Olin ryyppäämässä lapsuudenystäväni kanssa. En ole nähnyt häntä vuosikausiin. Jostain syystä saimme idean, että lähdemme ryyppyillan jälkeen ajamaan mökillemme Paraisille. Mukanani oli musta labradorinnoutaja, joka oli unessa minun koirani.
Aamulla heräsin karmeassa krapulassa, ja ihmettelin, miten ihmeessä olimme edes saaneet niin tyhmän idean, että lähdemme kännissä ajamaan mökille. Ihmettelin, missä Kauno on, koska mukana oli vain tämä labbis, eikä Kaunoa ollenkaan. Ystäväni muistutti minua, että Kaunoa ei otettu mukaan, koska äitini oli kieltänyt. Siskoni mielestä Kauno oli liian raju, eikä hän halunnut Kaunoa mökille silloin, kun hänen lapsensa ovat siellä.
Äitini ajoi mökin pihaan. Juoksin ulos huutamaan hänelle, että mitä ihmeen paskaa tämä on. Toinen koira hyväksytään, mutta toista ei. Kauno on maailman kiltein koira, enkä aio syrjiä Kaunoa tällä tavalla. Äitini korosti, että se oli siskoni toive. Hyppäsin autoon ja huusin, että käyn hakemassa Kaunon. Äitini mielestä se oli huono idea, sillä matka olisi pitkä. Huusin auton ikkunasta, ettei sillä ole mitään väliä: Minä haen rakkaan koirani ja piste.
Ajoin Naantaliin hakemaan Kaunoa (olen kyllä syntynyt Naantalissa, mutten ole asunut siellä enää 25 vuoteen). Laitoin Kaunon takapenkille ja lähdin ajamaan. Erään pellon kohdalla koin deja-vu-elämyksen, ja mietin, että olen nähnyt saman kauriin samalla pellolla monta kertaa, ja monesti miettinyt, että pitäisi pysähtyä kuvaamaan tuo kauris. En ollut kuitenkaan ikinä tehnyt sitä.
Kauno alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että hänellä on jano ja huono olo. Pysähdyin antamaan hänelle vettä. Sen jälkeen olimmekin jo mökillä. Siskoni oli tullut lapsineen paikalle, ja juttelin kummityttöni kanssa. Hän on neljä, mutta hän puhui politiikasta käyttäen sivistyssanoja. Kysyin siskoltani, johtuuko se siitä, että annoin kummitytölleni lahjaksi sivistyssanakirjan.
Sen jälkeen herätyskello herätti.
 |
| En ikinä maailmassa syrjisi näin suloista koiraa! Enkä kyllä muitakaan koiria. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti