Pablo, piña colada ja aurinkovarjo

Kello soittaa vartin yli seitsemän. Nousen kiroillen ylös. Helvetin aikainen nousu, etenkin näin lauantaina. Onneksi olen pakannut repun valmiiksi jo illalla, ja laittanut jopa vaatteet odottamaan. Pikainen aamupala, aamulääkkeet, hampaiden pesu ja autoon. On jo kiire, etten vain myöhästy junasta.

Meillä on tänään Esteetön lapsuus-hankkeen tapaaminen Helsingissä Autismisäätiöllä. Pohdimme junassa erilaisia kysymyksiä, mistä sitten keskustelemme itse tapaamisessa. Yleensä niin pitkä kaksituntinen matka menee nopeasti, kun keskustelemme ja pohdimme asioita aiheesta ja aiheen vierestä.

Vallilassa meitä odottaa aamupala. Ryhdymme keskustelemaan pohdinnoistamme samalla, kun syömme hedelmiä, karjalanpiirakoita ja dallaspullia. Keskustelu siirtyy jossain vaiheessa siihen, miten korkeakoulut ottavat huomioon erilaiset opiskelijat. Useimmissa korkeakouluissa esteettömyys tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on pyörätuoliramppi ja hissi, mutta siihen se esteettömyys sitten jääkin. Asiasta ei ole juurikaan tehty tutkimusta eikä asiasta ole edes oppaita.

Ensimmäisessä graduseminaarissani, missä istuin tämän viikon maanantaina, graduohjaajani sanoi, että hän toivoisi jonkun tekevän tästä aiheesta tutkimuksen, koska siitä ei ole kukaan vielä tutkimusta tehnyt. Naurahdan ääneen, että pitäisikö minun vaihtaa graduni aihetta. Katseet kääntyvät minuun. Totiset katseet. Kaikki sanovat ääneet: “Kyllä pitäisi!”

Alan pohtia asiaa. MinäKIN olen erityisopiskelija korkeakoulussa. MinäKIN tarvitsen erityisjärjestelyjä. Pieniä sellaisia, mutta tarvitsen kuitenkin. Kokemukseni mukaan niitä on hankala saada, ja olen joutunut perustelemaan tarpeeni hyvin usein, monesti jopa jankuttaen. Enkä ole aina edes saanut haluamaani helpotusta, eli toisin sanoen kurssin suoritusmuodon vaihtamista tentistä esseeksi. Yliopistossa läheskään kaikki eivät ymmärrä opiskelijoiden erityistarpeita, eivät edes sellaiset yliopistonlehtorit, jotka opettavat laitoksilla, missä tutkitaan erityisiä ihmisiä.

Ajatukseni keskeytyy, sillä lähdemme Vallilasta Hernesaareen. Olemme varanneet Löylystä saunan ja sen jälkeen ravintolapöydän. Kävelemme Eiran upeiden miljoonatalojen läpi ja ihailemme kaunista merenrantamaisemaa. En erityisemmin pidä Helsingistä, mutta tämän maiseman edessä tunnen olevani kuin kotonani.

Löyly on aivan täynnä ihmisiä. Tungen hikisen saunan lauteille väkisin. Sopu sijaa antaa. Välillä käyn terassilla. Ilma on aurinkoinen ja lämmin. Katson purjelautailijoita merellä. Tästä kuvasta ei puutu enää mitään muuta kuin tummanpuhuva Pablo-niminen tarjoilija kera piña coladan sekä iso, punainen aurinkovarjo. Sen jälkeen tuntisin olevani jossain Välimeren rannalla, keskellä kesää, ottamassa aurinkoa.

Käyn muutaman saunarundin, mutta koska en ole erityisemmin saunaihminen, väsyn nopeasti. Siirryn suihkun kautta ravintolan puolelle odottamaan. Ravintola on aivan täynnä väkeä. Tarjoilijat juoksevat pää kolmantena jalkana. Meillä on pöytävaraus, mutta emme pääse pöytään, koska pöytä ei ole vapaana. Saamme kuitenkin tehdä tilauksen, ja ruoka tuodaan pöytään heti, kun pöydän saamme. Keittiössä kestää kauan, joten ehdimme saada pöydän ennen ruokaa. Toivottavasti.

Kello on jo yli sen ajan, mitä pitäisi. Emme ole vieläkään saaneet pöytää. Meille tulee kiire, sillä junamme lähtee takaisin Turkuun. Jää vain vähän aikaa syödä, sikäli mikäli nyt ylipäätänsä edes saamme ruuat ajoissa pöytään.

Lopulta meidät ohjataan pöytään. Saamme ruuatkin suhteellisen nopeasti. Annos on todella herkullinen, ja kala on mehukas. Maussa ei ole mitään vikaa! Annoskoossa taas on. Se on todella pieni, eikä siitä lähde nälkä. Ja annoksella oli kuitenkin hintaa melkein 30 euroa. En ehdi valittaa, sillä meillä on kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, millä pääsemme rautatieasemalle. Juna lähtee.

Rautatieasemalla haemme matkaevästä Robert’s Coffeesta. Herkullinen kaakao kera kermavaahdon ja suklaakastikkeen, sekä suklaakeksi. Pitää laittaa avomiehelle viesti, että tilaa meille pizzat, jotta minulla on ruokaa, kun pääsen kotiin. Minulla on nälkä, vaikka olen juuri syönyt.

Junassa mietin tänään käytyjä mielenkiintoisia keskusteluja. Erityisesti mietin niitä erityisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka taistelevat tukitoimiensa kanssa. Minun oli tarkoitus tehdä gradu eläinavusteisesta erityispedagogiikasta. Se aihe kiinnostaa minua aidosti! Mutta niin kiinnostaa tämä toinenkin aihe, ja se on myös äärimmäisen tärkeä. Korkeakouluista puuttuvat selkeät ja tasapuoliset ohjeistukset siitä, mitä erilaisia tukitoimia erityisopiskelijat voivat saada. Kaikki on kiinni siitä, onko kyseisen oppiaineen lehtori hyvällä päällä juuri tänään, ja haluaako hän tehdä yhteistyötä ja olla ystävällinen. Ellei hän halua, et saa mitään tukea opintoihisi. Ja Suomen korkeakoulut ovat täynnä erityisopiskelijoita. Harvasta se erityisyys vain näkyy päällepäin.

Minulla on nyt todella paha dilemma tämän gradun aiheen kanssa. Tämän asian ratkaiseminen tarvitsee kahta asiaa: Pullollisen viiniä ja palaverin graduohjaajani kanssa. Sen viinin taidan nauttia nyt. Palaverin pidän myöhemmin. En usko, että graduohjaajani lähtee innosta vinkuen lauantai-iltana keskustelemaan ADHD-opiskelijansa kanssa hänen gradu-dilemmastaan. Etenkin, kun hänellä on ensi viikolla vastaanottoaika.

Mutta nyt se viini, jotta pohdintani pääsee todelliseen vauhtiin. Ja tätä asiaa minun pitää nyt pohtia tosissani ja hyvin tarkkaan. En halua tehdä huonoa enkä väärää valintaa.

“Sinut on hyväksytty…”

Onko sinulla parhaillaan käsissä jokin hakemus, mihin sinun tarvitsee kirjoittaa perustelut? Etkö keksi mitään? Pelkäätkö hakemuksesi hylkäämistä siksi, ettet osaa perustella kunnolla?

Heitä huolesi narikkaan, ja ota yhteyttä Satuun! Satu kirjoittaa puolestasi perustelut mihin tahansa hakemukseen. Taattua laatutyötä, taattu tyytyväisyys. Eikä sinun tarvitse maksaa suuria summia turhasta, sillä Satu työskentelee viinipalkalla.

Älä enää emmi, vaan ota rohkeasti yhteyttä! Satu ratkaisee ongelmasi.

Into myydä näitä erinomaisia perustelupalveluitani lähti siitä, kun sain tänään, jälleen kerran, sähköpostin, että minut on hyväksytty suorittamaan jotain opintokokonaisuutta. Tällä kertaa on kyseessä Asklepios-koulutusohjelma.

En enää edes muista, mitä kirjoitin perusteluksi siihen, miksi juuri minut pitäisi valita tähän koulutusohjelmaan. Minut nyt on kuitenkin siihen valittu. Ensi maanantaina aukeavat Moodle-sivut, ja silloin loppuu myös jännitys siitä, mihinköhän sitä on tällä kertaa tullut haettua. Jotain tekemistä sillä oli eriarvoisuuden kanssa, mikäli oikein muistan, mutta asia selviää minulle maanantaina.

Erityispedagogiikka. Psykologia. Evoluutiopsykologia. Voimauttavan valokuvan menetelmä. Asklepios-koulutusohjelma.

Sanoinko minä jossain vaiheessa, että aion ottaa tämän vuoden iisisti, päästää itseni helpolla ja yrittää rentoutua ja rauhoittua? En minä kyllä mitään tuollaista muista.

Ja sitä paitsi, se meni jo!

Katseen jättämä jälki - Voimauttava valokuva

Seinällä roikkuu tiukkakatseinen mies. Tuijotan hänen jäätävää katsettaan ja kylmää olemustaan. Otan samalla hörpyn teekupistani, ja hymyilen ventovieraille ihmisille, jotka ovat kanssani samassa aamiaispöydässä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla, ja olen totaalisen tiltissä.

Maisema ympärilläni ei ole urbaania yliopistonmäkeä valtavine rakennuksineen, vaan metsän vihreyttä. Olen Villa Marjaniemessä, Ruissalon kansanpuiston sydämessä. Tänään alkaa koulutus, jota olen odottanut jo monta vuotta: Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Tätä koulutusta olen halunnut siitä asti, kun ensimmäistä kertaa kuulin koko menetelmästä. Tiedän, että tätä menetelmää tulen käyttämään tulevaisuudessa paljon, ja haluan tutustua tähän niin syvällisesti kuin se vain voi olla mahdollista. En ole valokuvauksen asiantuntija tämän koulutuksen jälkeen, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta toukokuun lopussa vuonna 2018 ymmärrän paremmin valokuvan voiman ja sen, mihin kaikkeen valokuvaa voi käyttää kasvatus- ja kuntoutustyössä.

Aamupalan jälkeen siirrymme yläkertaan ryhmäytymään ja tutustumaan toisiimme. Kerromme jokainen vuorollamme myös omasta suhteestamme valokuviin ja valokuvaukseen. Minä rakastan valokuvaamista, vaikken olekaan siinä mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mitään rentouttavampaa kuin lähteä örinähevit huutaen kuulokkeissa samoamaan pitkin metsiköitä kamera kourassa hyviä kuvauskohteita etsien. Se on minun keinoni paeta tätä maailmaa. Olen myös huomannut sen, että valokuvausharrastukseni läpi välittyvät tunnetilani. Kun olen väsynyt, masentunut tai uupunut, lopetan valokuvaamisen. Palaan sen pariin kyllä uudestaan sen jälkeen, kun voin taas paremmin. Tunnetilat näkyvät myös kuvankäsittelyssä. Jos minulla on ollut huono päivä, tai oloni on muuten vain surumielinen, sen kyllä huomaa.

Lapsuudessani otetuissa valokuvissa ei ole mielestäni ilmettä. Ne ovat perinteisiä pönötyskuvia, mitä en voi sietää. Joka hemmetin kuvassa, mikä meistä on otettu, kaikki seisovat suorina ja pönöttävät. Miksi pitää pönöttää? En halua, että minusta otetaan hääpäivänäni tasan yhtään pönötyskuvaa. Muut saavat kyllä pönöttää niin paljon kuin haluavat, mutta minä en aio tehdä sitä enää yhtään.

Saamme kuulla voimauttavan valokuvan perusteista sekä perhekuvauksesta. Mietin koko ajan omia kuvia lapsuudestani. Niitä väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä katseita silmissä. Saamme tehtäväksi koota seuraavaa kertaa varten kuvakollaasin oman elämän valokuvista. Miten ihmeessä minä voin luoda kollaasin kuvista, mitkä eivät kerro ollenkaan sitä, kuka minä olen? Se pönöttävä tyttö saparot päässä, joka hymyilee pakon edessä, en ole minä. Minä olen syntynyt monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin nuo valokuvat on otettu.

Joudumme valitsemaan myös parin. Sellaisen henkilön, kenen kanssa teemme tiivistä yhteistyötä tämän tulevan opiskeluvuoden aikana. Minä olen aina ollut se, joka jää viimeiseksi. Tällä kertaa minua kuitenkin lähestyy eräs kurssikaverini: “Me tunnutaan olevan aika samanhenkisiä. Oltaisko me pari?” Oho! Minut valittiinkin ensimmäisenä! Minun piti elää 37½ vuotta, jotta voisin kokea sen, miltä tuntuu tulla valituksi ensimmäisenä. Ja voin sanoa, että se tuntuu aivan mahtavalta.

Kotona menen kellariin kaivamaan paperisia valokuvia. Kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, monen banaanilaatikon alla. Miksi ihmeessä minä säilytän paperisia valokuvia kellarissa? Koska en halua katsoa niitä. En halua muistella niitä aikoja. Noissa kuvissa en ole minä. Se henkilö siinä kuvassa ehkä näyttää minulta, mutta minä siinä en ole. Se on joku toinen. Sellainen ihminen, jota ei ole enää olemassa.

Samalla löydän laatikon, missä on vanhoja päiväkirjojani. Laitan laatikon syrjään edes avaamatta sitä. En halua avata menneisyyttä. Haluan elää nykyisyydessä. Nuo kymmenet päiväkirjat ovat jonkun sellaisen ihmisen käsialaa, jota ei enää ole. Tekstit on kirjoitettu aikana, mihin en halua palata.

Ne katseet, mitä se tyttö noiden päiväkirjatekstien takana sai, ovat jättäneet häneen omat jälkensä. Syvät arvet, mitkä eivät ole ikinä parantuneet. Miksi herättää se päiväkirjatyttö takaisin henkiin? Minä olen tässä ja nyt. En tarvitse noiden valokuvien päiväkirjatyttöä enää. En halua häntä enää elämääni.

Seuraavalla tapaamisella pidämme valokuvauskerran. Minun pitää valita, miten haluan, että minut nähdään. Pitää valita vaatetus ja se paikka, missä minä haluan olla kuvattavana. Tiedän jo se, millaisessa vaatetuksessa haluan olla. Missä haluan olla, sitä en vielä tiedä. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä asiaa. Haluan olla valokuvissa oma itseni. Haluan, että muutkin näkevät, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä ole mikään pönöttävä tatti, joka hymyilee väkinäistä hymyä siksi, ettei saa muuten tikkaria, ellei hymyile.

Gradun alku, vapaa-ajan loppu

Miltä näyttää innosta piukea hevari? Jos olit tänään vähän ennen kuutta illalla Educariumin ja Publicumin kulmilla Turun yliopiston kampuksella, niin tiedät. Se lilalettinen, mustiin pukeutunut henkilö, joka innosta vinkuen pomppi kohti opiskelijoiden parkkialuetta, olin minä.

Olin juuri tullut ensimmäisestä graduseminaarista. Tapaaminen ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen: Gradu-ohjaajamme kävi läpi tutkimusideamme, antoi vinkkejä ja joko hyväksyi tai hylkäsi meidän gradu-aiheemme.

Minä esittelin aiheeni viimeisenä: Eläinavusteinen työskentely ADHD-opiskelijoiden kanssa. Aiheen tarkempi rajaus vielä puuttuu. Ohjaajamme aloitti kommentoinnin: “Jos olisit kaksi vuotta sitten tullut ehdottamaan tällaista aihetta, olisin sanonut suoralta kädeltä, että etsi toinen aihe. Ei tällaisesta voi tutkimusta tehdä. Mutta nyt, kun olen lukenut erään arvostetun kollegani tutkimusta lukukoiratoiminnasta, alan itsekin uskoa siihen, että eläinavusteisuudesta voi olla jotain hyötyä”.

Ohjaajaa selkeästi huvitti oma innostukseni aiheesta. Hän naureskeli sille, miten pälätin kuin papupata ja puhuin käsilläni melkein yhtä paljon kuin suullani. Sain tämän muuten niin totisen miehen hymyilemään, jopa nauramaan! Muut ryhmäläiset eivät saaneet. Olin suhteellisen otettu.

Rakas Kaunoni pääsee koulukoiraksi!

Lopuksi ohjaajamme sanoi minulle sanat, mitä hän ei sanonut kenellekään muulle: “Tämä on todella mielenkiintoinen tutkimusaihe. Odotan todella innokkaana, mitä kaikkea löydätkään. Ja muuten, aiheesta ei ole vielä tehty yhtään väitöskirjaa!”

Ehkä minun pitäisi olla se ensimmäinen, joka tekee aiheesta väitöskirjan. Mutta jos nyt ensin vaikka tekisin tämän gradun alta pois, ja sen jälkeen keskittyisin siihen väitöskirjaan. Ja jotta voisin tehdä gradun, minun on löydettävä lähteitä aiheesta, mitä ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Siinä meneekin mukavasti kaikki vapaa-aikani, kun kaivan erilaisia lähteitä Internetin ihmeellisen maailman uumenista ja kirjastojen salatuista kätköistä.

Onnea minulle hyvästä aihevalinnasta! Olen niin innoissani tästä aiheesta, että voisin aloittaa tutkimuksen teon vaikka heti, ja unohtaa kaiken muun. Ehkä minussa piilee sittenkin pikkarainen tutkija.

Höyheniä lainaamassa

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että hukun kaikkien hoidettavien asioiden alle. Sen lisäksi, että opiskeluprojektit ja harjoitustyöt ovat aloittamatta, minulla on tuhat opiskeluihin liittymätöntä asiaa, mitkä pitäisi saada hoidettua. Puhelimeni soi lakkaamatta, sähköpostini kilkuttaa kuin joulukellot ja to do-listani pitenee päivä päivältä pidemmäksi. Se ei kuitenkaan lyhene. Alan olla kaikkien näiden asioiden vuoksi eräänlaisessa lukkotilassa: Asioita on niin paljon, etten osaa aloittaa yhtäkään. Istun vain sohvalla ja odotan lopullista kaatumista. Sitä viimeistä puhelua tai sähköpostia, mikä katkaisee tämän kaksikyttyräisen kamelin selän.

Yksi isoimmista piikeistä ihraisassa lihassani on tuleva hääpäiväni. Puolitoista kuukautta aikaa luoda se meidän täydellinen päivämme. Moni asia on hyvällä alulla, kuten hääpukuni. Moni asia on jo valmis, kuten menu ja kakku. Tai no, ei se kakku vielä varsinaisesti valmis ole. En itsekään haluaisi syödä puolitoista kuukautta vanhaa kakkua. Mutta kakku on suunniteltu ja tilattu. Osin jopa maksettukin.

Kaikki muu onkin sitten tekemättä.

Soittolista DJ:tä varten on edelleenkin vaiheessa. Aloitimme vappuaattona tekemään sitä, eikä se ole vieläkään valmis. Somistussuunnitelma on täysin kesken. Valokuvaaja ei ole varmistunut vielä, sillä hän ei ole vastannut viesteihini, eikä minulla ole vieläkään kampaajaa. Tänään heräsin myös siihen, että miehelläni ei ole pukua! Sellainenkin voisi olla ihan kiva. Minä kävelen alttarille upeassa satiinipuvussani, ja mieheni astelee rinnallani vanhat lökärit jalassa ja rikkinäinen t-paita päällä. Kö?

Päätimme, että pukuasia on pakko saada alta pois. Hääpäivä lähenee, ja koska menemme naimisiin Halloweenina, pukuvuokraamoissa saattaa olla kiirettä. Ja koska me emme etsi myöskään miehelleni mitään ihan perinteistä hääpukua, puku saattaa vaatia vähän tuunaamista, ja tuunaamiseen vaaditaan aikaa. Mitä tässä kohtaa vuotta ei enää ihan hirveästi ole.

Suuntasimme siis Lainahöyhenet-nimiseen pukuliikkeeseen. Puodissa oli ruuhkaa, ja sovimme, että käymme viereisessä Gaggui-kaffelassa syömässä päivän aamiaisen, ja tulemme tunnin päästä uudestaan.

Kun tunti oli kulunut, puodissa oli edelleenkin ruuhkaa. Omistaja nauroi, ettei normaalisti ole näin kiireisiä päiviä. Hän avasi meille pari kaappia, mistä meidän piti valita sopiva liivi. Sillä aikaa hän avusti vielä yhden asiakkaan ulos puvusta ja puodista. Me pelleilimme asusteilla, sovitimme hattuja ja leikimme, kuten reilu kolmekymppisten aikuisten ihmisten kuuluukin tehdä.

Lopulta omistaja pystyi keskittymään meihin. Hän innostui kuullessaan hääpäivän teemastamme, kuten ovat innostuneet kaikki muutkin. Yleensä ihmiset haluavat kaikkea perinteistä, eikä hän pääse kunnolla puvustamaan ja somistamaan. Nyt hänelläkin on mahdollisuus antaa mielikuvituksen lentää.

Omistaja kaiveli kaappejaan, esitteli erilaisia vaihtoehtoja. Soviteltiin, mittailtiin, kokeiltiin, tuunattiin. Kello oli tunnin yli puodin sulkemisajan, kun totesin, että ehkä sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja tulemme uudestaan. Meille jää miettimisaikaa, jolloin meillä on selkeämpi kuva kaikesta, mitä haluamme. Myöskin puodin omistajalla on aikaa kaivella laatikoitaan ja tehdä löytöjä.

Helpotuksen huokaus! Miehen pukuasia ollaan saatu to do-listalta pois. Nyt siellä ei enää olekaan kuin kaikki muu, mitä en tunnu saavan tehtyä, en sitten mitenkään!

Hyvää viikonloppua mulle!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen ollut tällä viikolla aivan erityisen ahkera. Ansaitsen vapaan viikonlopun, pari pulloa hyvää viiniä ja täydellisen rauhan. Ajelen tyytyväisenä Turun keskustassa sijaitsevaan pieneen ompelimoon, ja mietin, että tämä on viimeinen asia, mitä teen tänä viikonloppuna: Sovitan valmistumisvaiheessa olevaa hääpukuani. Tämän jälkeen menen kotiin, oikaisen runsahan ruhoni sohvalle, enkä tee muuta kuin päästelen huoneilmaan suolistokaasuja ja teen arkeologisia löytöjä hengityselimeni uumenista.

Ompelijani kysyy, milloin on seuraava sovitus. Hän haluaisi uuden sovituksen parin viikon päähän. Avaan kalenterini, ja huomaan, että parin viikon päästä minulla pitää olla valmiina historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin esitys! Kalpenen. Minua alkaa heikottaa. Unelmani vapaasta viikonlopusta ja arkeologisista löydöistä katoavat savuna ilmaan.

Avaan kotioven epätoivoinen ilme kasvoillani. Kaunoa se ei haittaa. Hän tulee tervehtimään iloisena, häntä heiluen, ja saan monta, märkää koiranpusua. Halaan rakasta koiraani. Hänen vuokseen minä jaksan.

Kaivan Moodlen syvistä syövereistä historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin. Kurssilla pitää lukea ja arvioida omavalintainen väitöskirja. Olen valinnut Anneli Hermanoffin “Mukava mennä iloisella mielellä” - Narratiivinen tutkimus kehitysvammaisten nuorten toisen asteen opinnoista. Se löytyy netistä. En pysty opiskelemaan netissä olevaa tekstiä, se on pakko tulostaa. Kaivan epätoivoisesti lipaston laatikoita löytääkseni tarpeeksi tulostuspaperia reilu 200-sivuista väitösmöhkälettä varten. Avomieheni kertoo, mihin on piilottanut paperit.

Tulostin laulaa iloista lauluaan. Odotan väitösmöhkäleen tulostumista eteisen lattialla. Kauno tuo minulle vinkuapinansa. Hän haluaa leikkiä. Heitän apinan. Nyt minulla on vielä vähän leikkiaikaa, mutta kohta ei enää ole. Minun täytyy opiskella.

Selaan Moodlea, ja muistan, että minulla on meneillään myös toinen tutkimusmetodien kurssi. Siinä pitäisi tehdä luentopäiväkirja, sekä kaksi esseetä kahdesta artikkelista. Olenko edes aloittanut? No en tietenkään! Minulta pääsee syvä huokaus. Kaitpa minun on sitäkin aloitettava. Ja koska tuo tulostin nyt tuossa lauleskelee kuin Baarnin seurakunnan kirkkokuoro, niin miksen voisi samaan kärsimykseen sitten tulostaa nuo kaksi esseeartikkelia saman tien. Tulevatpa nekin sitten näkyvään paperimuotoon, ja piinaavat minua olohuoneen pöydällä niin kauan, kunnes olen saanut tehtyä niistä ne himputin esseet.

Tulostin on laulanut. Ja meillä on riisin verran vähemmän tulostuspaperia. Menen jääkaapille. Yksi pullo viiniä. Mahtaako se riittää? Tarkoitus oli nauttia viiniä ihan vain nautiskelun vuoksi, mutta taidan tarvita sitä viiniä tänä viikonloppuna nyt ihan muista syistä.

Ihan helvetin hyvää viikonloppua vain mulle!

Blaa blaa blaa… Puheenvuoroa toisen perään

Syksyn kalenterini täyttyy hurjaa vauhtia. Eikä tällä kertaa siksi, että täyttäisin sitä uusilla kursseilla, vaan siksi, että täytän sitä esiintymisillä! Minua on pyydetty useampaan paikkaan puhumaan, ja olen vastannut jokaiseen pyyntöön myöntävästi. Tämä on minulle kunnia-asia!

Suurin osa näistä puheenvuoroista (eli kolme neljästä) tulee liittymään jollain tapaa ADHD:seen. Vaikka en pidä itseäni mitenkään erityisen älykkäänä, väitän kuitenkin olevani asiantuntija ainakin yhdessä aiheessa, ja se on ADHD. Se, mitä minä en ADHD:sta tiedä, niin sitä ei tarvitsekaan tietää. Tai sitten tutkimustulos on niin uunituore, ettei sitä ole vielä julkaistu, enkä ole ehtinyt vielä saada sitä tietooni.

En minä auton rengasta osaa vaihtaa, enkä edes lisätä pissapoikaan nestettä, mutta kyllä minä vedän ADHD:sta kuuden tunnin mittaisen luennon ihan milloin vain! Ja eksyn luennon aikana aiheesta noin kaksisataa kertaa, kuten kunnon ADHD-aikuiset tekevät.

Yksi neljästä puheenvuorosta tulee käsittelemään eläinavusteista pedagogiikkaa. Tämä jännittää minua ehkä eniten. Toki olen eläinavusteinen valmentaja ja minulla on kokemusta koira-avusteisesta erityisopetuksesta! Mutta en ole asiassa täysin saman tason asiantuntija kuin mitä olen ADHD-asioissa. Ainakaan vielä.

Mietin myös, onko minun mahdollista ottaa Kauno mukaan tähän eläinavusteiseen puheenvuoroon. Tästä pitää vielä kysyä erikseen. Kaunon mukanaolo toisi eloa puheeseen, ja voisin antaa ihan käytännönkin esimerkkejä siitä, miten jokin homma toimii.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua jännitä ollenkaan nämä ADHD-puheenvuorot. Toki tunnen asian, mistä puhun, ja pystyn puhumaan asiasta mitä vain, missä vain, milloin vain, ja jopa ilman PowerPointteja. Mutta yleisöstä isolla osalla on myös ADHD, tai heidän läheisellään on ADHD. Myös he ovat asiantuntijoita. Osaanko kertoa heille mitään sellaista, mitä he eivät jo tiedä? Osaanko puhua tarpeeksi innostavasti ja mielenkiintoisesti? Tämä jännittää.

Aion silti tehdä parhaani. Yritän suunnitella mahdollisimman hyvät ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Haluan olla puhuja, jota jaksaa kuunnella. Toivottavasti onnistun.

Netin uumenista löydetty kuva, joka sopii mielestäni erittäin hyvin
tämän tekstin teemaan!