Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?

Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.

ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.

Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.

Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.

Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.

"Mitä kuuluu?" - Kysymys, mitä ei koskaan kuulu

Vihdoinkin hän syntyi! Kauan odotettu, pitkään kaivattu. Ruttuiset pienet kasvot, pikkuruinen nöpönenä.

Lääkäri näyttää totiselta. Kätilö hymyilee. ”Rutiinijuttuja”, toteaa kätilö iloisesti hymynsä takaa, ja tuo appelsiinimehua samppanjalaseissa. Äiti pääsee osastolle lepäämään, vauva menee omalle osastolleen. Isä lähtee kotiin nukkumaan, koska huomenna pitää mennä töihin.

Äiti soittaa isän työnumeroon. ”Nyt on hätä!” Vauvalla on jokin. Lääkäri ei tiedä, mikä. Verinäyte, kakkanäyte, pissanäyte, sellainen kuva, tuollainen kuva… Vauvaa tutkitaan, ronkitaan ja kopeloidaan. Äiti pääsee kotiin, vauva jää osastolle. Lääkärit eivät osaa sanoa mitään.

Päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Vauva kasvaa, muttei pääse kotiin. Äiti ja isä asuvat vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Isä lyhentää työpäiväänsä. Rahaa ei jää laskuihin, joten rakenteilla oleva talo saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Rakennuksia ei voi jatkaa.

Lopulta tulee vastaus. Vauvan tila on vakava. Vauva tulee tuskin koskaan oppimaan niitä taitoja, mitä muut saman ikäiset vauvat. Pysyäkseen hengissä vauva tarvitsee kalliit lääkkeet, mitä Kela ei korvaa. Valvontaa vauva tarvitsee 24/7 koko loppuelämänsä ajan. Lääkäri hymyilee ja sanoo, että Suomessa on erinomainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Äiti ja isä tulevat saamaan apua.

Vihdoinkin vauva pääsee kotiin. Vauvasta on kasvanut jo taapero. Isä palaa kokopäiväisiin töihin, äiti irtisanoutuu omasta työstään jäädäkseen kotiin hoitamaan lastaan. Lapsen hoito on niin vaativaa, ettei äiti saa nukuttua laisinkaan, ja äiti väsyy. Äiti hakee kunnalta apua. Kunta on sitä mieltä, että kotiapu kerran viikossa riittää.

Lapsen lääkkeet syövät perheen kaikki rahat. Keskeneräinen talo on pakko myydä sellaiselle, joka kykenee jatkamaan sen rakentamista. Auto vaihdetaan halvempaan. Äiti hakee kunnalta uudestaan apua. Kerran viikossa riittää. Äiti menee lääkärille ja kertoo väsymyksestään. Lääkäri määrää nukahtamislääkettä ja lähettää äidin kotiin. Seurantaa ei tarvitse, sillä äidin kasvoilla vilahti pieni hymyn väre kesken lääkärikäynnin.

Perheen elatus on isän kontolla. Hän raataa töitä niin paljon kuin kykenee, että saisi hankittua lapsen lääkkeet ja saisi tuotua vielä ruuankin pöytään. Perhe on muuttanut halpaan vuokra-asuntoon, jotta rahat riittäisivät. Kunta ei suostu maksamaan lapsen lääkkeitä.

Isä tulee töistä kotiin klo 22.00. Ylitöitä kannattaa tehdä, etenkin iltaisin. Seuraavana aamuna hän menee seitsemäksi töihin, ja jää taas ylitöihin, jotta perhe saisi rahaa. Hän on lopen uupunut, eikä hän ole pitänyt lomaa sitten isyysloman. Lomia isä ei pidä, vaan ottaa lomat ennemmin rahana.

Lopulta isä ei jaksa enää. Hän joutuu sairaalaan. Äiti jää yksin vastaamaan lapsesta, kodista ja taloudesta. Kunta päättää nostaa kotikäyntejä kahteen kertaan viikossa, mutta lääkkeitä ei makseta edelleenkään. Lääkäri katsoo, että nukahtamislääkkeet riittävät. Ja koska perheen luona käydään kunnan puolesta kahdesti viikossa, siinä pitäisi olla äidin mahdollisuus jutella sydäntä painavista asioista. Se riittää. Terapiaa ei tarvita. Äidin on jaksettava eikä hänellä ole varaa sairastua, koska muuten kukaan ei huolehtisi lapsesta.

Miltä tämä skenaario sinusta kuulostaa? Täysin utopistiselta? Olet siinä mielessä oikeassa, että tämä tarina on keksitty. Isää, äitiä ja vauvaa ei ole olemassa. Siinä mielessä olet kuitenkin väärässä, että tämä voisi olla jonkun perheen tarina! Suomessa, tässä hyvinvoinnin kehdossa, erityislasten isät ja äidit kohtaavat juurikin tällaista palvelua kuin mitä ylhäällä on kuvattu.

Kun lapsi sairastuu tai vammautuu, vanhemmat jäävät täysin yksin valtavan byrokratiaviidakon eteen. Kukaan ei kerro, mistä voi hakea apua, mitä kaikkea apua voi ylipäätänsä edes hakea ja mitä kaikkia lakisääteisiä velvollisuuksia kunnilla on. Ja vaikka vanhemmat saisivatkin selville, mistä hakea mitäkin apua ja tukea, se saatetaan kieltää mitä mielenkiintoisimmista syistä. Kunnat säästävät! Siksi palveluita ei haluta myöntää.

Kukaan ei koskaan kysy, mitä äidille tai isälle kuuluu. Ketään ei kiinnosta. Jos äiti tai isä väsyy, tarjotaan ensimmäiseksi huostaanottoa sen sijaan, että tarjottaisiin apua. Kun lapset otetaan pois, niin perheen ongelmat ratkeavat sillä.

Sosiaalitoimi tyrkyttää perhetyötä, mutta korostaa, että perhetyö on vain juttelua varten, ei käytännön apua varten. Terveyskeskuslääkärin tekemä lähete aikuispsykiatrian polille on hukkunut jonnekin, eikä kukaan löydä sitä mistään. Kun se vihdoin löytyy, toteaa psykiatri, että isä ja äiti voisivat käydä kerran kuussa vertaistuki-illoissa. Se riittää heille tueksi ja avuksi. Ja tämä ON tositarina. Tositarina eräästä tuntemastani perheestä.

Ei, palveluiden tuottaminen erityislapsiperheille ei ole ilmaista. Se maksaa kunnille rahaa. Perhe tarvitsee sekä sosiaalitoimen että terveydenhuollon palveluita ja perhe tarvitsee niitä paljon. Sekä erityislapselle että muulle perheelle. Mutta kumpi tulee halvemmaksi? Se, että perhe saa tarvitsemansa palvelut heti vai se, että perhe menettää kotinsa, molemmat vanhemmat menettävät työnsä, he menettävät asemansa veronmaksajina, he alkavat nostaa toimeentulotukea, he väsyvät ja lopulta, kun lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan palvelutaloon, eivät vanhemmat ole enää työkykyisiä, vaan he ovat syrjäytyneitä?

Saamalla tarvitsemansa tuen sekä sosiaalitoimesta että terveydenhuollosta vanhemmat voisivat jatkaa kummatkin työssäkäyntiään ja toimia veroa maksavina, tuottavina yhteiskunnan kansalaisina sen sijaan, että he syrjäytyisivät. Tämä vain tuntuu olevan kauhean vaikea asia kuntien ymmärtää. Ennemmin vanhempia pompotellaan luukulta toiselle, heidän annetaan odottaa kuukausitolkulla julkisen terveydenhuollon pitkissä jonoissa ja avunantoa pimitetään. Vaikka sitten vain periaatteen vuoksi, ellei muuta tekosyytä keksitä.

Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka työskentelette erityislasten vanhempien kanssa, kumpi on parempi. Väsynyt vanhempi vai jaksava vanhempi? Toimintakyvytön vanhempi vai toimintakykyinen vanhempi? Maksukyvytön vanhempi vai maksukykyinen vanhempi? Kumman elämä on teidän mielestänne laadukkaampaa ja terveempää?

Toivon, että mietitte näitä kysymyksiäni seuraavan kerran, kun pidätte väsynyttä äitiä kaksi vuotta aikuispsykiatrian jonotuslistalla, ja sen jälkeen toteatte, ettei hän mitään apua tarvitse. Tai toteatte, että jos hän myy autonsa pois, niin sen jälkeen perheen tilanne paranee, eikä sosiaalitoimen apua tarvita. Ehkä mielessänne saattaisi näitä kysymyksiä miettiessänne sittenkin vilahtaa ajatus siitä, että kysyisitte näiltä väsyneiltä vanhemmilta, miten he oikeasti voivat. Onko kaikki hyvin? Se on kysymys, mitä erityislasten vanhemmat eivät juuri ikinä kuule, vaikka haluaisivat, että se heiltä joskus kysyttäisiinkin.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Kirjoitus perustuu lukuisiin käymiini keskusteluihin erityislapsiperheiden arjesta sekä Leijonaemot ry:n blogiin, mistä voi käydä lukemassa tositarinoita siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Blogi löytyy täältä: https://leijonaemot.fi/blogi/

Proffan kovat sanat gradusta

Satu: *Kopkop*

Proffa: "Sisään!"

Satu: "Moikka! Mä tulin siitä mun gradusta puhumaan."

Proffa: "Juu, tule sisään vain."

Proffa: "Mä olen lukenut tämän sun tekstin, ja täytyy sanoa, että olit kyllä erittäin oikeassa, kun sanoit, ettei ADHD-oireisista voi ikinä päältä päin sanoa mitään."

Satu: "Ooo-kkei??????"

Proffa: "Aina, kun mä saan eteeni ADHD-aiheisen opinnäytetyön - ja mä saan lukea niitä ihan TOSI paljon - mulle tulee heti sellainen fiilis, että taasko tätä samaa."

Satu: *nielaisee* "Nokutotanoini... Se teoriaosa on siis tosiaan kirjoitettu pääsiäisenä, kun mä kelkoin perheen koiraa myöten pihalle, parissa päivässä, välillä pari tuntia nukkuen, et sen takia se on niinku tommonen..." *tuskahiki valuu selkää pitkin*

Proffa: "Mutta tä sun tekstis oli kyllä ihan jotain..."

Satu: "Mitä jotain?"

Proffa: "Parasta! Mä en oo ikinä lukenut näin hyvää tekstiä ADHD:sta!"

Proffa: "Tästä tosiaan näkee, että sä olet kirjoittanut tämän asiantuntijana ja asiasta oikeasti tietävänä ihmisenä, etkä minään ulkopuolisena, joka lainaa jotain ADHD-opaskirjaa."

Satu: *kerää leukaansa lattialta* "No kiitos." *hämmennys*

Proffa: "Tätä oli suorastaan ilo lukea!"

Satu: "No kiitos. Ei se sitten liian pitkä ollut se teoria?"

Proffa: "Ei missään nimessä! Mielenkiintoista tekstiä jaksaa kyllä lukea pidempäänkin."

Satu: "No kiitos. Öh... Tota... Kiva kuulla, että sä tykkäsit!" *vieläkin ihan hämillään*

Proffa: "Pari kohtaa mä tänne olen merkinnyt, mutten mitään sen kummempia. Esim. toi yks lähde, mihin sä olit viitannut, Conradin ja Schneiderin teos. Conrad on päivittänyt sitä omaa osuuttaan. Kannattaa varmaan googlettaa se artikkeli. Se löytyy jostain American Journal of joku-joku. Saisit vähän enemmän sosiologista läheistöä, kun sun lähteistössä on iso osa lääketieteellistä ja psykologista. Saisit lähteistöön vähän tuota sosiologistakin näkökulmaa enemmän."

Satu: "Okei, mä etin sen artikkelin. Onks jotain muuta muutettavaa?"

Proffa: "Ei. Tämä on ihan valmista tekstiä. Kyllä tuon kehtaa kansiin laittaa. Eli nyt sitten vain aloittamaan analyysin tekeminen!"

Proffa: "Kannattaa varmaan aloittaa helpoimmasta, eli siitä määrällisen osuuden analysoinnista. Oletko ajatellut, miten analysoit laadullisen aineiston?"

Satu: "Fenografista tulosavaruutta ajattelin, kun mä olen sitä harjoitellut jo eräällä laadullisen tutkimuksen kurssilla."

Proffa: "Oikein hyvä idea! Siitä tulee taatusti hyvä ja monipuolinen."

Proffa: "Mutta me palaamme asiaan sitten, kun sä olet päässyt siinä analyysissä vähän eteenpäin!"

Satu: "Joo, palataan! Ja kiitos neuvoista."

Olen kieltämättä vieläKIN hämmentynyt. Proffa, jolla on takanaan 30 vuoden työkokemus yliopistolta ja joka on sen 30 vuotta lukenut opiskelijoiden tuottamia tekstejä, sanoo mulle jotain tollaista... Ehkä mun pitäis sittenkin harkita sitä köyhää tutkijanuraa, mikä tarkoittaa sitä, että siirryn ammattimaiseksi apurahahakemusten kirjoittajaksi.

18 valmista, 16 puolivalmista ja 13 keskeneräistä

Mitäs sinä olet tehnyt kuluneen viikon aikana? Minä olen kouluttanut koiraa (tai pikemminkin yrittänyt, erittäin huonoin lopputuloksin), istunut kokouksissa, tehnyt luennon, sairastanut, tehnyt muutaman valokuvaprojektin ja tehnyt ihan vain pari pikkaraista kurssia Courseraan. Edellisen Coursera-päivitykseni jälkeen on tullut muutama hassu lisäys repertoaariini. Sen edellisen päivityksen voit lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/04/coursera-mania-kaksi-tusinaa-kursseja.html

Olen viime kerran jälkeen saanut kokonaisuudessaan valmiiksi seuraavat kurssit:

- Sustainable Food Production Through Livestock Health Management

- Dairy Production and Management

- Philosophy and the Sciences: Introduction to the Philosophy of Cognitive Science

- Words Spun Out of Images: Visual and Literary Culture in Nineteenth Century Japan

- Psychological First Aid

- Positive Psychiatry and Mental Health

- Psychology at Work

- Understanding Memory: Explaining the Psychology of Memory through Movies

- Positive Psychology: Martin E. P. Seligman's Visionary Science

- Camera, Exposure and Photography

Lista olisi huomattavasti pidempi, ellei minulla olisi sellaista piikkiä lihassani kuin vertaisarviointi. Minun on arvioitava tietty määrä muita opiskelijoita päästäkseni kurssi läpi. Ja koska muut ihmiset eivät palauta ajoissa tehtäviään, en pääse arvioimaan niitä! Minun kurssisuoritukseni viivästyvät siis siksi, että muut eivät tee sitä, mitä heidän pitää.

Kaiken lisäksi osa sellaisista tehtävistä, mitkä vaativat vertaisarviointia, ovat olleet "lukkojen takana" ja auenneet vasta tänään. Olen kyllä päässyt kuuntelemaan luennot, mutten tekemään tehtäviä. Hemmetin vertaisarviointi! Ilman sitä olisin saanut paljon enemmän kursseja valmiiksi tähän mennessä.

Kurssit, mitkä odottavat sitä, että muut tekisivät osansa tai "lukot aukeaisivat", ovat seuraavat:

- Positive Psychology: Applications and Interventions

- Positive Psychology: Character, Grit and Research Methods

- Positive Psychology: Resilience Skills

- Positive Psychology: Specialization Project: Design Your Life for Well-being

- Camera Control

- Principles of Photo Composition and Digital Image Post-Production

- Photography Techniques: Light, Content and Sharing

- Photography Capstone Project

- Philosophy, Science and Religion: Religion and Science

- The Arts and Science of Relationships: Understanding Human Needs

- Healing with the Arts

- The Modern and the Postmodern (Part 1)

- The Modern and the Postmodern (Part 2)

- The Horse Course: Introduction to Basic Care and Management

- Seeing Through Photographs

- How Music can Change Your Life

Eli aikamoinen lista kursseja seurattavana ihan vain siksi, että saisi tehtyä puuttuvat vertaisarvioinnit ja pari puuttuvaa projektia. Kaikki luennot on kuunneltu ja tentit tehty. Ainoastaan sitä tässä odotellaan, että muut tekisivät oman osuutensa.

Työn alla olevat kurssit, mitkä ovat vielä kesken, ovat seuraavat:

- Emotions: A Philosophical Introduction

- Introduction to the Arctic: Climate

- Understanding the Brain: The Neurobiology of Everyday Life

- The Changing Arctic

- Psychology of Popularity

- Writing for Young Readers: Opening the Treasure Chest

- Powerful Tools for Teaching and Learning: Digital Storytelling

- Origins - Formation of the Universe, Solar System, Earth and Life

- Advanced Neurobiology I

- Advanced Neurobiology II

- De-Mystifying Mindfulness

- Major Depression in the Population: A Public Health Approach

- Philosophy and the Science: Introduction to the Philosophy of Physical Science

Ainoa huono puoli tässä on se, että Courserasta alkavat kurssit loppua! Mitä minä kesällä oikein teen? Onneksi on edX, mutta pidän Courseran kurssialustasta enemmän. Se on selkeämpi ja mukavampi käyttää. EdX on jotenkin sekava ja liian värikäs. Minun mielestäni. Kurssien laatu on kyllä sielläKIN hyvä, mutta tämä valitukseni koskikin pelkästään kurssialustaa eikä itse kursseja.

Tähän kurssirepertoaariin kuuluu todellisia helmiä ja yllätyksiä, mutta myös pettymyksiä. Japsitaidekurssi oli yllättävän kiva ja mielenkiintoinen! Suosittelen vähänkään aiheesta kiinnostuneille. Samoin universumi-kurssi on ollut todella hauska. Kaikki valokuvauskurssit ovat olleet erinomaisia, ja vaikka en itsekään usko, että sanon tämän, niin nuo positiivisen psykologian kurssit ovat myös hyviä. Kannattaa tutustua, ihan vain vaikka yleistiedon kannalta!

Pettymyksiä ovat olleet ilmastokurssit - toinen luennoitsijan ja toinen kurssisuoritusten monimutkaisuuden takia. Samoin neurobilsan kurssit on toteutettu ihan hemmetin huonosti, ja yksi luennoitsijoista puhuu suurimmaksi osaksi kiinaa. Yritä saada siitä sitten jotain irti! En ole myöskään ollut ihan hirvittävän tyytyväinen masennuskurssiin. Olisin odottanut jotain vähän piristävämpää (hehheh).

Ja ei, en todellakaan ole maksanut tuosta kurssimäärästä! En ole niin rikas, että minulla olisi mahdollisuuksia maksaa noin montaa sertifikaattia, ainakaan vielä toistaiseksi. Jos voitan lotossa, niin sitten ostan näistä jokaisesta kurssista sen sertifikaatin.

Turun yliopiston kurssit ovat kyllä sitten jääneet vähän vähemmälle. Ehkä pitäisi vaihteeksi suorittaa sinnekin jotain.

Uudessa valossa

Healing with arts-kurssi lähestyy loppuaan, halusin tai en. On aika viimeisen projektin. Mietin pitkään, mitä voisin tehdä. Koska kurssilla ei ole ollut valokuvausta laisinkaan, päätin ottaa aiheekseni valokuvan.

Voimauttavan valokuvan koulutuksessa me teemme jo lopputyötämme asiakkaalle. Mutta entäs sitten minä? Saanko minä olla itsekäs? Saanko minäkin mahdollisuuden nähdä itseni uudessa valossa valokuvan kautta? Koska Healing with arts-kurssin tarkoitus on nimenomaan parantua itse, päätin olla ihan pirun itsekäs ihminen ja tehdä eräänlaisen selfie-kokoelman itsestäni. Saanpahan nähdä itseni uudessa valossa.

