Hengähdyspakko

Työterveyslääkäri: “No, mikäs sinut tuo tänne vastaanotolle?”

Satu: “Ollut vähän tällaista ongelmaa, kun ei jaksaisi kävellä portaita ylös tai nousta sängystä. Tarttis vähän jotain lääkinnällistä apua, et jaksais.”

T: “Oletko nukkunut viime aikoina?”

S: “Juu olen! Kolme kokonaista tuntia viime yönä.”

T: “Jaa. Oletkos milloin viimeksi nukkunut kokonaisen yön?”

S: “Ööööööö… Emmä muista. Viime vuonna? Ehkä.”

T: “Niin, kun ihminen tarvitsee unta enemmän kuin kolme tuntia yössä.”

S: “Ai jaa. Mutku mun ongelma on se, etten mä pääse niitä portaita ylös enkä pääse sängystä ylös. Olisko sul jotain lääket siihen antaa?”

T: “Nämä sun ongelmat johtuvat siitä, ettet ole nukkunut, joten määräänpä sinulle hieman unta lääkkeeksi näihin vaivoihin. Sen jälkeen jaksat taas nousta sängystä ja kiivetä portaat.”

S: “Mutku ei se uni tule, ja pitäis jaksaa töitä tehdä ja perhettä pyörittää. Et sitä jotain muuta lääket nyt kehiin.”

T: “Se on nyt sellainen juttu, että sä et loppukuun ajan tee töitä, vaan nukut. Et pyöritä edes sitä perhettä, vaan annat jonkun muun tehdä sen. Onko sulla mies?”

S: “Joo, on.”

T: “No niin, mies pyörittää perheen, sijainen hoitaa työt, ja sinä nukut.”

S: “Mutku…”

T: “Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko otat lyhyen nukkumisloman tai sitten jatkat samaan tyyliin, ja joudut lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle. Kumpi vaihtoehto houkuttelee enemmän?”

S: *jupinaa, napinaa*

T: “Eli, tässä on sairauslomatodistus. Lääkkeeksi määrätään paljon unta ensimmäisen viikon ajaksi. Et tee mitään ylimääräistä, nukut vain. Toisen viikon aikana unen lisäksi määrätään lääkkeeksi mukavien asioiden tekeminen. Menet kahville, menet taidenäyttelyyn tai vaikkapa konserttiin. Työt unohdat, myös kotityöt. Tulet sairausloman lopulla takaisin ja sen jälkeen unitilanne arvioidaan uudestaan.”

S: “Aha.”

Unien ihmeellinen maailma, osa 33

Nukuin viime yönä ruhtinaalliset 3 tuntia. Ja sen mukainen on olokin. Kyllästyin pyörimään sängyssä, kun uni ei tullut uudestaan, ja lähdin aamuneljältä koiran kanssa lenkille kuuntelemaan aamuisen luonnon ääniä.

Sen lyhyen ajan, mitä sain nukuttua, näin outoa unta. En muista tarkkoja yksityiskohtia, mutta muistan unen pääasian, ja sen tunteen, mikä minulla oli unessa.

Olin ollut jostain kumman syystä jossain valokuvaussessiossa. Katselin kuvauksen jälkeen niitä kuvia, mitä minusta oltiin saatu. Yksi kuva oli lähikuva kasvoistani, mikä oli otettu sivusta. Mielestäni kaulani näytti kamalalta. En myöskään pitänyt kasvojeni muodosta (en pidä niistä noin muutenkaan, sillä minulla on “laatikkopää”, mutta unessa kasvoni olivat jotenkin eri muotoiset kuin mitä ne oikeasti ovat).

Mutta mikä oli mielestäni vielä kamalampaa, oli ihoni. Se oli täynnä mustapäitä. Suuria mustapäitä, ei mitään pikkuruisia. Sellaisia, mitkä erottuivat jopa siinä valokuvassa ihan selkeästi. Kauhistelin sitä, miltä näytin, ja pidin itseäni hirveän näköisenä. Häpesin. Ajattelin, että tarvitsen ihonpuhdistuksen ja pikaisen sellaisen. En haluaisi näyttää tuolta hääkuvissani.

Aloin jopa miettiä jonkun oman ihonpuhdistukseen ja mustapäiden poistoon tarkoitetun välineen ostoa, ettei minun tarvitsisi joka kerta raahautua kosmetologille, kun näytän tältä.

Onneksi olen tällä hetkellä näiden runsaiden yöunien jälkeen niin totaalisen väsynyt, etten jaksa ajatella vähääkään sitä, miltä oikeasti näytän. Ihan sama, onko minulla mustapäitä vai ei. Kunhan vain pääsisin nukkumaan edes pieneksi hetkeksi.

Kun vain tuijotat kelloa, eikä se perhanan uni tule.

Samba, Rumba, Bueno

Ensi viikolla on persoonallisuuspsykologian etätentti. Viimeksi, kun kirjoitin aiheesta tänne blogiini, olin siinä vaiheessa, että luennot olin katsonut ja tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa oli vielä avaamatta. Nyt, viikon päässä tentistä, olen edelleen tasan samassa pisteessä. En ole edes vilkaissut kumpaakaan tenttikirjaa.

Toinen tenttikirjoista, Mikä meitä liikuttaa, pitää lukea kokonaan. Ajattelin syventyä tuohon kirjaan paremmalla ajalla. En kyllä tiedä, mikä se parempi aika olisi, sillä minulla ei ole aikaa. Olen joka päivä jossain menossa. Ehkä se parempi aika löytyy jostain kivenkolosta, kun tarpeeksi kauan kivenkoloja kaivelee.

Tai sitten laitan koiran kaivelemaan niitä kivenkoloja puolestani. Koirani on erittäin hyvä näissä kaivuuhommissa!

Tenttikirjoista toinen, The Science of Personality, ei tule tenttiin koko komeudessaan. Kirjasta pitää lukea vain muutama luku. Pyhä tarkoitukseni oli, että aloittaisin tämän kirjan lukemisen tänään illalla, sen jälkeen, kun tulen kotiin teinin saksofonikonsertista. Minulla on sitä varten jemmassa iso ja herkullinen naudan nilkkaluu koiralle, jotta saisin keskittyä lukemiseen ilman, että koira jatkuvasti kiikuttaa minulle palloa, röhkivää possua tai jotain muuta, mitä pitäisi heittää.

Mutta me asumme Turussa, kaukana Strömsöstä.

Kun tulin tänään kotiin, minua tuli kotiovelle vastaan iloisen karvakuonon lisäksi aivan jumalaton koiranpaskan lemahdus. Rakas Kaunomme oli päättänyt päivän aikana ripuloida eteisen matolle. No, tätä sattuu paremmissakin piireissä, eikä se ole koiran syy, jos vatsaa vääntää, eikä isäntäväki ole kotona viemässä pikkuista ulos. Ja meillä on eteisessä matot, mitkä on helppo puhdistaa. Mutta kuten ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki!

Riemu repesi siinä vaiheessa, kun tajusin koiran vetäneen kunnon samba-rumba-buenot siinä ripulipaskan päällä, minkä jälkeen karvainen pikkumies oli päättänyt lähteä hepuloimaan ympäri kämppää. Niitä paskanruskeita tassunjälkiä löytyi ihan joka paikasta! Tyttäreni lakanat menivät vaihtoon, koska koiruli oli päättänyt mennä pyyhkimään villahousunsa puuvillaan. Sohva pääsi pesuun ja hinkkaukseen, sillä sieltä löytyi parit mukavat tassuprintit. Ja lattiat piti tietenkin pestä, matoista puhumattakaan!

Myös tyttäreni lenkkarit menivät pesuun, sillä hän oli kotiin tullessaan astunut koiranpaskakasaan, ja ne kengät olivat täynnä sitä ihanaa itseään.

Nyt, yhdeksän jälkeen illalla, alkaa paskanhaju pikkuhiljaa hälvetä asunnostamme. Pyykit ovat kuivumassa, lattiat on pesty ja sohva tuoksuu tahranpoistoaineelle. Ja huomenna kasiksi töihin!

Ei, en taida enää tänään avata sitä tenttikirjaa, minkä suunnittelin avaavani. Tämä päivä meni siinä, kun tanssin paskarumbaa. Huomenna uusi yritys. Jos on aikaa.

Paska homma - Asiaa kakasta

Vaikka ihmiset eivät mielellään puhukaan suoliston tuotteista, on olemassa tilanteita, jolloin niiden tärkeys saa aivan uudet ulottuvuudet. Silloin niiden tärkeyden ymmärtää.

Ensimmäinen tilanne on se, kun perheeseen tulee uusi vauva. Tuore isä saattaa laittaa kesken työpäivän äitiyslomalla olevalle äidille tekstiviestin, onko vauvalta tullut kakkaa. Myös vaippoihin panostetaan, ja jokainen vanhempi haluaa ostaa lapselleen sitä kaikkein parasta vaippalaatua, jotta kakka pääsee varmasti mahdollisimman laadukkaaseen vaippaan.

Toinen tilanne on se, kun perheeseen tulee koira. Oli koira pentu tai jo vanhus, kakka on tärkeä puheenaihe. Ainakin meillä. Jos joku toinen käy ulkoiluttamassa Kaunon, heti ensimmäisenä tiedustelen, tuliko kakkaa, ja jos tuli, millaista kakkaa. Ellei kakkaa tullut, alkaa kova ihmettely, miksei tullut kakkaa. Jos käyn itse Kaunon kanssa ulkona, tutkin kakan koostumusta ja jos kakka ei ole koostumukseltaan normaalia, ihmettelen, miksi näin, ja alan käydä mielessäni läpi sekä Kaunon ruokavaliota että kaikenlaisia kauhukuvia suolistoloisista ja ties mistä muista.

Kolmas tilanne on se, kun tulee kevät ja lumet sulavat. Silloin alkaa joka ikisellä Facebookin koirapalstalla kova keskustelu siitä, kun tienvarret ovat täynnä koiranpaskaa. Koirankakkakeskustelut ovat yhtä varma kevään merkki kuin peippojen paluu Suomen luontoon.

Tässäpä teille pätkä Finlexistä poimittua järjestyslakia:

Minä asun hoidetulla alueella taajamassa, ja huolehdinkin siitä, etteivät juuri minun koirani suoliston sisällöt jää mihinkään haisemaan. Kaupasta saa sellaisia jänniä juttuja kuin koirankakkapussit, ja ellei halua ostaa tylsiä, mustia pusseja, niitä saa myös eri värisinä ja erilaisin eri kuvioin varustettuna, niin sopivat paremmin hihnan väriin. Niiden käyttökin on ihan helppoa: Jos minä olen oppinut sen, opit taatusti sinäkin.

Tietysti on olemassa tilanteita, jolloin tämän kakkalain noudattaminen on hieman hankalaa. Jos koira sattuu olemaan vesiripulissa, niin saa olla aikamoinen Houdini, että saa siivottua kaiken asfaltilta kakkapussiin. Itse en ole ihan varma, kykenisinkö. Vaikka eihän sitä yrittänyttä laiteta.

Pitäisköhän tästä lähteä tekemään ihan tutkimusta? Kakkadiskurssit. Olisi taatusti mielenkiintoinen tutkimuksen aihe, ja veikkaan, että tutkimuksen tekijälle suorastaan tyrkytettäisiin apurahoja. Ehkä tämä voisi olla yksi tulevaisuuden projekteista: Kakan ja sen merkityksellisyyden tutkiminen. Ainakin koirankakan merkitys on selkeä: Se on paljon tärkeämpi puheenaihe tällä hetkellä kuin esimerkiksi koulutukseen tai omaishoitoon kohdistuvat leikkaukset.

Vapaa vanki

Mies lähti, minä jäin.

Ei, tilanne ei ole niin dramaattinen kuin mitä luulisi. Sulhaseni irtisanoi asuntonsa vuokrasopimuksen, ja hänellä on kaksi viikkoa aikaa saada kämppä kokonaan tyhjäksi ja myös siivotuksi. En voinut lähteä mukaan, koska palkkatyö ja teinin koulu velvoittavat. Seuraavat kaksi viikkoa sulhaseni siis raivaa asuntoaan ja hankkiutuu eroon turhista tavaroista (ja pakkaa ei-turhat tavarat mukaan). Minä taas…

...SAAN OLLA YKSIN KOTONA!!!!!!! WOHOO!!!!!!! \o/ Jääkaappi on vain minun. Saan sikailla pitkin kämppää, miten haluan, ja jättää roskia ympäriinsä. Voin piereskellä sohvalla ilman, että se haittaa kenenkään toisen nenää. Saan katsoa telkkarista, mitä haluan, eikä toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Voin myös mätätä kaikkea epäterveellistä ja maitopitoista kitalakea kohti tuntematta huonoa omatuntoa siitä, ettei sulhaseni voi tehdä samaa, koska allergia. Kukaan ei kuorsaa vieressäni.

Okei, tuo viimeinen ei pidä paikkansa, sillä koira kuorsaa.

Ja jos joku nyt ajattelee, että entäs se teini, niin tiedoksi heille, että teini on hyvin tiukasti majoittautunut omaan huoneeseensa, katsoo telkkaria lähinnä omassa huoneessaan ja piereskelee omassa huoneessaan. Joskus en edes muista, että koko teini on kotona, kun se vain norkoilee siellä omassa huoneessaan, ovi visusti kiinni ja lukossa.

Vaikka sulhaseni Jyväskylään lähtö antoi tietynlaisen vapauden, ilo hyytyy suhteellisen nopeasti, kun vilkaisee kalenteria. Sen lisäksi, että olen palkkatöissä, minulla on ensi viikolla joka ikinen päivä töiden jälkeen joku iltameno. On teinin verkostopalaveria, on teinin saksofonikonserttia, on vertaistuki-iltaa, on tapaaminen ompelijan kanssa. Ja kun vilkaisee viikonloppua, riemu vasta repeääkin! Sekä lauantaille että sunnuntaille on tiedossa monen tunnin menot. On koulutuspäivää sekä yhdistyksen kokousta. Ja siitä sitten suoraan taas uuteen työviikkoon niin, että viuhahdus vain käy! Olen kalenterini vanki.

Jos minulla olisi mies kotona, minun ei tarvitsisi huolehtia koirasta, ei kodista, ei mistään. Saisin rauhassa juosta tapaamisissani ja palavereissani, sillä tietäisin, että mies hoitaa. Nyt minulla ei ole ketään. Olen taas se yh-äiti, joka joutuu yksinään luovimaan arjen karikoissa ja yrittää selviytyä edes jotenkuten.

Tämä on vain kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alamme elää yhteistä arkea. Minun osoitteestani tulee meidän osoite, minun asunnostani tulee meidän asuntomme. Sulhaseni siirtää kirjansa virallisesti minun luokseni, ja minusta ja hänestä tulee me.

Vain kaksi viikkoa. Ehkä minä jaksan tämän Kotipizzan extralargen pizzan voimin.

Koulukoirien esiinmarssi

Vihdoin ja viimein, sain tämän blogitekstin loppuun! Tämän kirjoittaminen keskeytyi, sillä satuin törmäämään erääseen veret seisauttavaan keskusteluun koulukoirista, vedin palkokasvimaan hengityselimeeni apulantoineen päivineen, ja purin ensin siitä syntyneen kiukkuni pois. Nyt pääsen vihdoinkin siihen itse asiaan, mistä halusin kirjoittaa alun alkaenkin.

Jos missasit tämän kiukunpurkaukseni, se on luettavissa täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/03/kun-sinun-allergiasi-on-maailman-napa.html

Ja nyt asiaan!

Se on jo tuhanteen kertaan tutkittu juttu, että eläin auttaa ihmistä monella tavalla. Erityisesti koirat ovat erinomaisia apulaisia kaikenlaisessa toiminnassa kasvatus- ja kuntoutustyössä. Tässäpä muutama lukuvinkki:

Ylen artikkeli koulukoirasta erityisluokalla

Gradutyö koulukoirista osana luokan tunneilmapiirin muodostumista

Turkulaisen artikkeli sosiaalisista taidoista

Hesarin artikkeli koulukoirista

Kennelliiton lukukoiratoiminta

Koirat kasvatus- ja kuntoutustyössä ry:n sivut

Ja korostan, että tässä siis MUUTAMA lukuvinkki. Asiasta löytyy paljon enemmänkin luettavaa ja paljon erinomaisia tutkimuksia.

Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että erityisesti ADHD-lasten ja -nuorten kanssa koirista on hyötyä koulussa. Siksi tulen aloittamaan rakkaan Kaunokaiseni kanssa koulukoira-projektin. Tarkoituksena on saada Kaunosta kunnon koulukoira, mutta myös tarkoituksena on saada kehitettyä koulukoiratoimintaa eteenpäin soveltuen nimenomaan toiselle asteelle.

Olen omassa työssäni havainnut kaksi asiaa, mitkä korostuvat erityisen paljon, ja mitkä vaikuttavat nuorten koulunkäyntiin toisella asteella: motivaation puute ja rauhaton luokka. Koiran avulla nämä molemmat asiat voidaan selättää, ainakin joidenkin opiskelijoiden kohdalla. Kun tiedetään, että luokassa on koira, motivaatio tulla tunnille kasvaa. Samoin rauhaton luokka rauhoittuu. Väitän tämän faktana, sillä minulla on tästä olemassa ihan omaa, henkilökohtaista kokemusta, että näin käy. Miten paljon enemmän opinnoissa voisikaan edetä, jos kaiken sen ajan, minkä tällä hetkellä laitan pelkästään rauhan ylläpitämiseen luokassa, voisinkin käyttää itse opetukseen?

Ja sehän on minun tehtäväni: Opettaa. Saada nuoret oppimaan. Opittavaa on paljon, ja puolet siitä jää oppimatta, kun jokaisen tunnin aikana jää paljon asioita käsittelemättä. Tästä haluan päästä eroon: Ajan tuhlaamisesta muuhun kuin itse opetukseen. Haluan saada aikaan parempia oppimistuloksia. Haluan myös tehdä koulunkäynnistä mukavampaa, rennompaa ja tylsistä teoriatunneista houkuttelevampia.

En tule saamaan tätä pikkuista projektiani tämän kevään aikana täysin päätökseen, se on varma. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty! Eipähän sen jälkeen kukaan voi sanoa, että jokin tärkeä asia olisi jäänyt vaille huomiota.

Myöhemmin, Kaunon ollessa vähän vanhempi, toivoisin hänestä myös lukukoiraa kirjastoon. Koiralle lukeminen on helpompaa kuin arvostelevalle ihmiselle. Koira ei arvostele eikä tuomitse, vaikka menisikin vähän pieleen.

Koska tämä eläinavusteisuus on nyt niin pinnalla ja “kova juttu”, haluaisin alkaa tutkia asiaa itsekin enemmän, vaikka aiheesta toki on jo tutkimusta olemassa. Miten asiaa voisi vielä enemmän monipuolistaa? Ehkä tästä eläinavusteisuudesta tulee minun tulevaisuuteni ja tuleva urani. Ainakin työ olisi monipuolista, mielenkiintoista, antoisaa ja erittäin tärkeää.

Mielensäpahoittajamorsiamet

Joukossa tyhmyys tiivistyy. Enkä tarkoita ketään Jouko-nimistä miespuolista henkilöä tällä, vaan suuria Facebookin ryhmiä, missä käydään muka-fiksua keskustelua ryhmän teemaan liittyvistä asioista. Melkein jo poistuin eräästä hääryhmästä, missä olen, sillä jotkut morsmaikut ovat niin harvinaisen typeriä ihmisiä, että säälittää heidän puolestaan. Päätin kuitenkin jäädä, koska menettäisin sen viihdearvon, minkä näistä uskomattoman typeristä keskusteluista saa.

Olen ennenkin avautunut hääryhmissä saamistani typeristä kommenteista. Niistä voi lukea täältä: http://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/02/kylla-ma-niin-mieleni-pahoitin.html

Tarinamme näistä hääryhmistä jatkuu! Valitin eräässä ryhmässä, miten en tunnu löytävän ollenkaan ompelijaa, joka tekisi minulle puvun. Olin laittanut tarjouspyyntöjä muutamaan ompelimoon, mutten joko ollut saanut vastausta ollenkaan, tai sitten olin saanut vastaukseksi, ettei ompelija suostu tekemään pukua, mikä ei ole ompelijan itsensä tyylinen. En ymmärrä edelleenkään sitä, miten yksityisellä ompelualan yrittäjällä on varaa sanoa maksavalle asiakkaalle, ettei toteuta hänen pukutoivettaan: Eihän puvun tarvitse olla ompelijan maun mukainen, vaan asiakkaan makua vastaava.

Muutama Alli Avulias linkkasi minulle ompelijoita Tampereelta, pk-seudulta ja ties mistä kuusenperseestä. Kiitin ja sanoin, että olen turkulainen ja etsin turkulaista ompelijaa. Eräs kitisijä alkoi valittaa, että OnniBussilla pääsee vitosella, ja kyllä morsiamen täytyy nähdä vaivaa unelmiensa puvun eteen. Vastasin, ettei kyse ole siitä vitosen bussilipusta, vaan siitä, etten tässä univelka- ja stressikonkurssissa vain oikeasti pysty lähtemään mihinkään viidensadan kilometrin päähän tunnin pukusovitusta varten. Asiaa ei tunnuttu millään ymmärtävän, vaan tyyppi toisensa jälkeen ihmetteli, miksen tilaa pukua joltain inarilaiselta ompelijalta, koska hän osaa “niin hienosti” hommansa. Varmasti osaakin, ei epäilystäkään, mutta montako helvetin kertaa se pitää sanoa, että minä en JAKSA matkustaa yhden puvun takia maailman ääriin asti. Jos stressikuormitukseni olisi vähäisempi ja aikaa olisi enemmän, voisin ehkä tilata puvun jostain muualta kuin Turusta. Nyt se vain ei ole mahdollista, koska en jaksa matkustaa.

Eräs tuleva rouva pahoitti kovasti mielensä siitä, etten aio laittaa perinteistä, valkoista kermakakkumekkoa päälleni, sillä häissä nimenomaan kuuluu olla valkoinen kermakakkumekko. Hän ihmetteli suureen ääneen sitä, miten joku ei voi haluta valkoista, perinteistä hääpukua. Kyllä sellainen nyt vain kuuluu olla. Yritin sanoa niin ystävällisesti kuin vain suinkin pystyin, että hän ei sitä päätä, millainen kolttu minulla on päälläni minun hääpäivänäni. Minä pukeudun vaikka perunasäkkiin, jos siltä tuntuu, ja hänellä ei ole siihen tasan mitään sanomista. En muutenkaan halua häihini mitään perinteistä, sillä perinteet ovat perseestä.

Tästä eräs rouva taas pahoitti mielensä, sillä hänellä oli valkoinen kermakakkumekko, mutta hänen perinteiset häänsä olivat kuitenkin aivan ihanat, ja kaikki vieraatkin olivat kiitelleet. Aha. No, hyvä hänelle! Ehkä hänen vieraansa ovat tylsiä nenttejä, joiden mielestä se on kivaa, että istutaan ringissä hörppimässä kahvia, jutellaan säästä ja ollaan samaa mieltä kaikesta. Minun vieraani eivät ole tylsiä nenttejä, enkä muuten ole minäkään. Meidän häistä tulee meidän näköiset, ja hänen häänsä olivat hänen näköiset. Turha siitä nyt on mieltänsä pahoittaa, että minun hääni eivät ole samannäköiset kuin hänen häänsä. Mieli oli kuitenkin jo pahoitettu, koska kyllä perinteiset häät kermakakkumekkoineen ja mansikkakakkuineen ovat ne kaikkein parhaimmat. Ja ainoat mahdolliset. Muuten ne eivät ole häät.

Enkä edes viitsi aloittaa niistä kymmenistä mielensäpahoittajista, jotka ovat sitä mieltä, että häihin on pakko kutsua myös lapset mukaan. On epäkunnioittavaa järjestää K18-häät, mihin ei kutsuta lapsia ollenkaan. Se on merkki siitä, että hääpari vihaa lapsia. Niin… Meidän häihin ei sitten ole yhdelläkään alle 18-vuotiaalla mitään asiaa! Tämä tiedoksi kaikille jo etukäteen. Eikä se tarkoita sitä, että vihaisin lapsia, vaan haluamme juhlia aikuisten kesken. Ne ovat meidän juhlamme, me saamme päättää, ja näin olemme päättäneet.

Piste. Perkele!

Taidan itsekin pahoittaa mieleni vaikka siitä, että kummin kaiman häissä, mihin en saanut kutsua, tarjoiltiin ruokana nakkikeittoa, enkä minä pidä siitä. Mielensä pahoittaminen kun tuntuu olevan nykyään muoti-ilmiö.