Elin 50-lukulaisessa ympäristössä ja yhteiskunnassa. Olin naimisissa, asuin hienossa omakotitalossa, mieheni (joka ei ollut sulhaseni eikä kukaan entisistäkään miehisäni) oli hyvässä työssä ja arvostetussa asemassa. Meillä ei ollut lapsia, emmekä olleet lapsia hankkimassakaan. Muuten täydellistä avioliittoani varjosti eräs ikävä asia, ja se oli väkivalta.
Mieheni kävi minuun nyrkein käsiksi joka ikinen päivä töiden jälkeen. Hänen mielestään en saanut poistua kotoa, sillä naisen paikka on kotona. Kodin piti olla siisti ja ruoka laitettuna. Ja hänellä oli tietenkin oikeus hakata minua, jos hänellä oli ollut huono päivä töissä.
Päätin uhmata miestäni ja liityin erääseen harrastelijateatteriin kertomatta miehelleni mitään. Meikkasin lähtiessäni ulos aina niin hyvin, ettei kukaan nähnyt mustelmia kasvoillani. Kerran, kun maskeeraaja oli laittamassa uutta meikkiä entisen meikkini päälle, hän huomasi mustelman, minkä olin unohtanut peittää kunnolla. Hän alkoi kysellä, ja minä aloin panikoitua. En tiennyt, mitä minun olisi kuulunut vastata. En tiedä, pelkäsinkö enemmän mieheni reaktiota, hyvän yhteiskunnallisen statuksen menetystä avioeron myötä vai muiden reaktioita siitä, että olin edelleenkin naimisissa väkivaltaisen ja hakkaavan miehen kanssa.
Heräsin pissahätään, ennen kuin ehdin vastata kyselijälle mitään.
PS. Ennen kuin vaikeat selkävaivani estivät kyseisen liikuntamuodon, harrastin potkunyrkkeilyä. Ja olen entisessä elämässäni joutunut elämään hetken aikaa väkivaltaisessa parisuhteessa. Voin sanoa täysin rehellisesti, että kukaan, siis EI YHTIKÄS KUKAAN, edes uskaltaisi kuvitella lyövänsä minua, koska sen jälkeen täältä suunnalta tulisi tuutin täydeltä takaisin. Enkä lopettaisi, ennen kuin minua lyönyt henkilö olisi teho-osastolla ja minä istumassa putkassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti