Lääkäri katsoo minua paksujen silmälasien yli: “Oletko nyt aivan tosissasi?” Vastaan hänelle intoa puhkuen: “Joo, olen! Kyllä mä pystyn menemään takaisin töihin pääsiäisen jälkeen.” Lääkäri yskäisee. Hänen äänessään on painavuutta: “Tiedätkö, se on sellainen juttu, että tällä uniongelmalla en usko, että pääset töihin ollenkaan enää tämän kevään aikana.” Katson häntä hetken aikaa suu auki. En edes ajatellut, että ongelma olisi näin vakava. “Jos pienikin tekeminen saa sinut uupumaan ja lamaantumaan aivan totaalisesti, se tarkoittaa sitä, ettet todellakaan ole lähelläkään sitä kuntoa, mitä työntekoon vaaditaan”, lääkäri jatkaa. En sano mitään. Mitä tähän voisi sanoa? Nyökytellä ja totella kiltisti, mikä ei ole se reaktio, mikä minulle luonnostaan ensimmäisenä tulisi. Haluan palata töihin, mutta haluan myös jaksaa tehdä töitä. Haluan töiden jälkeenkin jaksaa vielä jotain, esim. laittaa ruokaa. Lääkärin mukaan siihen on vielä pitkä matka.
“Varataan uusi aika ensi viikoksi. Jutellaan silloin lisää. Mutta älä kuvittelekaan, että olisit heti pääsiäisen jälkeen töihin menossa.” Nyrpistän naamaani. En pidä ajatuksesta, mutta en halua elää loppuelämääni uupumuksen ja väsymyksen partaalla. Tälle uniongelmalle on saatava loppu. Eikä sille saada loppua, ellen nyt kuuntele tätä lääkäriä.
Laahustan vastaanotolta autolle. Mieli on alakuloinen. Huomaan tien toisella puolella liikkeen, mitä en ole nähnyt siinä aikaisemmin. TassuKlaani. Onpa hassu nimi. Käyn kurkistamassa näyteikkunaa. Lemmikkieläinkauppa. Minun pitäisi ostaa Kaunolle treenilelu, sillä Kauno ei pahemmin perusta namipalkkioista; lelupalkkio on tehokkaampi. Astun sisään. Vastaanotto on innostunut ja ystävällinen. Liike on toista päivää auki. Minulta kysytään, mistä sain tiedon TassuKlaanista. Vastaan, että satuin vain kävelemään ohi ja minulla nyt sattui olemaan tarve treenilelulle. Päätin poiketa, kun lemmikkieläinkauppa tuli vastaan matkalla autolle. Saan lelun, mihin olen tyytyväinen, ja jatkan matkaa.
Melkein TassuKlaanin vieressä on Pieni Kirjapuoti. Siinä on samassa kirjakauppa ja kahvila. Puodin ikkunasta näkyy kiinnostava teos: Eläinten salattu elämä. Minua alkaa kutkuttaa. Tuo kirja olisi aika kiva. Auto on parin metrin päässä, mutta päätän auton sijaan astua sisään puotiin. Täälläkin on ystävällinen vastaanotto. Etsin käsiini kirjan. Hui, se on kallis! Mutta taatusti joka euron arvoinen. Ja minä tarvitsen nyt piristystä. Päätän ostaa kirjan. Saan teelipukkeen, minkä päätän käyttää heti. Aikaa on. Ostan kupillisen puodin omaa teesekoitusta ja pienen suklaa-hasselpähkinäkakkupalan. Istun ikkunan viereen tuijottamaan ohikulkevia ihmisiä. Aika tuntuu pysähtyvän puodin sisällä. Vain minä, teekuppi ja kakkupala. Minun sisälleni asettuu hetkeksi rauha. Tuijotan kiireisiä ihmisiä, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Oloni alkaa kohentua. Olen edelleen väsynyt, mutten enää alakuloinen.
Tyhjä kuppi edessäni. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy lähteä kotiin. Vaikka lääkärikäynnin jälkeen olo oli haikea, teekuppi auttoi tuomaan pientä piristystä päivään. Kassissa minulla on uusi kirja, mihin voin syventyä heti, kun jaksan. Välillä elämä tuntuu raskaalta, mutta pienet, ihan pikkiriikkisetkin asiat arjessa tuovat valoa pilvien takaa. Esim. hyvä kupillinen teetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti