Apinan raivoa ja kuivaa kurssia

Voi helpotuksen huokaus! Olen tuskaillut ja kipuillut historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin kanssa. Olen itkenyt verta, repinyt hiuksiani ja syönyt kynsiäni tämän kurssin kanssa. Ei, se ei ole vaikea. Kurssi oli, itse asiassa, suhteellisen helppo. Mutta kun se oli niin KUIVA!!!!!

Meidän piti valita yksi väitöskirja, mikä meidän piti analysoida. Analyysin piti sisältää tutkimusmetodit, niiden valinnat, olivatko valinnat järkeviä vai eivät, miten aineisto on valittu ja analysoitu, olisiko toisella tavalla saanut erilaisia tuloksia ja blaa blaa blaa. Tästä kaikesta meidän piti vääntää yksi suullinen esitys kerta diasarjan, tehdä lyhyt summary ja sen lisäksi vielä vääntää 12-sivuinen harjoitustyö. Eipä siinä muuta, mutta kun se oli niin KUIVAA!!!!!!!

Ajattelin, etten ikinä selviä tästä kurssista hengissä enkä tule ikinä pääsemään tästä läpi. Kunnes…

Sain äsken naputeltua viimeiset rivit tuosta 12-sivun analyysistä! Summary on jo palautettu ja esitys on pidetty tänään. Nyt minulla on tästä kurssista jäljellä kaksi läsnäolokertaa, kun kuuntelen muiden esitykset ja esitän kiinnostunutta.

Analyysin palautin Moodleen edes oikolukematta sitä. Ihan sama, mikä tästä kurssista tulee arvosanaksi, kunhan vain pääsen läpi ja saan opintopisteet rekisteriin. Vaikka tulisi se hemmetin ykkönen, en välitä. Kunhan minun vain ei tarvitse toista kertaa käydä tätä kurssia.

Vielä minulla on yksi piikki lihassani tämän syksyn aikana, ja se on metodologian kurssi. Olen jo palauttanut oppimispäiväkirjan, mutta pienryhmätehtävä on vielä tekemättä. Käyn kaupassa, ostan ison kasan epäterveellisiä sipsejä, monta litraa cokista ja suklaalevyn. Sen jälkeen voin hyökätä tuon hirvittävän pienryhmätehtävän kimppuun, niin ehkä saan senkin joskus valmiiksi.

Kyllä tästä vielä ihan hyvä tulee, kun menee apinan raivolla eteenpäin.

Amazonian autuudesta tunnollisuuden kostoon

“Onpas sulla hyvännäköinen toi salaatti”, huikkaan koulutussuunnittelijalle, joka on menossa hissiin tarjottimen kanssa.

“Joo, on. Kannatti jonottaa, että sai tämän annoksen!”

“Ehtisikin syödä. Mun piti lähteä verkostotyön luennolta aikaisemmin, että mä ehdin Sirkkalaan, kun siellä alkaa tasan klo 12 Asklepios-opintokokonaisuuden ensimmäinen luento. Mulla tämä kurssimäärä vain tuntuu kasvavan”, huokaisen samalla, kun kuolaan värikästä salaattiannosta.

“Niin, että päätit sitten jättää syömiset kokonaan väliin ja ottaa lisää kursseja ruokailun sijaan?”

“Näin tais tapahtua.”

Keskustelu on huumorissävytteinen ja ulospäin nauran, mutta sisälläni ei ihan hirveästi naurata. Olen painanut monta päivää putkeen kellon ympäri. Välillä käynyt kotona nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Sen jälkeen olen taas lähtenyt tien päälle. Kirjalliset harjoitustyöt ovat kaikki tekemättä, sillä en ole ollut sen vertaa kotona, tai paikoillani noin muutenkaan, että olisin ehtinyt edes ajatella niitä.

Juoksen Educariumin pihan läpi autolleni, ja painun Sirkkalaan. Rakennus ei ole edes Yliopistonmäellä, enkä ehdi sinne enää kävellen. Poltan tupakan juostessani, sillä aikaa kunnon tupakkatauolle ei ole.

Asklepios-kokonaisuuden ensimmäisellä luennolla tutustumme ensimmäisen kurssin aiheeseen. Kurssi on tarkoitus suorittaa itsenäisesti, mutta jokaiseen kurssiin on johdantoluento sekä palauteseminaari. Janus-sali Sirkkalassa on täyteen tungettu, ja eräs naisopiskelija tekee sen kaikkein suurimman virheen, mitä vain voi tehdä: Hän istuu viereeni! Minua alkaa ahdistaa. Vieras ihminen ei missään olosuhteissa saa istua minun viereeni! Väliin täytyy jättää vähintään yksi penkki.

Kurssin teemana on terveys ja eriarvoisuus. Toinen luennoitsijoista kertoo tutkimuksestaan Amazoniassa, missä hän vietti pitkän tovin tutkien erästä paikallista heimoa ja heidän tapaansa ymmärtää maailma. Luento on hyvin mielenkiintoinen, mutta luentoa kuunnellessani minun naamani alkaa vihertää. Miksi tuo nainen on saanut tehdä näin äärettömän mielenkiintoista tutkimusta Amazoniassa, ja minä en? No, ehkä siksi, että minä en ole uskontotieteilijä, joka pääsisi tekemään mielenkiintoista, etnografista kultturintutkimusta, vaan olen kuiva erityispedagogi, joka naputtelee kyselytutkimuksen tuloksia SPSS:ään. Minun ei tarvitse lähteä Amazoniaan voidakseni tehdä tutkimusta. Harmi, sillä lähtisin tältä istumalta sinne, jos vain saisin tilaisuuden. Sellaista tuskin tulee.

Kello käy. Akateemista varttia ei tunneta tällä luennolla. Minulla alkaa seuraava luento Educariumilla. Taas kerran juosten autoon, juoksun aikana tupakka, autolla Educariumin parkkipaikalle, sieltä juosten luennolle ja melkein ehdin käydä vessassakin. Luennon aluksi kaivan laukustani lyttääntyneen suklaapatukan. En ole ehtinyt syödä muuta tänään. Pakko saada edes jostain energiaa.

Päivän viimeisen luennon aihe on evoluutio ja kognitio. Olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Puhumme aisteista evolutiivisesta näkökulmasta, ja siirrymme sen jälkeen muistiin. Luennoitsija sanoo jotain, mikä saa minut heräämään: Meillä ei ole muistia siksi, että muistaisimme menneitä tapahtumia, vaan meillä on muisti siksi, että osaisimme ennustaa tulevaa. Muistin tehtävänä on auttaa meitä oppimaan asioita. Jos näet käärmeen ja se puraisee sinua, kun kosketat sitä, seuraavan kerran nähdessäsi käärmeen muistat, että se voi purra ja purema voi olla kivulias. Muisti auttaa sinua ennustamaan, mitä kaikkea voikaan sattua, jos menet koskemaan käärmettä. Ja koska muistat kivuliaan pureman, et kosketa käärmettä ja vältyt puremalta. Olet oppinut.

Mitä minä olen oppinut? Minulla on ollut kaksi burnoutia. Kun katson kalenteriani, olen hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan. En ole ollut pois luennoilta, paitsi niissä tapauksissa, että ne ovat menneet jonkun toisen luennon kanssa päällekkäin. Olen tunnollisesti istunut joka hemmetin päivä yliopistolla, kuunnellut joka hemmetin luennon alusta loppuun saakka, ja siihen päälle vielä kaikki muu sälä, kuten hääjärjestelyt, palaverit teinin asioissa ja omat lääkäriasiat. Nyt tämä tunnollisuus alkaa kostautua: Olen niin loppuunpalanut, että saan hädin tuskin pidettyä silmiäni enää auki.

Minä olen siis varsin huono oppija ja minulla on todella huono muisti, sillä en ole oppinut näistä kahdesta edellisestä burnoutista mitään. Edelleenkin minulla on kalenteri täynnä kaiken maailman sälää, ja niin täyteen tungettu, etten todellakaan ehdi edes vessaan ja syömään näiden luentojen välissä. Enkö muka ole jo tajunnut, mihin tällainen aikataulu voi johtaa?

Tunnen piston sydämessäni. Pakkaan tavarani ja lähden luennolta aikaisemmin pois, ihan kuin pahainen kapinallinen. Huomenna en mene genetiikan luennolle. Luentodiat tulevat Moodleen. Saan ne kyllä sieltä. Minun ei tarvitse olla näin helvetin tunnollinen joka päivä! Jos jatkan tätä tunnollisena olemista, en tule kestämään edes lokakuuta loppuun.

Lupaan itselleni, että lakkaan olemasta näin helvetin tunnollinen. Alan ajatella enemmän omaa jaksamistani, enkä mene enää jokaiselle luennolle. Ehkä minulle jää tämän lupauksen jälkeen jopa aikaa niiden kirjallisten töiden tekemiseen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.

Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.

Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Kannatti tässä vaiheessa opintoja lukea kunnolla voimauttavan valokuvan opintoihin liittyvä ohjeistus: Pidä prosessipäiväkirjaa ja merkitse talteen omia oivalluksia (no, sitä minä olen kyllä tehnytkin), unia (uups) ja tärkeältä tuntuvia tunteita (tähän ehkä panostan tulevaisuudessa enemmän). Koska kerran opettaja käskee, niin jatkamme nyt tätä tekstisarjaa. Koska olen viime aikoina nähnyt mitä kummallisempia unia, yleensä painajaisia, niin tästä pitäisi tulla ihan mielenkiintoinen sarja.

Viimeöinen uni oli taas aivan omassa kummallisuusluokassaan. Uni alkoi sillä, että sain viran Helsingin yliopistosta. Virka oli määräaikainen, joten vuokrasin Turun omistusasuntoni kalustettuna, ja samalla vuokrasin Espoosta kalustettuna pienen, mutta hauskan rivitalokolmion. Olin erittäin tyytyväinen asuntoon, vaikka siitä olikin yhteys naapuriasuntoon. Eteisessä oli ovi, mikä meni suoraan naapuriin, eikä siinä ollut lukitsemismahdollisuutta. Naapurisedän lemmikkitiikeri oli onneksi kilttiä sorttia, eikä se hyökännyt kenenkään päälle.

Ulko-ovessa ja ikkunoissa oli erittäin huonot lukitussysteemit, ja ne olivat koko ajan auki, sillä ne eivät pysyneet kiinni. Asuntooni tulikin joku sen entinen asukas, mutta häädin hänet pois.

Rumia lamppuja peittämään oli tehty hassut kangas”peitteet”. Asunnon sisustus oli niukka, mutta sievä. Lisäksi ikkunoista avautuva näkymä oli hirvittävän kaunis, ja viihdyin asunnossa. Siitä oli lyhyt matka lähijunalle, millä pääsin kätevästi yliopistolle töihin. Tyttäreni valitti tätä elämänmuutosta Turusta Espooseen, mutta vakuutin hänelle, että virkani kestää vain puoli vuotta ja sen jälkeen muutamme takaisin Turkuun. Emme jää Espooseen lopullisesti asumaan.

Koska ikkunamme eivät pysyneet kunnolla kiinni, se tiesi meille vaaroja. Nimittäin varjoihmiset kulkevat juuri avoimista ikkunoista ja ovista, ja yrittävät muuttaa tavallisia ihmisiä varjoihmisiksi, ja saada heidät liittymään varjomaailmaan. Varjoihmisiä on kolmenlaisia: Yhdet ovat susimaisia, ja heidän häätämiseksi tarvitaan tulisäde. Toisen varjoihmisryhmän nimi on lähihämärä, ja heidän karkoittamisekseen tarvitaan sädettä, mikä on ympyrän mallinen. Kolmannen ryhmän nimeä tai muotoa en enää muista tässä vaiheessa, mutta heidän karkoittamisekseen tarvitaan kameran salamaa. Varjoihmiset raiskaavat tavalliset ihmiset, minkä jälkeen myös heistä tulee varjoihmisiä.

Koska näistä varjoihmisistä alkoi tulla todellinen riesa, liityin erääseen ryhmään, jonka tarkoituksena oli pitää varjoihmiset pois, ja tappaa ne lopulta kokonaan. Meitä oli neljä uljasta soturia taistelemassa näitä varjoihmisiä vastaan, ja kehittämässä uudenlaisia aseita, millä voisimme tuhota varjoihmiset.

Yhdessä vaiheessa unta vuokrasimme erään ison, punaisen maalaistalon, minne asetimme varjoihmisille erilaisia ansoja. Talo oli täynnä aseita, ja meillä oli vahtivuorot, kun yritimme löytää varjoihmisiä pihaltamme ja saada heidät tuhottua.

Joskus joku meistä vahingossa joutui varjoihmisten raiskaamaksi ja täten myös varjomaailmaan. Minäkin jouduin sinne kerran. Minut pelastettiin. Pelastustyössä oli mukana vanhan hulavanteen palasesta syntynyt delfiini, joka kertoi minulle, että olen oikeasti ihminen, olen menettänyt muistini joutuessani varjomaailmaan, ja minut yritetään pelastaa. En siis saa estää oikeita ihmisiä pelastamasta minua.

Tällaista mielenkiintoista tällä kertaa! En voi ymmärtää, mistä nämä järkyttävän kummalliset unet kumpuavat. Todennäköisesti unilääkkeestäni.

Saanko jo kuolla?

Kalenterini on kuin Tikkurilan värikartta. Minulla on värikoodit korostamassa tärkeitä tapahtumia, etten vahingossakaan missaisi niitä.

Ensi viikolla minulla on lääkäriaika, useita luentoja, pienryhmiä, teinin HOJKS, tapaaminen hääsuunnittelijan kanssa, tapaaminen pukuompelijan kanssa, tapaaminen terapeutin kanssa, tapaaminen yliopiston esteettömyyssuunnittelijan kanssa, yhden pienryhmän esityskerta, konsertti, yhdistyksen eläinavusteiseen päivään osallistuminen ja sen hyödyntäminen opiskelutarkoituksissa erästä toista pienryhmää varten sekä minun pitäisi vielä suunnitella kaksi koulutusta, mitä tulen vetämään heti seuraavalla viikolla.

Seuraavalla viikolla minulla on luentoja, kaksi 10 tuntia kestävää voimauttavan valokuvauksen menetelmäkoulutuspäivää, yksi valokuvausilta, mihin minun pitää etsiä asusteet ja muu rekvisiitta, luentoja, pienryhmiä, vertaistuki-illan vetäminen, vierailukäynti Heidekenilla, tapaaminen terapeutin kanssa, tapaaminen hääkuvaajan kanssa, kaksi koulutusiltaa, mitkä menen itse vetämään, kotikäynti teinin asioissa sekä yhdistyksen kokous.

Tähän päälle tietenkin rally-toko koiran kanssa, virallisten asioiden hoitaminen, kodin hoitaminen, koiran hoitaminen, opiskeluun liittyvät kirjalliset työt, graduun valmistautuminen ja lähdekirjallisuuden etsiminen.

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan niin mukavat, että ainoaksi kysymyksekseni jää: Saanko jo kuolla?

Tekisi mieli peruuttaa häät ihan vain siksi, että juurikin nuo häät vievät tässä vaiheessa vuotta aivan hirveästi tilaa kalenteristani. Toisaalta, ne vievät tilaa ihan hyvästä syystä: Niihin on enää kuukausi aikaa! Melkein kaikki on jo valmista, mutta toteutus pitää neuvotella jokaisen liikkuvan osan kanssa erikseen. Ja niitä liikkuvia osia on paljon! Hääsuunnittelija, hääpaikka, leipuri, valokuvaaja, kampaaja, meikkaaja, ompelija, hotelli…

Kaiken tämän päälle olen nähnyt oikeastaan joka yö painajaisia. Sellaisia, että herään omaan huutooni, ja siihen huutoon herää sitten koko muukin talo. Tarvitsisin tällä hetkellä kahta asiaa: Totaalisen siivouksen kalenteriini sekä totaalisen nupin rassauksen Kupittaan nuppihoitolassa.

Anteeksi, tarvitsen vielä kolmattakin asiaa: Jumalattoman ison tonkan viiniä!

En tiedä, mitä tästä syksystä tulee. Olenko romahtamispisteessä siinä vaiheessa, kun kiikutan pikkaraisen peppuni alttarille ja hymähdän väsyneesti tahdon?

Odotin aikataulullisesti huomattavasti kevyempää syksyä kuin mitä olen saanut. Sitä saa, mitä tilaa? En minä kyllä mielestäni sitä Tikkurilan värikarttaa tilannut.

Iltasadun aika

En ole ikinä puhunut mistään aiheesta, mikä liittyisi uskontoon tai politiikkaan. En koe sitä tarpeelliseksi, sillä en seuraa kumpaakaan aihepiiriä sen enempää kuin mitä on “pakko” pysyäkseen ajan hermolla. Lisäksi sekä uskonto että politiikka ovat aihepiireinä sellaisia, mistä yksimielisyyttä ei voida löytää ikinä. Aina on joku, joka ajattelee asioista toisin. Enkä jaksa tapella asioista, millä ei ole minulle tuon taivaallista merkitystä. Tänään teen kuitenkin ihan pikkuisen poikkeuksen. Minun on suorastaan pakko!

Evoluutiopsykologian luennolla puhuimme tänään kreationismista. Luennoitsija otti esille valtavan kirjan, ja laittoi sen kiertämään. Kirjan kiertäessä ihmisten kasvoilla näkyi huvittuneita ilmeitä, kun he selailivat kirjaa.

Kirjan on kirjoittanut turkkilainen kirjailija Adnan Oktar, joka käyttää usein kirjailijanimeä Harun Yahya. Hän on voimakas kreationismin puolestapuhuja, ja hänen teoksensa The Atlas of Creation, on puhuttanut paljon sekä tutkijoita että opettajia ympäri maailman. Teoksessa on yli 800 sivua, se painaa 5,4 kiloa ja se on kooltaan massiivinen. Sivut ovat värikkäitä, niissä on hienoja kuvia eläimistä ja fossiileista, ja ulospäin kirja näyttää erittäin houkuttelevalta. Paitsi ehkä suuren kokonsa vuoksi, sillä kuka tuollaista kirjaa jaksaisi kantaa selkärepussaan.

Oktar lähetti kirjan ilmaiseksi tuhansiin kouluihin ympäri maailmaa, jotta hän pystyisi levittämään ajatustaan siitä, miten maailma on oikeasti luotu. Yksi noista tuhansista kappaleista kävi tänään minun käsissäni. Ja kieltämättä kirjan teksti nostatti hymyn huulille.

Kirjan ainoa idea on se, että Oktar yrittää todistaa evoluutioteorian olevan täyttä puppua, ja koraanin luomiskertomuksen olevan se ainoa oikea totuus. Valitettavasti hän tekee sen erittäin kömpelösti. Teksti on ennalta arvattavaa ja itseään toistavaa. Ja tekstistä huomaa, ettei hän ole edes kunnolla perehtynyt siihen, mitä hän kovin sanoin kritisoi, eli evoluutioteoriaan.

Tavallaan minusta on omalla tavallaan hirvittävän söpöä (en keksi parempaakaan sanaa), että ihminen näkee näin suuren vaivan todistaakseen, että hänen oma uskomuksensa on fakta. Suorastaan ihailtavaa! Itse kuitenkin arvostan enemmän niitä tiedemiehiä ja kirjailijoita, jotka sanovat reilusti sen, että tässä nyt on eräs mahdollinen teoria perustuen tähän todistusaineistoon, ja se, mikä on lopullinen totuus, ei todennäköisesti tule ikinä ihmisille aukeamaan. Yksi asia on kuitenkin varma: Yksittäisen ihmisen mielipiteet eivät ole ikinä faktoja.

Minulla oli lukiossa erinomainen biologian opettaja (Riikalle terveisiä). Hän sanoi mielestäni erittäin viisaasti. Evoluutioteoria ja luomisoppi eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia. Raamatun mukaan Jumalalla meni muutama päivä maailman luomisessa, mutta voiko ihminen tietää, kuinka pitkä on Jumalan päivä? Ihmisen yksi vuorokausi on 24 tuntia. Ehkä Jumalan vuorokausi on sata miljardia vuotta.

Voiko ihminen koskaan saada tietää, miten maailmankaikkeus on oikeasti syntynyt? Voiko ihminen olla varma siitä, että tämä kaikki meidän ympärillämme on pelkkää kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa, eikä siihen liity minkään jumaluuden voima? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, mihin ei tulla koskaan saamaan vastausta. Eikä minusta tarvitsekaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea. Ja jos ihminen itse haluaa, hän voi jättää vähän tilaa sille uskollekin kaiken tämän tieteen keskellä.

Tämä vai tuo: Gradun aiheongelmia

Normaalisti niin kovin totinen ja vakava professori nauraa vedet silmissä. Hän melkein putoaa tuoliltaan, koska häntä naurattaa niin paljon. Itseäni ei pahemmin naurata. Olen elämäni vaikeimman dilemman edessä. Teenkö gradun eläinavusteisesta erityispedagogiikasta vai erityisten korkeakouluopiskelijoiden tukimuodoista ja vaikeuksista, mitä he kohtaavat opintojensa aikana?

“Mutku mua kiinnostais kumpiki aihe niinku iha oikeest ja aidost! Ja ku mua kiinnostais moni muuki tutkimusaihe, ku mummiälest Suame erityiskoulut tarttis nimppal kaikkii uusii juttui. Ja ku mä viäl iha aidost ja oikeest haluaisi tehrä sellase kradu, mist olis jottai iha oikeet hyätyy ja.”

“Minä kyllä huomaan sen”, sanoo professori, ja yrittää jotenkin pysyä tuolillaan.

“Ja sit ku mä miätivviäl sitäki, et jos mä jossaivvaihees sitä väikkärii alkaisi väsätä, ni emmää haluis tehrä sellast iham haistpaska-kraduu, ku olis sit kiva jatkaa sitä väikkärii siit kradust.”

“Jospa nyt kuitenkin tekisit sen gradun ennen sitä väitöskirjaa. Kannattaa tehdä yksi asia kerrallaan”, tuumailee professori, ja kuivaa naurusta kostuneita silmiään.

“No sassääki ny jottai järkevää! Mitä hittoo munnyssi kandee tehrä?”

Professori rykäisee, yrittää parhaansa mukaan ottaa normaalin kasvojen ilmeen ja toteaa: “Jos sinulla siis on aikomuksena jatkaa tästä aiheesta väitöskirjaan asti, niin minun mielipiteeni on se, että silloin sinun kannattaa ehdottomasti valita aiheista jälkimmäinen, eli erityiset korkeakouluopiskelijat. Eipä siinä, on eläinavusteisuudenkin tutkimus tärkeää ja mielenkiintoista, mutta tämä on ehdottomasti parempi aihe ajatellen sitä tulevaa väitöskirjaakin. Kannattaa myös miettiä aiheen tarkkaa rajausta.”

“Pitäiskös tässit tehrä kradu jostai yleisest aiheest vai ihavvaa valita joku tiätty ryhmä ja sitä sit tutkii?”

“No se vähän riippuu. Sanoit, että sinulla on yhteyksiä liittoihin ja säätiöihin. Ehkä olisi parempi valita joku tietty vammaryhmä. Esimerkiksi se ADHD. Sinulla tuntuu olevan siitä paljon tietoa ja hyvät yhteydet ADHD-opiskelijoihin. Ja minulla on sinulle myös kirjallisuutta luettavaksi! Tässä pari väitöskirjaa, mihin kannattaa tutustua. Lue nämä kaksi, ja palaa asiaa sen jälkeen. Näiden jälkeen olet paljon viisaampi, ja pystyt myös tekemään työsi rajauksen paremmin. Nämä kummatkin löytyvät yliopiston kirjastosta.”

“Okei, mä teen sit nii. Kait mä ehri myähemminki tutkii noit eläinjuttui.”

Näin siinä sitten kävi! Gradun aihe taisi vaihtua. Ei se huonoon aiheeseen vaihtunut, missään nimessä. ADHD-korkeakouluopiskelijoiden tukimuodot ja ongelmat, mitä he kohtaavat opinnoissaan, on erittäin tärkeä tutkimuksen aihe. Minusta tulee varmaankin tutkija isona tyttönä, sillä olen sitä mieltä, että erityispedagogiikan kentällä on noin tuhatmiljoonaa tärkeää asiaa, mitä ei ole vielä tutkittu, tai mitä ei ole tutkittu tarpeeksi.

Outo tunne… Alanko minä ihan oikeasti tietää, mitä minä haluan tehdä isona tyttönä?