Rentoutumista ennen opintovapaata

Siljan terminaalissa on enemmän japanilaisia kuin Tokion metrossa ruuhka-aikaan. Tungen väkisin väkijoukon läpi, ja annan kiitosta kiinan kielellä niille, jotka suostuvat väistymään edestäni. Näin entisenä filologian opiskelijana olen hyvin tietoinen siitä, että kiina ja japani ovat eri kieliä. En vain osaa japania, mutta kiinaa sen muutaman sanan, mitä nyt satun kielikeskuksen kiinan kielen kursseilta muistamaan.

Tungen lähtöselvitysautomaatille, ja kaivan varausnumeron turvakoodeineen esiin. Ruutuun tulee teksti: “Lähtöselvitys epäonnistui”. Silti kone sylkee minulle maihinnousukortit sekä juomakupongit. Ihmettelen vähän aikaa, mitäköhän hittoa. Avomieheni kysyy, pitäisikö käydä tiskillä tarkistamassa, onko meidän lähtöselvitys nyt varmasti kunnossa. Katson tuhatpäistä japanilaisjonoa ja totean, että kyllä se kunnossa on. Mennään vain ylös odottamaan. Jos vain pääsisimme ylös. Liukuportaat eivät toimi, ja japanilaisjengi tukkii portaikon menemättä kuitenkaan ylös. Ehkä he eivät osaa käyttää tavallisia portaita.

Olen jo pitkään kaivannut jotain rentouttavaa irtiottoa ja hetken vapautta kaikista velvollisuuksista. Päätin ottaa avomieheni kanssa vuorokauden irtioton, ja varasin meille matkan Baltic Princessillä. Tarkoituksenamme ei ollut vetää viinaa kaksin käsin, vaan ihan vain rentoutua kahdestaan. Kiitos runsaiden Club One-pisteiden, sain vielä paremman hytin hyvin pieneen hintaan.

Saamme matkalaukun hyttiin ja mietimme, mitä teemme ensimmäiseksi. Olemme saaneet ilmaiseksi kuohuviinikupongit, ja päätämme käyttää ne Piano Barissa. Paikalla ei ole ketään pianon ääressä, ja baarin tunnelma on muutenkin rauhallinen. Ehkä vähän liiankin rauhallinen. En kaipaa hurjia bileitä ja kovaa menoa, mutta ehkä jotain kuitenkin. Siirrymme laivan pubiin.

Siellä trubaduuri vetää Hallelujahia. Hänellä on kaunis ääni. Istumme lähelle trubaduuria, ja jäämme kuuntelemaan hänen soittoaan. Hän ottaa vastaan myös yleisön toiveita. Tyypilliseen tapaani pyydän Paranoidia. Saan sen! Myöhemmin hän soittaa myös Metallican Enter Sandman. Mikä mahtava tyyppi! Jäämme muutaman drinkin ajaksi pubiin ihan vain kuuntelemaan trubaduurin soittoa. Mieleni on rauhallinen ja rento. Ehdin unohtaa kokonaan sen jännityksen, mikä on aiheutunut ensi viikolla alkavasta opintovapaasta.

Tulee nälkä. Vain kahvila on auki. Sydäntäni kirpaisee maksaa melkein kuusi euroa jostain pienestä wrapista, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Saapahan edes jotain täytettä vatsaan ennen hytin hintaan kuuluvaa erikoisaamiaista.

Koska aamiainen alkaa ennen kukonlaulua, päätän olla ottamatta unilääkettä. En saisi muuten itseäni ylös. En nukahda. Miehenikään ei nukahda. Höpöttelemme, ja yritämme pian uudestaan. Ei onnistu. Olemme molemmat hereillä koko yön. Kun kello näyttää kuutta, avautuu aamiainen. Päätämme lähteä syömään, koska ei tässä muutakaan tekemistä ole. Aamiaisella kaikki lämpimät ovat jotain lihaa. Minä en saa sieltä juuri mitään, sillä en syö lihaa. Syön lähinnä salaatteja, hedelmiä ja leipää. Jälkiruokapöydässä kaikessa on jotain maitoa, joten avomieheni voi vain katsella, kun mätän kermakakkua naamaani. Hänelle onneksi tuodaan pöytään maidoton jäätelöannos. Maitoallergia on hanurista. Saamme vatsamme kuitenkin täyteen.

Aamiaisen jälkeen yritämme uudelleen nukkumista. Avomieheni nukahtaa, minä nukun kevyesti muutaman pienen pätkän. Laadultaan uni ei ole erityisen kelvollista, mutta on sitä ennenkin valvottu. Ehkä pärjään tämän päivän.

Jätän avomieheni nukkumaan, ja lähden ostamaan tuliaisia. Koira tarvitsee tuliaisen, tietenkin! Ostan Kaunolle ison pehmotoukan. Kauno pitää siitä taatusti.

Kun alan etsiä tuliaista 13-vuotiaalle tyttärelleni, tajuan, miten vanha olen itse. En tiedä yhtään, mitä 13-vuotiaalle voi viedä tuliaiseksi. Kierrän kaupan toisensa jälkeen, enkä keksi mitään. Lopulta löydän tax freestä alkoholitonta kuohuviiniä. Ostan pullon sellaista. Jään odottamaan, että joku kukkahattutäti tekee meistä nyt lasun, koska olen ostanut alaikäiselle kuohuviiniä. Vieläpä alkoholitonta sellaista!

Avomieheni herää kuulutukseen: “Lyhyen satamassaoloajan vuoksi aloitamme hyttien siivouksen”. Jaha. Kohta joku tiukka siivoojatäti tulee häätämään hänet sängystä ylös. Päätämme mennä syömään. Grill Housen menussa on tasan yksi kasvisvaihtoehto. No, se riittää. En tarvitse kuin yhden ruoka-annoksen. Ja meillä on vielä jäljellä pari kuohuviinikuponkiakin, joten saamme ruokajuomat kaupan päälle.

Matkalaukku painaa ainakin tonnin. Avomieheni taisi hieman innostua tuliaispullojen kanssa. Onneksi laukussa on pyörät alla. Jätämme hyvästit Baltic Princessille, ja lähdemme kotia kohti. Kotona meitä on vastassa innosta vinkuva koira, joka rakastuu heti uuteen toukkaansa. Ja syö siltä saman tien jalat irti. Teini varmistaa sataan kertaan, onko hänen saamansa pullo varmasti alkoholiton. Tarkistamme asian sanakirja.orgin kanssa, sillä pullon teksti on ranskaksi. Kyllä se on! Teini on tyytyväinen.

Ja niin olen minäkin. Sain rauhallisen viikonlopun vailla mitään velvollisuuksia. Sain rentoutua laivalla, ja sain olla vain. Tällä fiiliksellä on hyvä aloittaa opintovapaa.

En minä mitään ole luvannut...

Koska kouluttautumaan tässä ollaan lähdetty, niin kouluttaudutaan sitten! Kouluttaudutaan oikein kunnolla ja vedetään sellainen määrä pätevyyksiä ja osaamista, ettei kenelläkään toisella ihmisellä ole.

Lupasin itselleni, etten haali liikaa koulutuksia. Olen ihminen, jota kiinnostaa “kaikki”, ja saan kulutettua itseni loppuun alta aikayksikön ihan vain sillä, että kerään kalenterini täyteen erilaisia koulutuksia. Päätin, etten vedä överiksi, vaan opiskelen ihan ne tärkeimmät pakolliset ja muiden ylimääräisten juttujen annan olla.

Näemmä olen pettänyt itselleni antaman lupauksen. Hain jo viime keväänä opiskelupaikkaa voimauttavan valokuvauksen menetelmäkoulutuksesta. Aihe kiinnostaa minua, ja se on myös sellainen aihe, mitä on helppo soveltaa nykyisessä työssäni, ja ehkä myös seuraavassa, mikäli seuraavaa työtä joskus tulee. Tänään sain sähköpostia, että minut on hyväksytty tähän koulutukseen, mihin otetaan vain muutama osallistuja. Enkä minä voi jättää näin mahtavaa tilaisuutta käyttämättä!

En voi hyödyntää tätä koulutusta osana kasvatustieteiden maisterin tutkintoani, mutta saan siitä kuitenkin lisäpätevyyden ja hienon maininnan ansioluettelooni. Olen opiskellut jotain sellaista, mitä ihan joka plikka ei ole opiskellut!

Koulutus tulee vaatimaan pitkiä, kymmenen tuntia kestäviä lähipäiviä. Valokuvauspäivinä tunnit venyvät niin pitkiksi kuin tarve vaatii. Lähipäiviä on yhdeksän lukuvuoden kestävän koulutuksen aikana, joten uskon kyllä jaksavani nämä kymmentuntiset lähipäivät, koska niitä ei kuitenkaan ole joka viikko.

Kuukausi vielä tämän koulutuksen alkamiseen! Odotan hyvin suurella innolla. Saan opiskella jotain todella erilaista. Sellaista, mitä en ole ikinä aikaisemmin opiskellut. Toivon myös valokuvaustaitojeni kehittyvän tämän vuoden aikana edes pikkuisen paremmiksi.

Ja nyt minulle tuli ihan hirveä hinku ostaa uusi järjestelmäkamera!

Me karmeat koiranomistajat kamaline rakkeinemme

Koirapuistossa on elämää. Kymmenkunta karvaturria kirmaa pitkin pöllyävää hiekkakenttää. Välillä painitaan vähän kovemmin, välillä vähän iisimmin. Joku saa hepulit ja alkaa ravata ympyrää. Toiset koirat yhtyvät hepuleihin. Omistajat juttelevat keskenään. Kaikilla on hauskaa.

Tietä pitkin tulee uusi koirakko. Vanha rouva ja kaksi pientä koiraa. Koko puistossa hyörivä karvalauma innostuu uusista tulokkaista, ja ryntää aidan viereen katsomaan, kuka on tulossa. Tulokkaita tervehditään iloisella haukulla.

Koirakko ei kuitenkaan pysähdy, ja tule puistoon. Sen sijaan vanha rouva katsoo nyrpeänä tervehtimään tullutta karvalaumaa ja tokaisee kuuluvaan ääneen: “Ei me sinne tulla tollaisten räksyttäjien kanssa. On se kumma, etteivät ihmiset saa pidettyä koiriaan kurissa.” Sen jälkeen he kävelevät puiston ohitse. Karvalauma palaa leikkeihinsä, ja me omistajat katsomme toisiaan haavit auki. Eräs omistaja tokaisee, että parempi vain pysyäkin pois puistoista tuolla asenteella.

Koirani Kauno parhaan ystävänsä Bamsen kanssa.

En ymmärrä tätä mielensäpahoittamisen kulttuuria enää. Ihmiset eivät voi loukkaantua siitä, että koira toteuttaa luontoaan ja kommunikoi sille ominaisella tavalla! Yksikään puiston koirista ei ole tippaakaan aggressiivinen, pahaluonteinen tai ilkeä. Tunnen jokaisen puistossa olleen koiran ja heidän omistajansa. Kovaäänisiä koiria kyllä joukkoon mahtuu, mutta kovaääninen ei ole synonyymi aggressiiviselle. Kovaääninen koira ei myöskään tarkoita sitä, että koira olisi huonosti koulutettu. Se saattaa jopa tarkoittaa ihan täysin päinvastaista tietyissä tapauksissa.

Suurin osa juuri sillä hetkellä puistoissa olevista koirista on nuoria koiria. Leikit ovat raisummat ja meno on kovempaa. Energiaa on paljon ja se pitää purkaa. Mikä sen parempi tapa antaa koiran purkaa energiaansa kuin tuoda se koirapuistoon, missä se saa juosta vapaana ja leikkiä lajitovereidensa kanssa? Koira tarvitsee toisten koirien seuraa.

Vanhan rouvan toinen koira oli häntä heiluen, innosta vinkuen, tulossa leikkimään muiden kanssa. Jos tämä rouva pahoitti mielensä siitä, että meidän karmeat, huonokäytöksiset piskimme hieman haukkuivat, niin minäkin pahoitin mieleni tämän pienen koiran puolesta, joka olisi halunnut tulla leikkimään. Rouva kielsi koiraltaan riemukkaan leikkihetken!

Haluaisin tietää, miten tämä hieno rouvashenkilö kasvattaa omia koiriaan. Lyökö hän niitä heti, kun ne päästävät pienenkin älähdyksen? Jos haluaa täysin hiljaisen lemmikin, silloin ei kannata ottaa koiraa. Kultakala olisi parempi vaihtoehto.

En minäkään viihtyisi kerrostalossa, missä olisi koko ajan räksyttävä koira jossain. Asun alueella, missä on todella paljon koiranomistajia, ja meidänkin rapussa asuu useampi koira. En kuule kuin vain harvoin koiran pienen haukahduksen, eikä oma koiranikaan hauku sisällä, paitsi ovikellon soidessa. Koirapuisto on kuitenkin eri asia. Se on koirille tarkoitettu paikka, missä koirat saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Siellä on tilaa temmeltää ja siellä saa myös haukkua. En voi ymmärtää, miten joku koiranomistaja ei voi tätä yksinkertaista asiaa tajuta.

Olen puhunut. Ja pahoittanut mieleni. Ja toivon, että tämä pieni, iloinen koira löytää uuden kodin. Sellaisen, missä omistajat ymmärtävät koiriensa päälle vähän enemmän.

Perkele.

Äiti on tänään helvetin väsynyt

“Eikös olisikin kivaa, jos meillä olisi vauva?”

Ne kuuluisat viimeiset sanat. Juuri tänään vastaisin tuohon kysymykseen toisin kuin mitä vastasin silloin joskus pitkälti yli vuosikymmen sitten.

Takana raskas työpäivä. Edessä vielä lisää töitä, koska opettajan ammatti vaatii paljon kotona tehtävää työtä.

“ÄITIIIIIIIII! Nä kirjat pitää päällystää!!!!!!!”

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi kirjaa. Lisää tulee huomenna. On päällystettävä, tai kukkahattuopettaja laittaa merkinnän Wilmaan.

Wilma. Ah, tuo niin kätevä viestintäkanava. Opettaja huutelee vanhempia osallistumaan sekä vanhempainiltaan että kahvitukseen. Ellei saada tarpeeksi vapaaehtoisia, jäävät kahvit juomatta. En vastaa. En aio osallistua kumpaankaan. Yksi raskaan työpäivän jälkeinen ilta harakoille, kun se pitää viettää jossain typerässä vanhempainillassa kuunnellen kukkahattuopettajan kiekumista. Minulla on tärkeämpää tekemistä.

Minun tiskirättini. Saisinkin vapaapäivän tästä kaikesta!

Harrastukset. Turun konservatorio muistuttaa laskussaan, miksi se on niin hyvä oppilaitos. Emme pahemmin syö muuta kuin kaurapuuroa sen kuun aikana, kun maksan tuon laskun. Kyllä, Turun konservatorio on erinomainen oppilaitos ja olen enemmän kuin tyytyväinen sieltä saatuun opetukseen ja sen joustavuuteen. Mutta halpa oppilaitos se ei ole.

Ota yhteyttä soitonopettajaan. Ota yhteyttä musiikin teoriaa opettajaan henkilöön. Sovi heidän kanssaan ajat. Soita vapaa-ajan taksille, joka kuskaa lasta ympäriinsä. Sovi heidän kanssaan ajat.

Käy raskaan työpäivän jälkeen keskustassa hakemassa Soitin Laineelta saksofonin lehtiä. Myös uusia nuotteja tarvitaan, samoin polyformia. Visa päästää pienen vingahduksen. Minä päästän ison huokauksen.

Kiipeilyseuran ensimmäinen treenikerta. Soita taas vapaa-ajan taksille. Maksa taas kerran yksi uusi harrastuslasku ja toivo, että kaurapuuro riittää loppukuun ajan.

“ÄITIIIIIIII! Mun kiipeilykengät on pienet!!!!!!!”

Lapsi on venynyt kesän aikana pituutta niin paljon, että sen pitäisi olla laitonta. Treenivaatteet ja kiipeilykengät ovat pienet. Valjaat ovat pienet. Sormien ympärille tarvittavaa teippiä ei ole. Visan luottokatto häämöttää näkyvissä. Pitää maksaa MasterCardilla. XXL kiittää hyvästä asiakkuudesta, minä taas pelkään luottotietojen menetystä.

“Onko läksyt tehty? Onko soittoläksyt tehty? Oletko syönyt?”

Vastaus on joka kerta sama: “Emmä tiiä”. Mitä se siellä koulussa oikein tekee, ellei se koulupäivän jälkeen tiedä yhtään mitään?

Huomenna on poikkeuksellinen lukujärjestys. Soita aamutaksille ja hoida asia. Muista vielä ilmoittaa samalla kertaa, että myös perjantai on poikkeus oikomishoidon takia. Unohda se kuitenkin puhelun aikana, ja yritä muistaa huomenna uudestaan.

Muista laittaa ah-niin-kätevän Wilman kautta kukkahattuopettajalle viestiä, että perjantaina on oikomishoito. Muista se myös itse! Kirjoita se kaikkiin kalentereihin ja laita sata post it-lappua ulko-oveen ja vessaan, että muistat sen.

Ai niin, ne huomiset oppitunnit ovat vielä suunnittelematta. Pitikö minun tehdä jotain muutakin vielä tänään? Niin joo. Voisi syödäkin jotain. Ja koira on kytännyt minua jo tunnin verran takajalat ristissä, koska sillä on pissahätä.

“ÄITIIIIIIII!!!!!!! Mulla on tylsää!!!!!!!”

“Ota tabletti ja pelaa.”

Äiti ei nyt jaksa keksiä mitään järkevää, hyödyllistä ja opettavaista. Äiti on ihan helvetin väsynyt. Ja tarvitsee tupakan. Ehkä jopa kaksi.

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!

Alkon muovikassissa on mieli vatupassissa

Lauma lippispäitä kurkistaa luokan ovesta sisään.

“Ope, jos me aloitetaan nyt heti ja pidetään tunnit yhteen, niin päästäänkö me aikaisemmin pois?”

“Ettekste halua pitää välkkää ollenkaan?”

“Ei. Me halutaan päästä aikaisemmin pois.”

“Okei. Sisään sitten vain. Aloitetaan.”

Suoraan sanottuna, minua ei haittaa pätkääkään aloittaa sekä päivän että työviikon viimeiset tunnit aikaisemmin, pitää tunnit yhteen ja päästä myös pois aikaisemmin. Olen hirvittävän väsynyt ja haluan kotiin.

Kun päästän lippislauman ovesta ulos, hyppään itse autoon ja ajan suoraan Alkoon. Tarvitsen jotain naista ja miestä väkevämpää.

Kotona lysähdän sohvalle. Sähköpostin tarkistus. Teinin konservatorio-asioiden hoitamista heti syksyn alkuun. Mietin niitä vanhempia, jotka valittavat, etteivät heidän teininsä tee mitään muuta kuin makaavat kotona. Miksi he valittavat? Olisivat onnellisia, kun eivät joudu hoitamaan tuhat ja sata harrastuksiin liittyvää asiaa. Ja maksamaan harrastuksista kertyviä jumalattoman suuria maksuja.

Myös Turun yliopistolta on tullut sähköpostia liittyen korvaavuuksiin. Olin hakenut korvaavuutta yleisen kasvatustieteen perus- ja aineopinnoista sekä aineenopettajaopinnoista. En ymmärrä mitään saamastani lomakkeesta. Se on sekava ja kummallinen. Aineenopettajaopinnot on merkitty siihen, mutta kasvatustiedettä ei. Ainakaan en löydä niitä mistään. Sen sijaan siinä on psykologian perusopinnot, mistä en ole, vielä toistaiseksi, pyytänyt korvaavuutta. Miten mukavaa! Lisää asioita, mitä pitää hoitaa. Ja vain 14 päivää aikaa hoitaa ne, kirjallisesti. Perkele.

Huomenna minulla on opetukseton päivä, eli suomeksi sanottuna vapaapäivä. Tarkennan, “vapaapäivä”. Teinin oikomishoitoa, häihin liittyviä tapaamisia, kuskausta, ravaamista, sitätätätota. Ylihuomenna matka Helsinkiin ADHD-liiton liittokokoukseen.

Saanko jo kuolla?

Älkää pelätkö. En oikeasti halua kuolla. Elämäni on aivan liian mielenkiintoista, jotta haluaisin sen päättyvän näin aikaisin. Toisaalta, mielenkiintoinen elämäni on myös väsyttävää ja uuvuttavaa. Onneksi on kuitenkin olemassa valtion ravitsemusliike nimeltään Alko, mikä myy mieltä turruttavia tuotteita juuri tällaisiin hetkiin. Alkon muovikassissa on mieli vatupassissa.

Ainakin juuri tänään.

Tyypillinen ADHD-aikuisen päivä

Tänään on ollut erittäin tyypillinen ADHD-aikuisen päivä. Niin tyypillinen, että itkettäisi, ellei naurattaisi. Eikä päivä ole kuin vasta puolessa! Mitä kaikkea tänään vielä ehtii tapahtumaankaan... Haluan kertoa teillekin, millaista ihan tavallinen arki on, kun sitä elää ADHD-aivojen kanssa.

Minulla alkoivat työt vasta kymmeneltä. Olin unohtanut ostaa lounasta töihin, joten ajattelin lähteä hyvissä ajoin, että ehtisin käydä kaupan kautta hakemassa jotain epäterveellistä valmisruokaa ja jälkiruuaksi suklaapatukan. Hyvästelin avomieheni ja koirani, hyppäsin autoon ja lähdin kauppaan.

Kaupassa tajusin, että olin unohtanut lompakkoni kotiin. Ei kun takaisin autoon ja kotiin hakemaan lompakkoa. Kotioven ulkopuolella tajusin, että olin unohtanut myös avaimeni kotiin. Onneksi avomieheni oli kotona, joten pelkkä ovikellon pimpotus riitti asian hoitamiseen. Avaimet ja lompakko mukaan, ja sen jälkeen uusintayritys. Ehdin juuri ja juuri töihin sen epäterveellisen lounaani kanssa.

Vähän ennen lounastaukoa puhelimeeni tuli tekstiviesti. Se oli avomieheltäni. Hän oli lähtenyt viemään koiraa ulos… Ja jättänyt avaimet kotiin! Sanoin, että kävelee työpaikalleni koiran kanssa, ja heitän heidät autolla kotiin lounastunnillani. Ja avaan samalla oven niillä omilla avaimillani, mitkä olin vain hetki sitten unohtanut kotiin.

Unohtamista, hupsistasaatanaa, hajamielisyyttä ja varmoja talteita, mistä edes arkeologit eivät löydä kadonneita tavaroita. Tätä kaikkea mukavaa on ADHD-aikuisen arki!

Sentään muistin lähteä töihin.