tenteissä. Haluan saada tentit vaihdettua esseiksi. Syynä on tämä minun oiva kirjainyhdistelmäni, ADHD. En pysty keskittymään tenttitilanteessa, ja tentteihin lukeminen on minulle vaivalloista, kun yritän väkisin muistaa kaiken lukemani. Koulutussuunnittelija neuvoo minua käymään esteettömyyssuunnittelijan pakeilla. Häneltä saa todistuksen, että tarvitsen erityisjärjestelyjä tiettyjen kurssien suhteen. Hienoa, että yliopistolla on tällainen mahdollisuus!

Evoluutiopsykologia. Sekin on vapaa sivuaine. Ja kursseille ilmoittautumiset pitäisi tehdä tämän viikonlopun aikana. Ääk, tulee kiire! Mutta minä selviän, nyt kun tiedän, mistä löydän kurssit ja niiden ilmoittautumislinkit.

Logopedia. Oppiaine, mikä olisi erittäin hyödyllinen ajatellen nykyistä työtäni. Koulutussuunnittelija ymmärtää erittäin hyvin, miksi haluaisin suorittaa logopediasta perusopinnot. Ja yksi kurssi minulla jo on: Olen suorittanut sen joskus aikoinaan kesäyliopiston puolella. Logopedian oppiaine on joskus ollut vapaa sivuaine erityispedagogiikan pääaineopiskelijoille, muttei se ole enää. Sinne on pääsykoe, minkä päivämäärää ei ole missään. Myöskään yhteyshenkilöä eikä mitään muutakaan tietoa ole missään. Ilmeisesti en ainakaan tänä syksynä aloita logopedian opintoja, jos tieto on kerran näin hyvin piilotettuna netin uumeniin.

Nuorisotutkimus. Monen eri yliopiston yhteistyöprojekti. Sitä hallinnoi Tampereen yliopisto, ja Turussa se on kasvatustieteen oma oppiaine. Tiedot nuorisotutkimuksesta ovat vuodelta 2015. Emme löydä uudempaa tietoa mistään. Koulutussuunnittelija soittaa kokonaisuudesta vastaavalle. Kyseistä koulutusta ollaan kuulemma uudistamassa täysin, ja siksi sinne ei oteta uusia opiskelijoita ennen vuotta 2018. Sen jälkeen nuorisotutkimusta voi alkaa lukea uudestaan. Selvä. Odotan siis ensi vuoteen.

Johtajuus. Se on KKK:n, eli kauppakorkeakoulun alainen oppiaine. Sivut ovat erittäin epäselvät ja lauseet koukeroisia. Löydämme jostain tiedon, että johtajuusopinnot ovat pääasiassa KKK:n opiskelijoille, ja mukaan pääsee muiden aineiden opiskelijoita vain, jos kursseilla on tilaa. En siis näemmä ala lukemaan johtajuuttakaan tänä syksynä. Ku Klux… Ei, kun kauppakorkeakoulu päätti tämän sivuaineen kohtalon puolestani.

Pelkäsin, että innostun ja hukun sivuaineiden tulvaan. Voisin sanoa, että asiani ovat tällä hetkellä ihan suhteellisen hyvin. Minulla on pääaineen syventävien opintojen kurssien lisäksi graduseminaari, psykologiasta aineopinnot ja evoluutiopsykologiasta perusopinnot. Lisäksi aloitan Itä-Suomen yliopistoon etänä työ- ja organisaatiopsykologian opinnot heti, kun saan maksettua koulutusmaksun. Asiani ovat paremmin kuin hyvin!

Lähden Publicumista täynnä intoa ja luottamusta tulevaan. Olen edelleen väsynyt, mutta into täyttää mieleni niin voimakkaasti, etten tunne enää väsymystä. Tiedän nyt olevani oikealla tiellä. Päätökseni jäädä opintovapaalle oli täysin oikea, ja minulla on hyvin vahva tunne siitä, että tulen nauttimaan tästä tulevasta lukuvuodesta ja niistä tylsistä ja kuivista esseistä, mitä saan kirjoittaa sormet verillä.

En malta odottaa ensi viikkoa ja ensimmäisiä luentoja! Olen ehkä kuolemanväsynyt, mutta samalla aivan järjettömän onnellinen.