Tienristeyksessä

Elämän tietä on jännä kulkea, sillä ikinä ei tiedä, mitä löydät siltä tieltä. Joskus tulee vastaan umpikuja, ja joudut menemään takapakkia ja etsimään toisen tien. Joskus tulee t-risteys, ja pitää valita, kumpaan suuntaan lähtee. Joskus taas siihen sinun tiehesi yhdistyy toinen tie. Juuri nyt olen sellaisessa kohdassa, missä minun tieheni yhdistyy toinen tie.

Tänä viikonloppuna minun elämälläni on kaksi tarkoitusta: Lähteä Jyväskylään pakkaamaan sulhaseni ja tulevan avomieheni tavaroita, ja viedä ensimmäinen muuttokuorma Turkuun, tulevaan yhteiseen kotiimme, sekä käydä ystäväni kuoron joulukonsertissa. Olen monesti halunnut käydä kuoron konserteissa, mutta ne ovat Jyväskylässä, yleensä vielä keskellä viikkoa, joten en ole päässyt liian pitkän matkan takia. Suomi on aivan liian iso valtio, ja VR on aivan liian hidas. Tarvitsisimme ehdottomasti luotijunan, mikä ajaisi Turusta Jyväskylään tunnissa. Silloin voisin käydä kuoron konserteissa useammin. Tänä viikonloppuna minulla on siihen kuitenkin mahdollisuus!

Tarkoituksista ensimmäinen, muuttokuorma, jännittää ja pelottaa. Kun muutin nykyiseen asuntooni, vannoin ja vakuutin, ettei yksikään mies koskaan muuttaisi siihen kanssani. Asunto olisi minun, ja vain minun. Se näyttäisi minulta ja olisi minun ikioma turvapaikkani. Kukaan ei tulisi sinne. Nyt olen tilanteessa, missä sinne minun turvapaikkaani on tulossa toinen ihminen. Hän ei tunge sinne väkisin, vaan yhteenmuutto on yhteinen päätös. Myös minä olen halunnut tätä. Silti se pelottaa ja jännittää. Mikä siinä pelottaa? En tiedä. Ehkä se, etten ole onnistunut aikaisemmissa suhteissani, ja kaksi aikaisempaa avoliittoani olivat suorastaan karmivia kokemuksia. Yritän ajatella, että tällä kertaa mies on täysin erilainen ja tilanne muutenkin täysin erilainen. Onhan sulhaseni omalaatuinen tapaus (mikä hänessä viehättääkin), mutta samalla hän on kuitenkin selväpäinen, mitä kaksi aikaisempaa avotapaustani eivät olleet. Syytä pelkoon ei siis varsinaisesti ole, mutta pelko kummittelee silti. Yritän ymmärtää tätä pelkoani, ja antaa sille oikeuden olla olemassa.

Pentinkulma, kuin suoraan Täällä pohjantähden alla-
romaanista.

Matka alkaa

Pakkaan Toyota Yarikseeni viikonlopun aikana tarvitsemani tavarat. Yritän ottaa mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, jotta saisimme tuotua mukanamme enemmän. Lääkkeet, vaihtovaatteet, hygieniatavarat. Muuta en tarvitse. Pakkaan myös tyttäreni ja koirani tavarat. He eivät lähde mukaan Jyväskylään, vaan menevät mummolaan. Rakasta koiraani tulee hurjan kova ikävä, mutta mitä vähemmän meillä on autossa matkustajia, sitä enemmän saamme tuotua mukanamme. Siksi koirakin jää mummolaan, hyvään hoitoon.

Mummolassa vaihdamme autoa. Mummin auto on farmari, joten saamme sinne enemmän tavaraa kuin Yarikseeni. Annan autoni mummille vaihdossa. Mikäli he tarvitsevat autoa viikonlopun aikana, heillä on minun autoni. Tilaa he eivät kuitenkaan tarvitse: Kauppakassi kyllä mahtuu jopa Yariksen takapenkille! Siirrän matkalaukun omasta autostani mummin autoon, starttaamme ja lähdemme. Matka on pitkä, ja meidän pitää ehtiä konserttiin. Se alkaa klo 19.

Mummin auton selkänoja on omituinen ja huono, ja minulla on huono selkä! Jo alkumatkasta selkäni alkaa sattua. Pakko pitää useampi paussi, ettei selkäni mene “lukkoon”. Sitä on sattunut ennenkin pitkillä automatkoilla, ja kävelen sen jälkeen parin viikon ajan kuin vanha noita-akka. En halua muuttua noita-akaksi, joten pysähdymme säännöllisin väliajoin, jotta pääsen jaloittelemaan. Tämä hidastaa matkantekoa huomattavasti, mutta se on pakko tehdä. Muuten selkäni ei jaksa istua.

Urjalan Makeistukku.

Nannamaassa

On suorastaan synti ajaa Urjalan ja Makeistukun ohitse. Sen ohitse ei saa ajaa! Siellä on pakko pysähtyä. Tämä on sääntö. Varmasti löytyy Finlexistäkin, jos oikein etsii.

Käyn Pentinkulman Nesteellä vessassa, ja huomaan siellä hyllyn täynnä Star Wars-kamaa. Minun on aivan pakko saada muistivihko! Ehkä juuri tästä muistivihosta tulee uusi Bullet Journalini. Sen jälkeen tarvon lumisen pihan poikki Makeistukkuun. Siellä on liikaa kaikkea. Koska aika on rajallista, ja konsertti odottaa, käymme hyllyt mahdollisimman nopeasti läpi. Voisin viettää tässä kaupassa vaikka koko päivän haistellen ihania tuoksuja ja ihaillen kauniita värejä. En kuitenkaan ehdi. Kassaneiti naputtaa yli 60 euron edestä ostoksia kassakoneeseen. Hupsista saatana! Innostuimme ehkä vähän liikaa.

Nannakassi autoon, perse penkkiin ja taas menoksi. Nannamaa jää taakse, suuri ja tuntematon aukeaa eteen. Alamme höpistä sulhaseni kanssa kaikenlaista. Käymme monen vuoden tuhannen asiat läpi, alkaen aina Jeesuksesta Nikola Teslaan. Sen jälkeen puhumme toisesta maailmansodasta, mistä siirrymme homoseksuaalisuuteen, kunnes päädymme pohtimaan tutkan toimintamekanismia. Ainakin saamme ajan kulumaan autossa, kun hypimme asiasta toiseen

Tampere kun taakse jäi

Yö pimenee, vaikkei ole vielä edes myöhä. Olemme ajaneet Tampereen ohi. Jono matelee kuin etana. Kahdeksankympin alueella joku ajaa viittäkymppiä. Autojen takavaloja näkyy silmänkantamattomiin. Vilkaisen epätoivoisen näköisesti kelloa. Se käy. Konserttiin on vielä aikaa, muttei kuitenkaan tuhottomasti. Ja selkääni särkee. Pian on tehtävä taas pysähdys.

Onneksi ohituskaistat alkavat pian. Niitä on runsaasti. Läheskään kaikki autot eivät pääse kerralla matelijan ohitse, mutta saamme vähän vauhtia matkantekoon kuitenkin. Matelija osoittautuu ikivanhaksi peltiromuautoksi, joka raahaa peräkärryssä toista ikivanhaa peltiromuautoa. Ilmankos jono ei liikkunut!

Pääsemme Längelmäelle. Taas on pakko tehdä pysähdys. Selkä ei kestä enää. Nousemme autosta Länkipohjan Nesteellä. Poltan tupakan ja jaloittelemme pimeässä. Käyn sisällä vessassa. Siellä on lämmintä ja tunnelmallista. Joulu on tullut Nesteellekin, ja hyllyt ovat täynnä joululehtiä sekä myös joululahjoja. Ärsyttää, kun mihinkään ei pääse joulua karkuun. En ole mitenkään erityisen suuri joulun ystävä. Ehkä kaikista eniten siksi, etten voi sietää sitä pakollista kiirettä ja hälinää, minkä joulu tuo tullessaan. Rauhan ja rentoutumisen juhlasta on tehty vuoden suurin stressipiikki. Ja minulla nyt on stressiä ihan ilman jouluakin! Lisästressiä en tarvitse.

Längelmäen Nesteellä.

Kello alkaa huutaa hoosiannaa. Pakko jatkaa matkaa. Hyppäämme autoon ja pohdimme, ehdimmekö ikinä ajoissa perille. Matka ei ole enää pitkä, mutta kuitenkin sen verran pitkä, ettei aikataulumme kestä enää yhtään etanaa edessämme.

Etana, etana näytä sarves

Rekka. Kun pääsemme sen ohi, toinen rekka. Alan kiroilla. Emme ehdi ikinä ajoissa! Yritän painaa kaasua, mutta tie on pimeä ja liukas. En uskalla ajaa liian kovaa. Vaikka henkikultani haiseekin tupakalle, haluan silti päästä haisevan henkeni kanssa perille. Mielellään vielä ehjänä.

Jyväskylän valot häämöttävät. Ramppi alas, ja olemme melkein kaupungissa. Kun pääsemme Mattilanniemen liikennevaloihin, huomaan kellon olevan jo yli 19. Perkele! Emme ehdi enää konserttiin. Olen äärimmäisen pettynyt. Jos olisimme tehneet vähemmän pysähdyksiä, olisimme ehtineet. Toisaalta, jos emme olisi tehneet pysähdyksiä, selkäni olisi totaalijumissa, enkä pystyisi tällä hetkellä liikkumaan. Ajan itku kurkussa suoraan sulhaseni luokse. Olin odottanut konserttia todella paljon!

Sulhaseni luona on kylmä. Lisäämme pattereihin lämpöä ja alamme purkaa kasseja. Olen pettynyt ja väsynyt.

Viikonlopun tarkoituksista toinen on vielä täyttämättä: Muuttokuorma. Sulhaseni huokaa. Paljon pitäisi tehdä. Turhaa tavaraa karsia. Tarpeetonta laittaa myyntiin. Emme ehdi kaikkea tänä viikonloppuna, eikä autoon mahdu edes paljoa. Otamme mukaan vain tärkeimmän ja kiireellisimmän. Projekti on kuitenkin hyvä saada mahdollisimman hyvään alkuun jo nyt, jotta pääsisimme vähemmällä tulevaisuudessa, sitten, kun se lopullinen päivä koittaa.

“Lopullinen päivä”. Kuulostaa pahaenteiseltä. Minua alkaa taas pelottaa. Mitä helvettiä olen oikein tekemässä? Olenko nyt ihan varma tästä? Entä, jos kaikki meneekin päin mäntymetsää? Mitä sitten? Sulhaseni kaivaa eteisen kaapin alahyllyä persvako housuista pilkottaen. Häntäkin pelottaa ja jännittää. Ehkäpä vielä enemmän kuin minua. Se on kuitenkin hän, joka on tekemässä isomman muutoksen elämäänsä kuin minä. Hän on muuttamassa kotikaupungistaan vieraaseen kaupunkiin. Jättämässä kaiken tutun ja turvallisen. Katson hänen rekkamiehen hymyään ja alan itse hymyillä. Ehkä pelkomme on täysin turha. Ehkä tämä kuitenkin toimii. Meidän täytyy vain uskoa.

Kyllä me saamme tämän toimimaan!

Otan sulhastani luottavaisin mielin kädestä kiinni, ja unohdan pelkoni siitä, mitä kaikkea voisi tulla tulevaisuudessa tapahtumaan. Mitä ikinä tapahtuukin, kohtaamme ne yhdessä. Kävelemme kuitenkin samaa tietä pitkin.

Tämän satsin kanssa lähdimme Urjalan Makeistukusta.