Päätin ottaa pelkkiä mustavalkokuvia. Ihan vain siksi, ettei nyt haukata liian isoa palasta yhdellä kertaa. Olen muutenkin ihan pirun itsekriittinen enkä pidä itsestäni valokuvissa, joten parempi lähteä liikkeelle hitaasti.

Päätin varustautua pöytälampulla, vihreällä muovisiivilällä, kukkahatulla ja pienellä pallilla. Jokaisen valokuvaajan vakiovarustelu. Sen jälkeen tavarat omille paikoilleen ja järkkärin itselaukaisin laulamaan.

Tässä lopputulos:

Sielunhoitoa taiteettomalla taiteella

"My Essence"

Kuluneen viikon aikana olen jäänyt pahasti koukkuun erääseen Courseran kurssiin nimeltä Healing with Arts. Olen yrittänyt jopa viivyttää kurssin suorittamista siksi, että voisin suorittaa sitä pidemmän aikaa. Kurssialustalla olevien keskustelujen perusteella noin 99 % kurssin osallistujista ei ota kurssin tehtävänantoja ihan hirvittävän tosissaan, ja he postaavat kuvia heidän päiväkirjastaan, missä on yksi sana yhdellä sivulla, eikä mitään muuta. Minä taas olen ottanut kurssin ehkä vähän liiankin tosissani, ja tehnyt kaikki annetut tehtävät, ja vielä pari ylimääräistäkin.

"Mandala"

Olkoonkin, että kurssi on kaksi astetta kovemman tason hippinaisen vetämä. Ja olkoonkin, että iso osa kurssista on rentoutumista, joogaa ja rentoutumismaljoja. Mutta itse tehtävät ja sielun syövereiden tuominen paperille on ollut yllättävän terapeuttista! Jopa niin terapeuttista, että tällainen jurottava suomalainen katajakorva on innostunut kokeilemaan rajojaan. Ja piirtämään!

"Self Portrait"

Ei, minä en osaa piirtää. En sitten ollenkaan! Tikku-ukon saan juuri ja juuri väännettyä, mutta mitään siitä monimutkaisempaa en sitten osaakaan. Ja aluksi minua hävetti ihan hirveästi ne suttaukset, mitä piirustuksiksi väitetään. Kun pääsin yli tästä häpeästä ja tajusin, että taideterapian tarkoitus ei ole luoda Salvador Dali-tasoista taidetta. Taideterapian tarkoitus on saada sielu paperille. Lopputuloksella ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että itselle tulee helpompi olo, ja että itse on saanut jotain siitä prosessista. Sen jälkeen annoin mennä tuntematta enää häpeää siitä, etten osaa luoda taiteellista taidetta. Ainakaan kuvataidetta; sanataide on sitten erikseen.

"My Spirit Animal"

Kurssin aikana käydään läpi mahdollisimman moni taideterapian muoto aina liiketerapiasta musiikkiterapiaan. Tehtävänämme oli raportoida kurssialustalle sanallisesti, mitä kaikkea olimme tehneet. Sen lisäksi, että tein sanallisen raportin, tein myös kuvalliset versiot kaikesta mahdollisesta. Olin sen verran innostunut kurssista ja "taiteen" tekemisestä.

"Sounds Around Me"

Vaikka minulla onkin selkä kipeänä johtuen niistä epäergonomisista asennoista, missä olen istunut näitä projekteja vääntäessäni (minulla ei ole tällä hetkellä työpöytää, ja vaikka olisikin, se olisi todennäköisesti täynnä tavaraa), tämä kulunut viikko tämän hippikurssin parissa on ollut aivan ihanan rentouttava, voimauttava ja tunteita herättävä. Minua ei enää edes vituta se, etten osaa piirtää, vaan lähden reippaasti vetämään viivoja paperille välittämättä siitä, kuinka karmean lopputuloksen saan aikaiseksi.

"My Soul"

En ole edes käynyt missään varsinaisessa taideterapiassa kodin ulkopuolella. Olen vain istunut olohuoneessani, puuväri kädessäni, ja purkanut sisukseni paperille. Ja minulla on ihan hirvittävän hyvä olo! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Tämä on oikeasti hauskaa!

"Gratitude"