Matkani alkoi, kun lähdin opiskelemaan neuropsykiatriseksi ja eläinavusteiseksi valmentajaksi. Nyt matkani jatkuu! Tällä kertaa Turun yliopistossa, missä opiskelen toista maisterintutkintoani, pääaineena erityispedagogiikka. Blogini on oppimispäiväkirjani, missä kerron, miten ADHD-aikuinen onnistuu selviytymään opintojen, perhe-elämän, koiran, vapaaehtoistyön ja kaiken muun mielenkiintoisen labyrintissä.
Tänään se kolahti. Postiluukku. Maistraatista tuli naimalupa, eli toisin sanoen todistus avioliiton esteistä. Niitä ei ole. Voimme mennä marraskuussa naimisiin.
Sen jälkeen se vasta kolahtikin. Todellisuus. Olen todellakin menossa naimisiin!
Vannoin olevani ikisinkku. Ostaessani tämän asuntoni minua itseäni ja tytärtäni varten, vannoin, ettei yksikään miessukupuolen edustaja ikinä muuttaisi tähän asuntoon. Minun piti elää villiä sinkkuelämää hamaan hautaan asti ollen vanhainkodin diiva. Se mummeli, joka flirttailee kaikille papparaisille rollaattorinsa takaa, vilauttaen seksikkäästi tekohampaitaan. Nyt minusta on kuitenkin tulossa rouva.
Elämän ei ole tarkoitus muuttua avioliiton jälkeen. En halua sen muuttuvan mihinkään. En voi sille kuitenkaan mitään, että tulevaisuus jännittää ja pelottaa. Sitoutuminen. Sana, mitä olen aina pelännyt. Se on nyt ihan totista totta.
Rakastan avomiestäni, koko sydämestäni. Jos johonkin ihmiseen tässä maailmassa haluan sitoutua, niin juuri häneen. En voisi kuvitella rinnalleni parempaa miestä. Hän tekee minusta paremman ihmisen.
Silti jännittää ja pelottaa.
Tiedän, että on typerää pelätä asioita, mitä ei välttämättä koskaan tule. Elämä on tässä ja nyt, tässä hetkessä. Ei mennessä eikä tulevassa. Eilinen meni jo, tänään on mahdollisuus korjata ne virheet, mitkä eilen tehtiin. Huominen tulee ajallaan, omalla painollaan, eikä sitä ole syytä murehtia. Se tulee murehtimattakin. Pitää nauttia juuri tästä hetkestä, auringonpaisteesta, kettulelu kainalossaan päiväuniaan nukkuvasta koirasta, kalsarit jalassa jotain peliä pelaavasta miehestä. Mitä ikinä tuleekin vastaan, se tulee huomenna. Miksi murehtia tänään, kun mitään murehdittavaa ei ole?
Kun vielä itse tajuaisi nämä omat, viisaat sanani. Huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty!
En tiedä kuin yhden tavan saada tämä jännittävä tilanne laukeamaan ja mieleni palaamaan tähän hetkeen: Samppanja ja suklaa. Mihin ne eivät auta, se koituu kuolemaksi.
Hääsuunnittelijani laittoi sähköpostia: “Meillähän on kaikki niin hienosti paketissa tässä vaiheessa, että ollaan jo voiton puolella!” Voin mielessäni kuvitella sen iloisesti sirkuttavan äänen, millä hän tämän lauseen ilmaisisi, jos hän olisi puheyhteydessä kanssani.
Varmasti meillä on asiat ihan hyvällä mallilla siinä mielessä, että vihkijä on, paikka on, menu on, DJ on, meikkaaja on, yksi esiintyjä on, kutsut ovat lähteneet, kakkumaistiaiset ovat tulossa, puku valmistuu hiljalleen ja häät ovat vasta marraskuussa.
Vaikka kuinka listaisin jo tehtyjä asioita, ja vaikka kuinka ajattelisin, että aikaa on, niin kaikesta tästä huolimatta minun sisälläni velloaa hirveä paniikki. Pelkään ajan loppuvan. Pelkään kaiken kaatuvan. Pelkään katastrofia, mitä ei välttämättä ikinä edes tule!
Tiedän olevani perfektionisti, mutta minusta tuntuu, että perfektionismi on lievä ilmaisu minun kohdallani. Olen alkanut epäillä vahvasti, että minulla olisi vaativa persoonallisuus, sillä tämä perfektionismi ja jatkuva täydellisyyden hakeminen menee minulta jo totaalisen yli, että se haittaa jokapäiväistä elämää. Stressaan ja huolehdin jatkuvasti asioista, mitkä menevät omalla painollaan ja mistä ei olisi tarvetta stressata. Kaiken tämän lisäksi minulla on kohtuuton kontrollin tarve, mikä tekee delegoinnin hankalaksi myös silloin, kun olen itse niin uupunut, etten jaksaisi suorittaa mitään.
Siksi kirjoitan nyt itselleni pienen kirjeen.
Hei, Satu!
Tiedän, että olet ollut väsynyt. Olet ollut täysin uupunut oikeastaan koko tämän kuluneen vuoden. Siksi haluaisinkin muistuttaa sinua seuraavista asioista.
Myös muut osaavat hoitaa asioita. Sinä VOIT tarvittaessa delegoida hyvällä omallatunnolla tehtäviä muille. Sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea itse. Avun pyytäminen ei ole väärin.
Kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Joskus riittää se, että suoritus on tehty hyvin. Joskus taas jopa se tyydyttävä suoritus riittää. Mikäli asia jää kalvamaan mieltä, suoritusta voi myöhemmin parantaa.
Myös häistä tulee hyvät! Sinulla on apunasi hääsuunnittelija ja paljon ystäviä, jotka auttavat sekä ennen häitä että hääpäivänä. Haluat hääpäivästäsi täydellisen. Se, että järjestät erilaiset, itsesi näköiset häät, tarkoittaa jo itsessään sitä, että niistä tulee täydelliset. Mikäli joku vieras on sitä mieltä, että ainoat oikeanlaiset häät ovat maaseudulla, vanhassa navetassa vietetyt juhannushäät kera mansikkakakun ja morsiamen ryöstön, se on hänen mielipiteensä. Hajotkoon hän siihen. Pääasia, että SINÄ muistat omat hääsi juuri sellaisena päivänä kuin sinä sen halusit viettää.
Aikaa on. Se ei lopu kesken. Vaikka et olisikaan saanut tehtyä kaikkea tämän viikon aikana, se ei haittaa. Opiskelusi alkavat vasta elokuun lopulla. Tässä on vielä reilu kuukausi aikaa saada opintoihin liittyvät asiat hoidettua. Sinä ehdit kyllä! Häät ovat vasta marraskuussa, joten siihen vasta aikaa onkin.
Ja muista, että jokaisesta kurssista ei tarvitse saada sitä kiitettävää arvosanaa. Hyväkin riittää! Ja koska sitä aikaakin on, niin kaikkea ei myöskään tarvitse opiskella samalla kertaa. Voit aivan hyvin jättää joitain suorituksia myöhempiin vuosiin. Et ole vielä edes neljääkymmentä, joten eläkepäivät eivät kolkuttele vielä moneen vuosikymmeneen ovella. Sinulla on nyt jo enemmän suoritettuja yliopistollisia opintokokonaisuuksia kuin monella muulla. Eikä sinun tarvitse opiskella joka ikistä oppiainetta, mitä Suomen yliopistot tarjoavat. Joskus se vähempikin riittää.
Tälle päivälle ei ole mitään ohjelmaa. Nyt minä määrään sinut luopumaan kaikesta. Luopumaan stressistä ja kontrollista. Annat olla. Olet vain. Et tee ruokaa, vaan tilaat sen joko Pizza Onlinesta tai Sushipandasta. Istut sohvalla, pidät vaikka Frasier-maratonin ja lähetät avomiehesi kauppaan hakemaan sinulle kylmää siideriä. Rapsutat koiraa etkä ajattele mitään. Et suunnittele mitään. Unohdat häät, unohdat opiskelut. Unohdat kaiken!
Ovet ja ikkunat ovat tiiviisti kiinni, ettei polttava aurinko pääse korventamaan viileää sisäilmaa. Kauno makaa lattialla, ja nuolaisee välillä vesikipossa olevaa, valtavan kokoista jääpalaa. On niin kuuma, ettei lapinkoira jaksa viiksikarvaansakaan liikauttaa. Mietin sitä, että onneksi näin kuumimpaan vuodenaikaan minulla ja Kaunolla ei ole töitä. En voisi kuvitellakaan vieväni koiraa mihinkään näin kuumalla kelillä. Helle ja huonosti ilmastoidut rakennukset, missä Kaunon kanssa olemme eläinavusteista työtä tehneet, ovat myrkkyä paksuturkkiselle koiralle. Ja eläinavusteisen työskentelyn kohta numero 1: Eläimen hyvinvointi menee kaiken edelle! En ota Kaunoa mukaan töihin, ennen kuin ilmat viilenevät niin, että myös Kaunon on hyvä olla.
Vaikkei minulla olekaan palkkatöitä kesäkuukausina, ja Kaunokaiseni saa pitää lomaa, lista tekemättömistä asioista on niin pitkä, että meinaa itku tulla, kun sitä katsoo. Millä ihmeen voimalla minä saan kaiken tehtyä pois päiväjärjestyksestä?
Opintojen aloitus vaatii puolen miljoonan verran asioiden hoitoa. Se yksi käynti yliopistolla oli kaikkea muuta kuin riittävä. Tänään tuli sähköpostia, että opiskeluoikeuteni on merkitty Turun yliopiston järjestelmään ja olen läsnäoleva opiskelija. Nyt minun pitäisi käydä aktivoimassa Turun yliopiston käyttäjätunnukset, jotta pääsen kirjautumaan Moodleen, jotta pääsen kirjautumaan erilaisille alustoille, jotta saisin tietoa kaikista maailman asioista, mitkä liittyvät ensimmäisiin koulutuspäiviin ja alkupäivien ohjelmaan. Minun pitää kirjautua myös Nettiopsuun. Tuhat paikkaa, mihin pitää kirjautua ennen opintojen alkua! Tarvitsen myös opiskelijakortin, ja se pitäisi laittaa tilaukseen. Jostain pitäisi kaivaa myös sellainen kuva, minkä siihen opiskelijakorttiin kehtaa laittaa. Sen lisäksi pitäisi hankkia Turun yliopiston kirjastokortti. No, sen ehkä ehtii myöhemminkin.
Kaikkein tärkein, eli aikuisopintoraha, on sekin vielä hakematta. En pysty jäämään opintovapaalle ilman aikuisopintorahaa, ja en tule sitä rahaa saamaan, ellen hae sitä! Pitäisi jaksaa laittaa hakemus menemään. Käsittelyssä menee kuitenkin useampi viikko.
Myös työnantajalle olisi ihan hyvä ilmoittaa opiskeluoikeudesta, ja ilmoittaa ne päivät, jolloin tulen olemaan elokuun lopussa töistä pois läsnäolopakollisten opiskelupäivien vuoksi. Eipä meillä kukaan tällä hetkellä töissä ole, siis sellainen ihminen, joka tätä tietoa tarvitsee. Mutta kun tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, niin tuskin saan tätäkään tehtyä hyvissä ajoin. Pitäisi myös hakea opintovapaata töistä, mutta en voi hakea sitä, ennen kuin olen hakenut sitä aikuisopintorahaa, ja pystyn luottamaan siihen, että talous pysyy kasassa, vaikka jäisinkin töistä pois. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää työnantajaa missään kohdassa pulaan, ja sijaisen rekrytointi vie kuitenkin aikaa. Siksi pitäisi saada nyt edes yksi tehtyä, jotta voisin saada tehtyä seuraavat asiat.
Ja kuten Ostos-TV:n setä sanoisi iloisella äänellä: “Eikä tässä vielä TO-DEL-LA-KAAN kaikki!” Opiskeluasioiden lisäksi tulevat häät pitävät mielen kiireisenä. Meillä on hääsuunnittelija apuna, ja hän on tehnyt valtavan hienoa työtä! Hänen työpanoksensa on säästänyt minulta aivan järjettömän paljon sekä aikaa että vaivaa. Todennäköisesti meille ei olisi edes mitään häitä tulossa, ellei hän olisi ollut apunamme. Mutta ihan kaikkea ei voi hänkään tehdä! Osa lankeaa väkisinkin minulle itselleni tehtäväksi.
Pitäisi meikkaajan kanssa sopia tapaaminen ja laittaa hänelle kuvia siitä, millaista meikkiä toivon. Meikkaaja on tuttu henkilö, eikä tämänKÄÄN asian pitäisi olla mitenkään iso juttu. Mutta kun ei jaksa! Voimat ovat niin lopussa, ettei yhtä Face-viestiä jaksa laittaa. Lisäksi pitäisi saada DJ:lle biisilista. Sitä on aloitettu vappuna, kun olimme avomieheni kanssa pienessä, iloisessa nousuhumalassa, mutta se on vieläkin saattamatta loppuun. Valokuvaajalle pitäisi laittaa sähköpostia hääpäivän kulusta ja kellonajoista, ja hääpäivän ohjelman runkoa miettiä tarkemmin noin muutenkin, jotta voisin saada tietoa eteenpäin sille graafiselle suunnittelijalle, joka tekee häihin ohjelmalehtiset. Myös hääsuunnittelijaan pitäisi olla yhteydessä menun ja erityisesti kakun suhteen, sillä kakku vaikuttaa menun hintaan.
Tällainen kakku sopisi teemansa puolesta meidän häihin erittäin hyvin!
Löysin myös vallan ihanan paikan, Mokkapuun, missä tehdään vegaanisia suklaakonvehteja. Heidän nettisivuillaan näkyi, että he tekevät sekä sydämen että pääkallon muotoisia konvehteja. Nämähän sopisivat meidän häidemme teemaan kuin nyrkki silmään! Seuraavaksi pitäisi jaksaa ottaa kyseiseen paikkaan yhteyttä, ja kysyä, mitä maksaisi isompi satsi näitä konvehteja, jos niitä vaikka laittaisi tarjolle.
Sen sijaan, että tekisin mitään näistä asioista, istun sohvalla, nuokun, kirjoitan blogitekstiä ja valitan, kun en saa mitään aikaiseksi. Pitäisi varmaan tehdä joku to do-lista, missä nämä kaikki asiat olisivat, ja tehdä niistä yksi pois joka päivä. Paitsi etten edes saa sitä to do-listaa tehtyä! Väsymyksen taso on jotain sellaista, että tarvitaan Nasan mittareita, jotta sen pystyisi mittaamaan. Eikä se, että on järkyttävän kuumaa, vie asiaa yhtään eteenpäin. Kuumuudessa väsyn entistä enemmän.
Jospa tekisi niin, että laitan avomieheni tekemään tämän blogitekstin pohjalta minulle sen to do-listan. Sen jälkeen voisin huomenna yrittää hoitaa edes yhden kohdan pois. Tai sitten hän voisi antaa minulle piristysruiskeen, ja työntää minulle vähän onnellisuutta “sinne”, minne tämä järjettömään kuuma päivänpaiste ei pääse. Sillä tavallahan me yhteen alun perin päädyimmekin: Hän tuli työntämään minulle onnellisuutta “johonkin”.
Tosin tällä hetkellä en välttämättä tarvitse niinkään sitä onnellisuutta. Aloitekykyä ja piristystä sen sijaan voisin tarvita useammankin ämpärillisen verran.
Tajusin juuri yhden asian: Olen kertonut teille hyvin, hyvin, hyvin paljon koirani ja työparini Kaunon erilaisista seikkailuista ja siitä, miten hauskaa Kaunon kanssa on toteuttaa eläinavusteista työskentelyä. En ole kuitenkaan missään vaiheessa esitellyt Kaunoa sen kummemmin. Korjaan tämän asian nyt.
Kauno, viralliselta nimeltään Syysruskan Kevät-Kauno, on syntynyt 27.5.2016. Rodultaan Kauno on suomenlapinkoira, väriltään parkki merkein ja hän on leikkaamaton (ainakin vielä toistaiseksi) uros.
Luonteeltaan Kauno on äärimmäisen kiltti. Hän rakastaa pieniä lapsia, ja haluaa tervehtiä jokaista pientä pirpanaa, joka tulee lenkillä vastaan. Ja tietenkin nuolla näiden pirpanoiden kasvot läpimäriksi.
Vaikka Kauno onkin todella kiltti koira, hän on vilkas, ja rakastaa riehakkaita leikkejä. Parasta ovat kunnon riehuleikit koirakavereiden kanssa koirapuistossa, sekä painileikit isännän kanssa. Kaunon paras koirakaveri on musta labradorinnoutaja, Bamse, jonka kanssa jaksetaan painia ja ravata pitkin metsiä ja mättäitä monta tuntia putkeen.
Kauno osaa olla myös harvinaisen voimakastahtoinen pässinpää. Jos hän on päättänyt jotain, asia on sitten näin. Hän odottaa vaikka Ragnarökiin asti, että hän saa haluamansa asian. Eikä unohda! Tästä hyvänä esimerkkinä on dentanami, minkä hölmö isäntä unohti antaa ruuan jälkeen: Kauno päivysti vielä kolmen aikaan yöllä namikaapin edessä, ja odotti, että hän saa pyhän dentanaminsa. Vasta sen jälkeen hän suostui nukkumaan.
Kaunon lempipaikkoja ovat koirapuiston lisäksi Ruissalon metsät, missä voi juosta ja ajaa takaa lintuja ja oravia. Myös mökillä on hauskaa, koska siellä saa juosta ihan vapaana, ja kiivetä kallioilla. Mökillä pääsee myös uimaan, mikä on Kaunosta myös kivaa. Kotona Kaunon lempipaikka on takapihan pikkuinen mäki, mistä on kiva kieriä alas.
Lempileluja Kaunolla on paljon. Kaikki pallot ovat kiehtovia, samoin kepit ja pehmolelut. Pehmoleluissa on vain se paha puoli, että Kaunon hampaissa ne suolistetaan viidessä minuutissa. Myös valtavan iso gorillapehmo, minkä Kauno sai lahjaksi ihan pienenä pentuna, on Kaunolle rakas. Kaunolla on myös pyöreä “panopossu”, mitä Kauno nylpyttää aina säännöllisin väliajoin. Muut lelut eivät ole päässeet nylpytyksen kohteeksi, ainoastaan panopossu.
Ruuan ja namien suhteen Kauno on äärimmäisen nirso. Hänen Kuninkaalliselle Koiruudelleen kelpaa vain paras. Kauno ei ole ikinä suostunut syömään mitään HauHaun nappulaa tai koiranmakkaraa. Haistaa kerran ja kääntää selkänsä. Myös namien ja puruluiden suhteen herra on todella tarkka. Mitkään nasuluut eivät uppoa, eivätkä mitkä tahansa namit. Tämä Kaunon nirsous on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia erityisesti rally-tokossa, missä pitäisi saada koira tekemään asioita palkitsemalla. Eikä Kaunoa palkita millä tahansa namilla.
Kaunon lempiruokaa on sydän, maksa, maha ja kana. Kypsennettynä, tietenkin! Kauno ei syö mitään raakana, eli se siitä raakaruokinnasta. Ja tietenkin kunnollista, aitoa luuta sen olla pitää! Meidän hieno koira ei mitään naudan tai porsaan nahasta tehtyjä nasuluita syö. Kuivatut kanapalat menivät nameina jonkin aikaa, mutta nyt eivät mene enää nekään. Rally-toko-kouluttajamme kokeili piruuttaan, suostuisiko Kauno toimimaan Naturiksen lihapötköstä leikatuilla namipaloilla. En meinannut silmiäni uskoa, kun Kauno ampaisi liikkeelle kuin Naton ohjus, ja suurin piirtein tanssi Lambadaa saadakseen lisää namia! Onneksi Naturiksen valikoimiin kuuluu useampia makuja, mitä voimme vaihdella, niin ei Kauno pääse heti tylsistymään yhteen makuun.
Rally-tokossa Kaunolla toimii namipalkkaa paremmin lelupalkka, ja meillä onkin ihan oma treenilelu, millä leikitään vain treeneissä. Valitettavasti ihan joka asiaa ei voi rally-tokossa opetella lelupalkalla, joten se namipalkka on välillä pakollinen asia.
Kauno on todella nopea oppimaan, ja tylsistyy, jos jotain asiaa jauhetaan monta kertaa. Hänelle riittää kaksi toistoa, ja sen jälkeen asia on opittu. Kiitos, hei ja näkemiin. Mitä sitä turhaan samaa asiaa jauhaa moneen kertaan, jos se on kerran opittu jo.
Kuten suomenlapinkoirat yleensä, Kaunokin on aika haukkuherkkä. Kerrostalossa se ei ole aina ihan hirvittävän kivaa, kun herra ilmoittaa jokaisesta käytävän rasahduksesta. Onneksi asumme rauhallisessa talossa, rauhallisella alueella. Kovasta haukusta huolimatta vierailijoita on aina vastassa iloinen, heiluva häntä ja innosta hyppivä koira.
Kauno osaa myös rauhoittua ja rentoutua. Paras paikka siihen on parveke, missä on kivilattia. Se on kesälläkin viileä, ja siinä on lapinkoiran mukava makoilla paksun turkkinsa kanssa.
Tässä meidän Kaunokainen. Suloinen, pieni pässinpää, joka on tuonut elämäämme paljon valoa ja rakkautta. Luonteeltaan Kauno sopii meidän perheemme jäseneksi kuin nenä päähän, ja täydentää perhettämme tehden siitä täydellisen. Olenkin täysin varma siitä, että Kauno oli tarkoitettu juuri meille: Siksi Kauno ei aluksi meinannut löytää omaa kotia, vaikka muut sisarukset saivatkin omat kodit. Piti käyttää järeämpiä keinoja (eli Facebookia), sillä muuten juuri me emme olisi löytäneet Kaunoa.
Eilen illalla (tai pikemminkin yöllä), kun yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni, aloin ajatella kaikkia niitä superhyviä neuvoja, mitä minulle on annettu unettomuuden hoitoon. Neuvojille ei ole, tietenkään, tullut mieleen se, että olen kärsinyt uniongelmista vain vaivaiset 25 vuotta, joten eiköhän tuossa ajassa ole jo aika montaa eri kikkaa tullut kokeiltua.
Halusin jakaa teille parhaimmiston näistä hyvistä neuvoista. Olkaa niin hyvät!
1. Hanki pimennysverhot ja varmista, että huone on täysin pimeä! Valoisassa nukkuu huonommin.
Ai, ihanko tosi? Minulla kun on tapana avata verhot ja sälekaihtimet ikkunan edestä, ja laittaa kattolampun lisäksi vielä sängyn päädyssä olevat valot päälle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän pimeässä voi nukkua, kun siellä voi olla mörköjä.
2. Sinä et liiku tarpeeksi! Kun lähdet reippaalle iltalenkille, uni tulee taatusti.
Jaa, siitäkö se kiinni on? Meillä kun ei ole tapana tehdä iltalenkkejä koiran kanssa. Itse asiassa, me emme käy koiran kanssa ulkona ollenkaan! Nautimme suunnattomasti, kun saamme elää koiranpaskan hajussa. Ulkoilu on ollut täysin poissuljettua ajatuksenkin tasolla meidän taloudessa.
3. Älä mitään unilääkkeitä syö. Ne ovat myrkkyä! Sen sijaan, odota niin kauan, kunnes olet niin väsynyt, että nukahdat.
Tässäpä oiva neuvo. Nukuin viimeksi kaksi kuukautta sitten. Onko se normaali odotusaika, vai pitääkö vielä odottaa pitkäkin aika, ennen kuin se nukahtaminen tulee?
4. En minä sinulle mitään unilääkkeitä kirjoita. Nuorelle ihmiselle. Harrasta seksiä! Se nukuttaa.
Herra Tohtori, tämä oli kyllä kaikkien aikojen ehdottomasti parhain reseptilääke, minkä olen ikinä saanut! Kiitos tästä. Uni tulee taatusti paremmin, kun olen saanut köyriä kunnolla, ja vielä oikein lääkärin luvalla.
Meinaatko? Pitäisikö minun luopua niistä kolmesta varalämmittimestä, mitkä minulla huutavat makuuhuoneessa täysillä kesät, talvet? Hieman kyllä harmittaa, kun ovat nuo lämmittimet tulleet niin rakkaiksi tässä ajan myötä.
6. Älä pelaa iltaisin ollenkaan!
Pelata? Ai niin, tarkoitat varmaan niitä konsolipelejä, mitä minulla ei ole ollenkaan! Vai viittasitko siihen Frozen Free Falliin, mikä minulla on kännykässä, ja mitä pelaan pari, kolme kertaa viikossa? No, siitähän nämä kaikki ongelmat varmasti johtuvatkin! Minäpä lopetan sen Frozen Free Fallin pelaamisen kokonaan, niin uniongelmat lakkaavat.
7. Vedä kännit, niin nukut paremmin.
Tämä on melkein parempi neuvo kuin se seksineuvo! Melkein, muttei kuitenkaan. Mutta erinomainen idea! Kyllä, kiitos, ottaisin mansikkamargaritan ja sen jälkeen Long Island Ice Tean, tämän neuvojan laskuun, tietenkin. Mielellään krapulattomana, koska huomenna pitää mennä töihin.
8. Nouse ylös ja tee jotain muuta, ellei uni tule. Kokeile myöhemmin uudestaan nukkumista.
Hmm. Aamuun mennessä kämppä kiiltelee puhtauttaan, kun siivoan joka ikinen kerta, kun en nukahdakaan. Tämähän oli loistava neuvo!
Silloin, kun kaikki menee enemmän tai vähemmän päin sitä kuuluisaa takapuolta, saa olla erittäin onnellinen, jos ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat. Ihan pienikin apu voi olla todella suuri apu juuri silloin, kun ei jaksa.
Sain tänään käytyä yliopistolla näyttämässä alkuperäiset paperini, joiden perusteella olin hakenut maisteriohjelmassa. Sain samalla reissulla myös ilmoitettua pääaineeni sekä ne opinnot, mistä haluan saada hyväksiluvun tulevaan tutkintooni. En erittäin suurella todennäköisyydellä olisi saanut tehtyä tätä opintojen alkamisen kannalta erittäin tärkeää reissua, ellen olisi saanut apua.
Aamulla puhelin soi, että nyt perse ylös, vaatteet niskaan ja paperit kouraan. Hetken kuluttua soi ovikello, ja takana oli kaverini kera aamupalan! Sain aamupalaksi vastapaistettuja lettuja. Nam!
Aamiaisen jälkeen hyppäsimme autoon ja ajoimme yliopistolle. Saimme asiat hoidettua. Sen jälkeen sain vielä kyydin kotiin, ja pääsin päiväunille.
Koska sain apua, sain rustata kilometrin pituisesta to do-listastani aika monta isoa ja tärkeää kohtaa pois. Yksin en olisi saanut aikaiseksi, enkä jaksanut. Toki vielä on paljon tehtävää, mutta uuden tekeminen on helpompi aloittaa, kun painolasti harteilla on kevyempi. Tällaisina hetkinä muistaa ystävien arvon, ja sen, että hyvät ihmiset ympärillä ovat arvokkaampia kuin mikään määrä kultaa ja timantteja.
Päiväunien ja lyhyemmän to do-listan jälkeen voin sanoa, että minulla on jopa asteen verran virkeämpi olo! Hyvä mieli siitä, että olen saanut asioita hoidettua, ja uskoa siihen, että ehkä ne loputkin asiat hoituvat. Sitten joskus.
Ja koska minullahan on edelleenkin se ADHD (mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee), niin tietenkin minä tässä istun ja googlettelen, millaisia pro gradu-tutkimuksia on tehty eläinavusteisesta toiminnasta Suomessa. Tämä ON tärkeä asia, sitten joskus, kahden vuoden päästä, kun aloitan sen gradun tekemisen. Juuri tällä hetkellä minun olisi tärkeämpää vaikkapa aktivoida Turun yliopiston tunnukset käyttööni, tutustua ensimmäisten opiskelupäivien ohjelmaan ja tilata opiskelijakortti. Vaan ei, en saa aikaiseksi enkä pysty enkä kykene. Mutta kyllä minä eläinavusteisuudesta saan googletettua!
Vaikka yleisesti ottaen olen iloinen siitä, että olen värikäs ja räiskyvä ADHD-persoona, niin tällaisina päivinä kiroan tämän ADHD-pääkoppani, kun prioriteetit ovat hukassa enkä saa mitään tärkeää aikaiseksi. Pitäisi varmaan palkata sihteeri.
Eilen tajusin sen: Minusta on tullut vanha paska. Muumio. Kalkkipylväs, joka ei ymmärrä nykymenosta enää mitään. Olen 37-vuotias, ja virallisesti vanha.
Tajusin tämän kaiken seisoessani 55 000 muun ihmisen kanssa Kantolan tapahtumapuistossa. Olen raahautunut Turusta Hämeenlinnaan tungeksimaan järjettömään ihmispaljouteen ihan vain siksi, että saisin kuunnella biisejä, jotka on tehty 90-luvun alussa. Ne biisit ovat 25 vuotta vanhoja! Kukaan ei enää kuuntele niitä, paitsi minä, joka olen vanha kalkkis.
Slash lavalla.
En olisi millään jaksanut edes lähteä. Vielä kolmen aikaan aikaan iltapäivästä arvoin, lähdenkö vai en. Koska liput oli ostettu jo ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin, ja ne olivat suhteellisen arvokkaat, olisin menettänyt melkein 200 euroa, jos olisin jättänyt ne käyttämättä. Päätin heittää maskit naamalle, taikoa rätit ja lumput niskaan, hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohden.
Tai pikemminkin Turenkia kohden. Hyvä ystäväni on muuttanut sinne, ja lupasi sekä ilmaisen vieraspaikan kotipihaltaan sekä festarikuskauksen. He asuvat kuitenkin suhteellisen lähellä Kantolaa.
Kun Turenki löytyi ja olimme päässeet Kantolaan, alkoi tuskainen jonotus ja odotus. Me ja noin 10 000 muuta ihmistä halusi päästä turvatarkastuksen ja lipunluvun läpi. Tulimme paikalle Mike Monroen keikan aikana. Lämppäri ehti vaihtua The Darknessiksi, ja sekin ehti vetää omaa settiään suhteellisen pitkälle, ennen kuin me olimme porttien sisäpuolella. Ensimmäinen jono takana.
Sen jälkeen alkoi vessajonotus. Ja tietenkin minun tuurillani minun kanssani samassa jonossa olivat ne, jotka olivat saksia vailla vessaan mennessään. Onneksi pissa ei ehtinyt tulla housuun.
Kun olin päässyt vessajonosta, piti etsiä jotain syötävää. Kaikki safkapaikat olivat samassa rivissä, yhdellä seinustalla. Tungimme väkisin väkijoukon läpi, etsien vegesafkaa tarjoavaa kojua. Sellainen löytyi: Yksi ainoa! Siinäkin oli kauhea jono takana. Kai, kun mikään muu koju ei ajatellut meitä ituhippejä.
Kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen kojulle, tilasin vegehampparin. Sämpylä, kuiva falafel-pihvi, yksi salaatinlehti ja tomaattisiivu: 10 euroa. Pieni cokis-tölkki: 4 euroa. Noh, ei se ole tyhmä, joka pyytää! Mutta tämä tyhmä, joka sen kiltisti maksoi, tarvitsee säännöllisesti jotain syötävää ja juotavaa, ettei tule paha olo ja heikotus. Oli siis pakko saada sekä suolaa että sokeria tämän runsaan ruhon ravitsemiseksi.
Kun ruumiit oli ravittu, lähdimme etsimään paikkaa, mistä näkee lavalle. Löysimme vasemmalta sivusta suhteellisen hyvän paikan. Vessat olivat ihan vieressä ja siitä kohden näki lavalle ihan hyvin. Sen jälkeen vain odottamaan Gunnareita.
Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Netissä olevan ajan mukaan Gunnarit aloittivat tunnin myöhässä! Toki netissä oli se pieni präntti, että ajat saattavat vielä muuttua tapahtumapäivänä. Mikäli ne muuttuivat, siitä en tiedä mitään.
Keikka alkoi vihdoin ja viimein. Ensimmäiset biisit olivat jotain suurimmalle osalle nevahöördejä, eikä yleisö, ainakaan minun mielestäni, innostunut kovinkaan paljon. Vasta, kun ilmoille kajahti Welcome to the Jungle, alkoi tanssijalka vipattaa ja heviletti heilua.
Ja tulihan sekin biisi, miksi olin itse ostanut nämä liput: You Could Be Mine. Olen kuullut sen livenä. Voin kuolla rauhassa ja onnellisena.
Kun puoliyö alkoi lähestyä, minua alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Ihmispaljous, väsymys… Kaikki alkoi painaa. Minulle alkoi tulla somaattisia oireita kaikesta ahdistuksesta. Sanoin avomiehelleni, että eiköhän meidän keikka ollut nyt tässä. Kaiken huipuksi, keikka ei ollut niin hyvä kuin mitä olisin tämän tason bändiltä odottanut. Se oli koruton ja väsynyt. Axl Rose oli hyvinkin nöyrää poikaa, mutta Slash vaikutti välinpitämättömältä. Ja voi luoja, miten Duff oli vanhentunut! Tosin, olen minäkin. Sitä se ikä teettää.
Tungimme itsemme väkisin tiiviiksi paketiksi pakkautuneen ihmismassan läpi porteille. Tanssimme ulos November Rainin tahdissa. Minua alkoi jo vähän helpottaa.
Soitimme ystävällemme, että olemme lähteneet. Seuraavaksi saimme odottaa, kun ystävämme etsi kuumeisesti jotain sellaista paikkaa, mistä olisi voinut hakea meidät. Koko kaupunki oli suljettu, ajoväylät tukittu, eikä mistään järkevästä paikasta päässyt noukkimaan meitä kyytiin. Lopulta, pitkän ajan jälkeen, löysimme toisemme. Sen jälkeen, kun me olimme jo ihan hyttysten syömiä.
Lähdimme ajamaan kotiin. Vielä olisi pitkä matka edessä. Onneksi automme oli Turengin puolella, joten pääsimme suhteellisen näppärästi Turun tielle, ilman jonottamista. Alkoi olla vähän nälkä, joten päätimme pysähtyä Forssan autokeitaalla. Siellä oli niin hirveä tungos, ettemme meinanneet löytää edes autolla parkkipaikkaa! Hesen jono oli pidempi kuin festaripaikan turvatarkastusjono. Päätimme napata nopeat paninit vähän lyhyemmästä jonosta. Ne olivat aika paljon halvempia kuin paskat festaripurilaiset, ja maistuivatkin paremmilta.
Joku kirkon tapainen tönö Hämpässä. Kuva napattu, kun odotimme ystäväämme hakemaan meitä.
Juttelimme viereisen pöydän vanhan hevisedän kanssa. Hän oli keikkaan tyytymätön. “Vanhoja ja väsyneitä”, oli hänen tuomionsa Gunnareista. En itsekään ollut täysin tyytyväinen. En kokenut saavani vastinetta helvetin kalliille lipulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin. Ja jaksoin vielä melkein loppuun asti!
Nyt minun sosiaalinen ähkyni on kokenut sellaisen ylikuormitustilan, etten halua nähdä ketään seuraavaan kuukauteen! Haluan vain istua sohvalla, rapsuttaa koiraa ja syrjäytyä rauhassa maailmalta. Ehkä sen jälkeen, kun olen syrjäytynyt hetkeksi, jaksan taas palata tähän maailmaan ja yhteiskuntaan.
