Olen suhteellisen itsevarma ihminen. Siksi ihmettelenkin tätä tunnetta, mikä minulle on tullut liittyen opinnäytetöihini: Epävarmuus ja pelko. En oikein itsekään tiedä, mistä ihmeestä tällaiset tunteet kumpuavat.
Olen aivan varma siitä, että itse kirjoitusprosessi onnistuu ja sujuu, mutta pelkään lähestyä niitä ihmisiä, ketä minun tarvitsisi lähestyä. Entä, jos he kieltäytyvät? Mitä sitten? Ketä otan tilalle? Entä, jos “varasijalaisetkin” kieltäytyvät? En haluaisi turvautua poikaystävääni tai tyttäreeni, sillä silloin päästäisin itseni liian helpolla enkä olisi tyytyväinen. Haluan tehdä kunnon asiakastyöt.
Mitä, jos henkilöt, joita olen ajatellut, suostuvat, mutta kaikki muu meneekin pieleen? Entä, jos aikataulut menevät pieleen? Mitä sitten, ellen onnistukaan tavoitteissani, ja valmennustyö jää kesken? Mitä, jos en onnistukaan ollenkaan, teenkin kaiken ihan väärin?
Toinen niistä ihmisistä, ketä olen ajatellut, on alaikäinen vielä hetken aikaa (ei tosin kauaa). Entä, jos hänen huoltajansa ovat vastaan? Teen opinnäytetyöni pro bono, joten maksaa ei tietenkään tarvitsisi, mikä on useimmiten syy siihen, että kieltäydytään. Ihmiset eivät halua maksaa ylimääräistä mistään. Entä, jos raha ei olekaan se kynnyskysymys, vaan ihan joku toinen asia?
Ja miksi edes mietin tällaisia kysymyksiä? Miksen voisi vain rentoutua, ottaa itseäni niskasta kiinni (miten vihaankaan tuota sanontaa), lähestyä näitä ihmisiä, kysyä rohkeasti sen, mitä kysyttävää on. Ellei onnistu, niin sitten miettiä vaihtoehtoja tilalle. Kyllä ihmisiä maailmasta löytyy! Miksi vellon tällaisissa, periaatteessa ihan turhissa tunteissa, ja vaivaan itseäni fantasioilla, mitkä eivät välttämättä edes toteudu?
Miten pääsisin eroon tällaisista itseä turhaan kuormittavista ajatuksista? Sen voin sanoa, että se ei onnistu sillä, että otan itseäni niskasta kiinni. Niskasta on helppoa ottaa kiinni: Senkun nostaa kättä ja tarttuu niskaan. Se nyt vain ei, valitettavasti, auta.
 |
| Uskallanko kulkea portista vai jäänkö portin taakse? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti